Hei
Löysin tällaisen ketjun, joka tosissaan kolahti. Viimeinen viesti on vuodelta 2014, mutta ajattelin silti kirjoittaa tuntojani. Ehkäpä tätä ketjua vielä joku lukee.
Vähän historiaa: Syömisestäni olen tuntenut syyllisyyttä n. 50 vuotta. Alakoulussa olin pyöreä ja painoni oli varmasti normaalipainon ylärajalla. Kouluterveydenhoitajan punnitus oli aina yhtä kamalaa - varsinkin kun joka kerta minua kehotettiin laihduttamaan. Kotona sitten äitini ja sisareni alkoivat syyllistää minua jokaisesta suupalasta. Ensimmäisen laihdutuskuurini aloitin 14-vuotiaana. Olen jojoillut painoni kanssa koko ikäni ja laihduttanut varmaan satoja kiloja.
Vuonna 2006 sitten päätin, että nyt yritän oppia laihduttamaan niin, että saan sen pidettyä. Liityin Painonvartijoihin ja pudotin 50 kiloa runsaassa kahdessa vuodessa ja pääsin normaalipainoon v. 2009. Painoni siis tippui hitaasti ja opin todellakin uuden tavan syödä. Siitä alkoi sitten painonhallinnan opettelu ja sain pidettyä painoni samoissa lukemissa 4 vuotta. Mitä sitten tapahtui ? Löydin uuden elämänkumppanin, joka alkoi melko pian syyllistämään minua syömisistäni. Hänen mukaansa puputan koko ajan, kun yritän pitää kiinni oikeasta ruokailurytmistä. Itsellään ei ole paino-ongelmia eikä ymmärrä terveellisestä syömisestä yhtään mitään. Mitä tästä seurasi: SYYLLISYYS, josta jo luulin päässeeni, iski kuin märkä rätti vasten kasvoja ja minulle alkoi tulla ahmimiskohtauksia (salaa tietenkin) sillä seurauksella, että painoni on nyt parin vuoden sisällä noussut 14 kiloa. Tämän kahden vuoden aikana en ole kertaakaan syönyt mitään hyvällä omatunnolla vaan ruoka pyörii päässäni ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Tämä ahdistaa tosissaan. Haluan löytää uudelleen sen hyvän olon vapaasta syömisestä, mikä minulla oli. Nyt, kun löysin tämän ketjun, niin huomasin, että olin jo päässyt tuosta syyllisyydentunnosta ja oppinut syömään oikein ja nauttimaan siitä. Nyt se syyllinen olo on kuitenkin palannut.
Jos joku on jaksanut lukea sepustukseni, niin odottaisin mielelläni neuvoja, mitä sanoa miehelleni, kun hän kommentoi ja vahtii syömisiäni. Haluan syödä kuten ennenkin vapaasti, syyllistämättä itseäni ja hyvällä omatunnolla.

Luin tarinasi, luulisin että sinun täytyisi luopua kontrollista hetkeksi, ja syödä sen verran kuin hyväksi näet, tasapaino sinulla tulee varmaan luonnollista tietä, yksi seikka on kuitenkin syöminen, toinen mitä syö, hyviä vaihtoehtoja ei tarvitse jatkuvasti olla puputtamassa, ne tuovat mukavan olon pitkäksi aikaa.

Kiitos vastauksesta. Näinhän minun pitää tehdä. Olin jo tuon 4 vuoden aikana päässyt tuosta kontrollista irti, mutta nyt mieheni jatkuva kyttääminen ja syyllistäminen saa minut ahdistuneeksi. Hänen mielestään tuo 3-4 tunnin välein tapahtuva syöminen on jatkuvaa puputtamista Tämä on johtanut siis siihen, että syön hänen läsnäollessaan aivan liian vähän ja sitten tietysti saan niitä ahmimiskohtauksia, kun nälkä kasvaa liian kovaksi. Pitäisi vaan kai olla välittämättä. Korostan vielä, että vaikka laihdutin Painonvartijoissa, niin päästyäni ihannepainoon tutustuin Patrik Borgin kirjoihin ja aloitin tuon rennon painonhallinnan harjoittelun, joka siis jossain määrin onnistui kohdallani, koska 4 vuotta sain tuon painon pidettyä ja sinä aikana söin kuitenkin herkkujakin kohtuudella ja hyvällä omatunnolla eikä ruoka ja syöminen ja kalorit pyörineet koko ajan mielessä . Nyt mieheni käytös sai nuo vanhat syyllisyydentunnot pulpahtamaan uudelleen esiin enkä tällä hetkellä syö mitään hyvällä omatunnolla ja nauttien. Nyt pitää taas alkaa opettelemaan alusta asti tuota rentoa suhtautumista syömiseen - ukosta huolimatta

Ihan pieni kysymys, miksi sun puoliso kommentoi niin ja kyttää?
Miksi et saisi "puputtaa" kaiken aikaa, jos pysyt sillä hyvässä painossa, etkä vastaavasti lihottaisi itseäsi piilosyömisellä?

