Komppaan kahta edellistä. Sinun Liikuntaholisti kannattaa hakea apua mahdollisimman nopeasti. Tällaisissa tilanteissa, kun ruoka ja syöminen alkavat rajoittaa elämää, on aina parempi, mitä nopeammin saa apua ongelmaan. Mitä pidemmälle ongelma jatkuu, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon. Tämän myös ammatti-ihmisen (ravitsemusterapeutti, lääkäri) pitäisi tietää. Jos jostain syystä sinua ei oteta todesta esim. terveyskeskuksessa, kehottaisin menemään yksityiselle lääkärille, vaikka syömishäiriöhin erikoistuneelle psykiatrille tai yleislääkärille, joka olisi asiantuntevampi ja voi tehdä diagnoosin ja sitten lähettää takaisin julkiselle puolelle.

Paljon rohkeutta ja tsemppiä sinulle

Minulle on asiasta muodostunut sellainen kuva, että kroppani on "ohjelmoitu" raskaampaa työtä sekä ruumiillisia ponnistuksia varten. Se on sellainen jätemylly, että melkein kaikki kelpaa.

Siihen kun yhdistää toimistotyön sekä sen, ettei turhanpäiväisyyksiä kiinnosta tehdä, niin ongelmien kierre onkin valmis

Yleisesti tarjolla olevat ruuatkin ovat sellaisia, että kaloreita piisaa muttei nälkä lähde. Yritä siinä sitten olla...

Murkinan koostumusta muuttamalla sekä liikuntaa lisäämällä homma näyttäisi toimivan, toistaiseksi. Pitää opetella koko ajan improvisoimaan, kun liki kelvotonta moskaa tyrkytetään joka puolelta jatkuvalla syötöllä.

Heips vaan ! Edelliselle kirjoittajalle ajattelin vastata ihan kannustuksena, että hyvin oot onnistunut improvisoimaan, kun tikkeri näyttää noin upealta! 19 kg on hieno saavutus. Mie oon huomannut saman,että kaikkein parhaiten onnistuu, kun on tilaisuus laittaa ruokansa itse. Aina sitä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole. Ihme ettei missään kyläpaikassa ikinä tarjota mitään terveellistä. Eikä sen tarvis olla mitään kallista ja erikoista, olis vaan ruisleipää ja floraa iänikuisten sipsien ja keksien sijaan. Mie kerran tarjosin vieraille kohtuullisen määrän terveellistä ruokaa, ja ne oli sen oloisia että koska aletaan syömään... Vähän nolotti, taisivat jäädä jotain vaille. Tavallisesti mie laitan vieraille niin hyvänmakuista kun ikinä keksin eikä varmasti lopu kesken. Nykyään mä oon tehnyt kompromissin, sitä epäterveellistä herkkua, mutta myös terveellisiä vaihtoehtoja.

Mitäköhän mahtaa nykyään kuulua nimimerkille Liikuntaholisti ? Me muutamat, ilmeisesti vähän vanhemmat kiloklubilaiset ,oltiin huolissamme ja kannustettiin häntä hakemaan apua syömishäiriöön viittaavaan tilanteeseensa. Toivottavasti apua on löytynyt .

Lisättäkööt vielä, että surkea ateriarytmi oli omiaan tekemään tuhojaan myös. Nälkähän siinä tulee, kun ei kunnon ruokaa ole tarjolla. Sitä sitten kompensoidaan kaikella runsaskalorisella herkulla, kuten voileivillä, makkaralla, fanipaloilla, chipseillä, suklaalla, pizzalla you name it...

Ensiksi kituutetaan, syödään jotain aamiaista muistuttavaa, sitten joku muka-lounas josta tulee kylläisyyden sijaan vihaiseksi, joku 300kcal 'standardi' annos valmismurkinaa jess... Illalla onkin sitten nälkä jo sillä tasolla, että syöminen menee jo pakonomaiseksi ja kitaan lähtee kaikki mikä vaan seinään ei ole pultattu kiinni. Se on luonnollista, koska energiaa tarvitaan.

Suurienergisillä herkuilla vaan on se ongelma, että tasapainon saavuttaminen on hyvin vaikeaa. On todella helppo syödä pari suklaapalaa liikaa. Ja liian vähä taas helposti kompensoituu lisäahmimisella. Ja pidemmän päällehän tämä tarkoittaa varmaa painonnousua. Kilot tulevat takavasemmalta, ja jos ei vaa'alla käy niin siinähän se sitten on, tadaa

Jäinpä pohtimaan tuota alkuperäistä kysymystä, että miksi ja miten ruokailuasiat alkoivat mennä päin peetä.

Meillä isä laihdutti aina, ja hoikka äiti natkutti hänelle liiasta syömisestä. Aina, jos oli jotain herkkua pöydässä, puhuttiin siitä, saako ottaa ja kuinka paljon saa ottaa. Ja perusteltiin ja seliteltiin, miksi itse kukin voi nyt tämän pullan syödä, tai kauhisteltiin että ei pitäisi syödä mutta syödään silti.

Ja kun olin pahalla mielellä tai sairaana, isä toi aina herkkuja lohduksi. Silloin sai syödä ilman että kukaan paheksui, huomautteli tai kyseenalaisti.

