Viimeksi luettu: Joel Haahtelan Yö Whistlerin maalauksessa. Pienoisromaani.
Erikoinen, muttta varmaan hyvin haahtelamainen kertomus. Vaikuttaa silti että uskonnollinen vaikutus lisääntyy klrja kirjalta. Tällä kertaa hän on erikoisesti perehtynyt myös kauniisiin trooppisiin perhosiin ja perhostenkeräämiseen.
Haahtela on tuottelias kirjailija, psykiatrian erikoislääkäri. Hänet on vihitty ortodoksikirkon ensin lukijaksi ja 2021 myös diakoniksi, mikä on pappeuden ensimmäinen askel wikipedian mukaan.

Luin äskettäin hänen kirjansa Jaakopin portaat uudestaan. Jäännöksettömän hieno ja jotenkin ehkä maalaisakan makuun vähemmän kikkaileva.
Toisaalta hän ehkä Waltarin tavoin kirjoittaa samaa kirjaa yhä uudestaan, tosin paljon lyhyempänä.

Voimia sinulle menneisyyden selvittämiseen! Olet oikeassa, tuon halvempaa terapiaa ei saa mistään ja olo kevenee ihan konkreettisesti.

Lähi-idän äskeisimpien 5000 vuoden historiasta ja valokuvauksesta kiinnostuneena seurasin innolla verkkaista belgialaista arte-dokumenttia, jonka Teema lähetti eilen.
Dokumentti Irakin näkymätön kauneus kertoi "irakilaisen valokuvaukssen isän" Latif Al Anin matkasta seuduille, joita hän kuvasi vuosikymmeniä sitten, etelän suoarabien asuinseudusta pohjoisen Mosuliin.  Juuri mitään siitä kauneudesta ei toki ollut jäljellä miehitys- ja terroristien sotien jäljiltä. Lohduton kuvakertomus  oman hirmuhallitsijan ja ulkopuolisten ryöstöretkistä. Hienoja kuvia Kaksoisvirtain maan raunioilta.

Katja Gauriloffin elokuva Je'evida esitettiin lheisessä pop-up-kinossa.  Se kerto kolttasaamelaisesta perheestä, ja etenkin pikkutytöstä, josta tarinan myötä on tullut  suomea puhuva Iida. Elokuvasta jäi haikea, sovinnollinen jälkitunnelma. En ollut tiennyt, että kolttalapsetkin pakko-otettiin suomalaisiin sisäoppilaitoskouluihin, ja aivan kuten Härön elokuvan meänkieliseltä tytöltä, Suomen puolella kolttatytöltä kiellettiin oman kielen puhuminen. Ja siis oma ääni.

Kävin suomalaisessa kirjakaupassa kysymässä Saksan viime vuoden myydimmän kovakantisen kirjan suomennosta. Minulle tuntemattoman kustantamon kirjaa oli paikallisen kirjapuodin haun mukaan saatavana vain kahdessa suomalaisessa koko maassa.
Kirja on Juli Zehin Yli-ihmisiä. Pakkohan tuommoista harvinaisuutta on alkaa metsästää, vaikka hintava kovasti onkin, yli 30 e. Toisessa kauppaketjussa sitä ehkä onkin. Niin haluan ostaa kirjani ihmiseltä ja kaupasta...
Eka painos oli loppuunmyyty, pienkustantajan sivulla tieto että toinen painos valmistunut.

Ei taida olla tuo kirja verkosta ostettuna sen halvempi. Olisiko ollut 33 e ja toimituskulut päälle. Äänikirjana kympin halvempi, jos oikein muistan.  Ostin kirjan  lahjaksi  ystävälleni ja ennen lahjoittamista  yritin lukea sitä siististi jälkeä jättämättä.  Hyvä kirja vaikkapa ennakkoluuloistamme.  Antoisia lukuhetkiä sinulle. 