Mun isä ajoi tuollaisella urputtamisella aikanaan mun siskon "kaappisyöpöksi". Sisko lihoi kilpparin vajaatoiminnan puhkeamisen aikana 9-vuotiaana reilusti. Isä syyllisti äitiä, kun "ei vahtinut likan syömisiä" ja sitten kun paino ei kadonnutkaan lääkityksellä itsestään, alkoi se vahtiminen. "Taasko sä oot kaapilla, älä nyt uudestaan ota" ja se mun superisti vihaama, kaiken aikaa toistettu "tuloo ihroo", vaikka olis ottanu ensimmäisen pullan puoleen vuoteen.

Myöhemmin oon tajunnu, että isällä oli ja on edelleen oman painonsa kanssa taistelua. Hän korosti muita, ettei kukaan olisi huomioinut hänen herkkujen puputtamistaan. Hänhän aina ihmetteli, että lihoo, vaikka ei syö mitään. Litra jugurttia kun on vain terveellinen lisä päivän ateriaan.

Sisko söi silloin julkisesti oikeastaan pikkulinnun annoksia, ihan ruokalusikallisen riisiä ja pikkirikkisen kastiketta. Ja samaan aikaan hänen huoneestaan pystyi ratsaamaan järkyttävän määrän sipsipusseja, keksipaketteja, karkkia, limsaa, kolmioleipäpakkauksia... Ja niillä hän ylläpiti muhkeaa ylipainoaan.
Nyt kun hän asuu yksin, hän on laihtunut merkittävästi. Edelleen hänellä on kaapissaan sipsejä ja namusia, mutta siellä ne saa olla näytillä, eikä niitä tarvitse syödä ja hävittää todistusaineistoa ennenkö kukaan toinen tajuaa niistä urputtaa.

Pystytkö sä kysymään sun mieheltä, miksi häntä vaivaa se, että syöt usein? Ajatteleeko hän, että vahtimalla hän pystyy auttamaan sua "pysymään ruodussa ja kovassa itsekurissa"?

Minäkin kuvittelin jo päässeeni enimmäkseen eroon syömisen syyllisyydestä ja häpeästä. Nyt takana on viikko uudessa työpaikassa ja huomaan olevani se lihava tyttö jota ahdistaa syödä kenenkään nähden. En ole tosin vielä löytänyt itseäni eväiden kanssa vessasta ja toivottavasti tämän kirjoittaminen edesauttaa sitä, etten päädykään sinne.

Koko vuosi on mennyt niin, että seurassa minä olen se, joka muistuttelee ruoka-ajoista tai kaivaa eväitä jatkuvasti. Muut saattavat syödä kerralla enemmän muttei sitä huomioi minä tahi ne siinä vaiheessa kun joku piruuttaan huomauttaa, että "joko taas, juurihan syötiin".

Töissä pyrin syömään jotakin joka tauolla koska heräämisestä lounaaseen ja taas lounaasta siihen, että pääsee kotiin asti venyisivät viiden tunnin väleiksi. Muiden lounaat ovat tilavuudeltaan samankokoisia tai pienempiä kuin omani mutta siinä missä minä syön salaattia, kasvissosekeittoa tai vastaavaa he syövät pastaa juustolla ja leivän. Minä tulen aamulla kolmen tai neljän purkin kanssa (jos yhdessä on raejuustoa, guacamolea tai muuta lämmityksen jälkeen lisättävää) kun heillä on yksi tai jos lähtevät ulos, ei mitään. Syön siis enemmän ja useammin. Stressaan myös siitä, miltä evääni näyttävät. Huomaan suunnittelevani mahdollisimman terveellisen näköisiä ruokia. Kun perjantaina otin mukaan suklaamuffinssin koin tarpeelliseksi kertoa turhankin innokkaasti pöytäkavereilleni, että se on tehty kukkakaalitaikinaan.

Helpottaisi, jos muut eivät olisi paljon pienempiä.

Typerä pääni pakottaa kuvittelemaan, että he vetävät purkkimääräni ja kokoni välille paksuja punaisia viivoja ja ovat muka jollakin asteella yleensäkään kiinnostuneita syömisistäni ja vaivautuvat paheksumaan.

cielito, olen siis paraskin puhuja mutta yritä muistaa, että kyse on omasta hyvinvoinnistasi, ei miehesi. On hyvä pitää mielessä sekin, että miehillä ja naisilla on ihan fysiologisiakin eroja joiden vuoksi miehet pystyvät olemaan pidempään syömättä ja toisaalta hyödyntämään tehokkaasti hieman suurempia ravintomääriä kerralla kuin naiset.