Kun käytiin kyläilemässä, jo autossa kotia kohti ajaessamme käytiin läpi, kuka isäntäväestä oli lihonut ja kuka laihtunut. Ylipainoinen isä oli itse ensimmäisenä aina riekkumassa ja kauhistelemassa kovaan ääneen (selän takana, ei henkilölle itselleen) miten joku oli taas niiiiiin paljon lihonut, näittekö mikä hirveä maha.

Muiden ihmisten paino oli siis nyt asiaa ajatellessani aivan ylikorostuneen tärkeässä asemassa lapsuudenkodissani. Sillä mitattiin ihmisten arvoa ja onnistumista tässä elämässä.

Ja kyllä muukin suku komppasi: muistan esimerkiksi noin 14-15-vuotiaana mennessäni mummolaan (jossa käytiin muutaman kerran vuodessa), että pappa sanoi heti kun astuin ovesta sisään että "ja tyttö senkun lihoo" ja röhönauru päälle. Olisin voinut kuolla häpäestä, mutta hymyilin vain koska olin kiltti tyttö ja tottunut sopeutumaan, laittamaan omat tunteet ja tarpeet syrjään isoilla egoilla varustettujen vanhempieni kanssa.

Äiti laittoi terveellistä arkiruokaa. Mutta meillä oli myös aina kaapeissa herkkuja, vierasvaroja, joita söin salaa. Karkkipäivä oli kerran viikossa, sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja sitten mässättiin vauhdilla kaikki mitä saatiin. Opettelin yläasteiässä leipomaan, ja sitten tein usein koulun jälkeen itse kakkuja, piiraita ja muita makeita herkkuja.

Kun muutin pois kotoa, mässäily karkasi ihan lapasesta. Ei ollut ketään paheksumassa liikaa syömistä tai yleensäkään näkemässä. Paino alkoi nousta nopeasti, aina välillä sain jollain kuurilla (kaalisoppa/paasto/painonvartijat tms.) painoa alas ja eikun uudelleen mässäämään. Jojottelua.

Vielä aikuisenakin välillä, kun hiilariputki on ollut pahasti päällä, olen tehnyt ihan sairaita juttuja, kuten syönyt sokerihimossani jäistä valmistaikinaa pakastimesta, kakunkoristeita tai siirappia. Karkkien suhteen mulla ei ole mitään rajaa: syön vaikka on jo paha olo. Edelleenkin syön joskus salaa, vaikka mieheni tai lapseni eivät minua paheksukaan. Häpeän syömistä. Joskus kätken karkkeja ja syön yksin myös ihan vaan itsekkäästi siksi, että sillä lailla saan enemmän

Eli mulla ei ole tainnut olla koskaan terve suhtautuminen ruokaan. Nyt yritän opetella, mutta herkkujen suhteen tulen varmaan olemaan kuin alkoholisti: jos annan pikkusormen, menee helposti koko käsi.

Olin terve mutta pieniruokainen ja alipainoinen lapsi, jota painostettiin kotona syömään enemmän kuin olisin halunnut ja pystynyt ja jota pakotettiin koulussa syömään nopeammin kuin olisin halunnut ja pystynyt. Siihen aikaan ruoka annosteltiin valmiiksi lautaselle, eli lapset eivät saaneet itse annostella ruokaani, ja lautanen oli pakko syödä tyhjäksi. Ja jos lapset eivät halunneet syödä kaikkea, mitä lautasella oli, heitä muistutettiin Afrikan nälkiintyneistä lapsista. Joidenkin ruokien syöminen aiheutti minulle myös kuvotuksen tunnetta, mikä teki niiden pakkosyömisestä vielä vaikeampaa. 

Minulla on hyvin vähän muistikuvia sekä lapsuuden ruokailutilanteista että kouluruokailusta, koska tilanteisiin on liittynyt paljon sosiaalista painetta ja myös ahdistusta.

Minun suhteeni ruokaan vääristyi lapsuuden trauman myötä. Minulla oli todella traumaattinen lapsuus monessakin mielessä ja hyvin nuorena huomasin, että ruoka vie ajatukset pois pahasta olosta. Opin liittämään ruuan helpotuksen tunteeseen ja siihen, että nyt on edes pieni hetki, kun saan uppoutua johonkin muuhun kuin pelkoon ja ahdistukseen. Sen jälkeen aloin ottaa ruuan mukaan joka tilanteeseen aivan kuin se olisi ollut hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Kannoin ruokaa television ääreen, ulkoleikkeihin, kesälomareissuille, koulumatkoille, kaikkialle. Ruoka oli pelastusrenkaani.

Noihin aikoihin aloin myös ahmimaan. Yritin aina oksentaa ruuan pois, mutta ei minusta ollut buliimikoksi, siispä keskityin vain syömään. Epäilen vahvasti, että minulla on ollut lapsesta asti BED (ahmintahäiriö), joka on nyt 47-vuotiaana vihdoin jokseenkin hallinnassa. Ei täysin, mutta lähes. Pysyin hoikkana, koska liikuin paljon, mutta olin silti koko ajan laihdutuskuurilla, koska mielestäni olin lihava. Vasta, kun laihdutin alipainoiseksi (ja sain keskenmenon sen vuoksi) olin omissa silmissäni sopivan hoikka. Asiaa ei auttanut se, että äitini huomautteli painostani, jos se nousi. Ei mitenkään ilkeästi, mutta selvästi hän tarkkaili painoani.

No, nyt olen tosi pahasti ylipainoinen, mutta suhteeni ruokaan on paljon terveempi kuin koskaan ennen. Se on hyvä lähtökohta pudottaa painoa.