Hei SINILIINI, kiitos vierailusta. En kuuntele äänikirjoja koska en ole hankkinut uusimpia laitteita, ihan periaatesyistä. Ferrantea koetin kuunnella, ja alkoi vain nukuttaa.
Samoin ostan kirjat paperisina, aina voi viedä kierrätykseen jotain vanhaa, koska kirjailijat ja kustantamot saavat äänikirjoista niin pienen korvauksen. Tärkeintä tietysti, että ihmiset käyttävät aikaa kirjojen parissa. Ja jos näkö heikkenee, alan minäkin kuunnella äänikirjoja.

WP:ssa oli pari päivää sitten kiinnostava juttu Dahija-doktriinista. Laitan nimen muistiin siltä varalta että jäisikin kiviä kiven päälle.

Kirjaan säännöllisen tilapäisesti tähän joulusiivouskampanjani "suorituksia". Kampanjassa siis tyhjennetään kaappeja lahjoituskirppikselle. LIS. Mutta myös roskiin.
Koska tänä vuonna viettänen joulua laatikoissa, astiasenkeissä ja komeroissa...
Maksan itselleni tuntipalkkaa, ja lahjoitan Katastrofirahastoon.
Su 26.11. alkoi.
4.12. Maanantai. Päivä alkoi häälahjaksi saadun, ikinä käyttämättömän hyvän saksalaisen kodin elektroniikan tutkimisella.
Ja jatkui papereiden parissa. Keittiön kaapit on nyt raivattu riittävästi. Tungin sen keittiökoneen kulmakaapin kuolleeseen kulmaan.
5.12. Tiistai. Tästä taitaa tulla raivauksen ideointipäivä ennen kaikkea. Muuta ohjelmaa.
6.12. Hyvää itsenäisyyspäivää. Sen merkitys syveni luettuani viime vuonna perheen kirjeitä viiden sotavuoden ajalta, Ne ihmiset olivat nuoria, elämä edessä, mutta yhtäkkiä ei ollenkaan kaikilla.
Kävin läpi vanhaa perheensisäistä viestintää, joka vielä tapahtui fakseitse. Ne joista ei ole kopiota, ovat täysin haalistuneet 30 vuodessa. Hienoa. Poistoja kertyi.
7.12. 13.40 oli kosteussiepparin etsintä- ja ostospäivä. Tein kierrätyssuunnitelmia, kun kuulin yhdestä uudesta eettisesti sopivasta kohteesta, ja päätin viedä kaikki riepuluokan tekstiilit rannikolle, jossa lumppukierrätys on ihan kävelymatkan päässä.
 LIS. Kävin toteamassa vähän yli kolmelta, että aukioloaika 8-15. Oessa kyriilistä kirjoitusta, varmaankin ukrainaa. Nyt tiedän missä tuo paikka on. Jatkan harjoituksia.

Aki Kaurismäki on ollut monessa mukana. Hänen Sputnik-yhtiönsä tuotti vuonna 2010 koskettavan - ja palkitun dokumentin Barzakh. 
Barzakh on Mantas Kvedaravičiusin ohjaama liettualais-suomalaisena yhteistuotanto. Se kertoo Tšetšeniasta sen toisen sodan jälkeen. Siinä seurataan paikallisia perheitä, joista pojat ovat kadonneet - ja haastatellan kidutettuja aikuisia miehiä.
Yleisradion Teema-kanava esitti lauantai-iltana alkaen 23.20 tuon tunnin mittaisen dokumentin. Katsoikohan sitä kukaan muu? Minäkin osuin kanavalle vain sattumalta unta odotellessani.
Tänään hesarissa on iso juttu venäläiskulttuuriin ikävästä osasta, eli ei-slaaveihin kohdistuvasta avoimesta rasismista. Dokumentin kuvasto antoi lehtitekstille taustaa. 
Barzakh on varmastikin Areenassa jonkin aikaa.