Ehkä monien miesten harrastama ihmettely nimenomaan naisten "jatkuvan puputuksen" suhteen johtuu heidän omasta näläntunteestaan? Yleensä tilanne päätyy siihen, että nainen alkaa sovittaan ruokailuaikojaan ja määriään miehen rytmiin ja lihoo. Se on havaittu liitossa jos toisessakin.

Kiitos vastauksista ! Vähän helpottaa, kun saa jakaa näitä ajatuksia
Olen yrittänyt kysyä mieheltäni, mutta ei se keskustelu oikein johda mihinkään, kun hänen ei ole koskaan tarvinnut kiinnittää huomiota painonhallintaan. Luulenpa, että hän pelkää, että lihon takaisin nuo laihduttamani 50 kiloa (tapasimme vasta laihdutukseni jälkeen).

Kuten HCC sanoit, niin kyse on omasta hyvinvoinnistani, ei mieheni. Minun pitänee vain rohkeasti toimia niin kuin itselleni parhaaksi näen ja yrittää jättää hänen kyttäämisensä omaan arvoonsa. Luulenpa, että aloitan sillä, että ostan huomenna 100 g irtokarkkia ja syön ne iltaherkuksi hänen läsnäollessaan

AI niin. Ja kuten Flikka30 kirjoitit, että siskollasi todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta jo lapsena. Minunkin äitini vei minut testeihin, mutta koska arvot eivät ilmeisesti ylittäneet, niin todettiin, että sitä ei minulla ole. No 90-luvun alussa se sitten diagnostisoitiin selvästi ja siitä saakka olen syönyt Thyroxinia. Summa summarum, tuo syömisestä syyllistäminen alkoi siis jo tosi varhain.

Ehkä sinä voisit cielito sanoa sille miehellesi, että sinä olet tottunut syömään monta kertaa päivässä pieniä aterioita, koska sillä tavalla nälkä pysyy poissa koko päivän. Et ole tottunut pitämään painoa kurissa parilla isolla aterialla, ja semmoinen jopa lihottaa sinua kokemuksella. Koita saada mies ymmärtämään, että sen yhden aterian kalorimäärät on aina sen verran pieniä, että on todellakin varaa syödä monta krt päivässä ja pysyä kroppa kunnossa. Tuntuu, että sun mies ei nyt oikein ymmärrä. Äläkä ihmeessä syö miehen vuoksi yhdellä aterilalla liian vähän. Selitä miehelle mielummin rautalangasta vääntäen, että sun annoksessa on määrällisesti paljon ehkä 'tavaraa', mutta kaloreita on 'vähän'. Tsemppii!

Kiitos Lumiapila tsemppauksesta Siinä olet oikeassa, että mies ei ymmärrä. Olen yrittänyt rautalangasta vääntää, mutta ei mene perille. Olen jopa laskenut kalorit hänelle hänen syömästään ateriasta sekä omastani. Hän joko ei ymmärrä tai sitten ei kantti kestä myöntää olevansa väärässä. No anyway, nyt päätin, että syököön, mitä syö ja minä syön niin kuin itselleni parhaaksi katson ja toivon, että pääsen nyt niistä ahmimiskerroista eroon. Tai itse asiassa TIEDÄN, että pääsen niistä eroon syömällä oikein. Itseäni tässä on ajateltava - se on mun kroppa, joka sanoo, mitä tarvitsee eikä mun mies. Harmittaa vaan, että olen antanut hänen vaikuttaa ajatteluuni ja syömisiini näinkin kauan. Itse asiassa tajusin asian vasta luettuani tämän ketjun Luin sen eilen oikein ahmien alusta loppuun

No niin, olen tässä viime päivien aikana suorittanut hieman pohdintaa, jonka tuloksena totesin, että tämä painonpudotus/hallinta on minun projektini ja teen sen juuri sillä tavalla kuin haluan. Miehelleni latelin pöytään ensin vähän tutkittuja faktoja ja sitten otin kovan linjan ja sanoin, että sopii tämä sinulle tai ei, niin näillä joka tapauksessa mennään Äänensävystäni tajusi, että olen tosissani enkä aio vastaanottaa yhtään negatiivissävyistä kommenttia hänen puoleltaan. Hyvä minä
Homman kruunasin sitten illalla 100 grammalla irtokarkkeja, jotka söin hyvällä omatunnolla. Ja kas kummaa... Mitä tapahtui tänä aamuna ? Ei ollut morkkista eilisistä karkeista ja homma jatkui tänään suunnitelmien mukaan, mitä tulee syömisiin
Nyt tuntuu siltä, että Joulun ylikin päästään mukavasti, kun saatiin ilma puhdistettua