Silloinkin, kun olin normaalipainoinen, en koskaan syrjinyt tai kiusannut ketään painon takia. En pidä ketään huonompana ihmisenä, vaikka hän olisi kuinka painava. Mutta silti minulla on ennakkoajatuksia - jos ei aivan ennakkoluuloja - lihavia ihmisiä kohtaan. 

Esimerkiksi naapurissani asuu pariskunta, joka muodostuu normaalipainoisesta (komeasta) miehestä ja huomattavasti ylipainoisesta naisesta. Aina kun näen heidät yhdessä, en voi olla ajattelematta, onko naisella huono itsetunto tuollaisen miehen rinnalla. Jotenkin pääni vääntää asian niin, ettei noin lihava nainen voi olla tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on, vaan hänen täytyy kokea olevansa parisuhteessa se, jonka on oltava "kiitollinen" siitä, että on saanut noin hyvännäköisen miehen lihavuudestaan huolimatta, vaikka eihän se oikeasti näin mene! Minäkin on selvästi ylipainoinen, mutten tunne huonommuutta ja itsetuntoni on kunnossa. 

On todella ärsyttävää huomata, että itsellänikin on tällaisia hulluja ajatusvääristymiä, jotka selvästi ovat lähtöisin sellaisesta sairaasta ja pinnallisesta maailmasta, jossa ihmisarvoa mitataan laihuudessa. Silti ajattelen, että esim. työnantajan roolissa ihmisen painolla ei olisi minulle mitään merkitystä. Jos ihminen on terve, yhteistyökykyinen, ja hallitsee työnsä, se riittäisi minulle vallan hyvin. 

Tunnistatteko te itsessänne tällaisia kieroutuneita ajatusmalleja, joista haluaisitte eroon? 

Tunnistan. Ja häpeän ajatuksiani. 

Minä elän juurikin tällaisessa parisuhteessa. Mies on fitti ja minä fätti.

Meillä oli muutama viikko sitten höpinähetki. Pidetään niitä aina sillon tällön ja käydään läpi fiiliksiä ja ajatuksia.

Juuri nyt viimeksi sanoin, että oon todella onnellinen siitä, että en ole koskaan meidän suhteessa kokenut itseäni toisen luokan ihmiseksi tai ettenkö kelpaisi juuri tällaisena. Se on mun mielestä todella iso asia ja likimain parasta, mitä voi toiselle sanoa.

Rakkaus, luottamus, rehellisyys ja välittäminen. Isoja sanoja, mutta ne kantavat meitä kahta eteenpäin.

tiistaina, 16. heinäkuuta 2024 klo 21:53 Miran B kirjoitti:
Minä elän juurikin tällaisessa parisuhteessa. Mies on fitti ja minä fätti.

Meillä oli muutama viikko sitten höpinähetki. Pidetään niitä aina sillon tällön ja käydään läpi fiiliksiä ja ajatuksia.

Juuri nyt viimeksi sanoin, että oon todella onnellinen siitä, että en ole koskaan meidän suhteessa kokenut itseäni toisen luokan ihmiseksi tai ettenkö kelpaisi juuri tällaisena. Se on mun mielestä todella iso asia ja likimain parasta, mitä voi toiselle sanoa.

Rakkaus, luottamus, rehellisyys ja välittäminen. Isoja sanoja, mutta ne kantavat meitä kahta eteenpäin.

Minä todennäköisesti tuntisin itseni jotenkin huonommaksi. En luota miehiin niin paljon, että uskoisin heidän olevan rehellisiä sanoessaan, ettei paino ole ongelma. Minulle se on ongelma, siksi uskon, että se on ongelma muillekin - ja tässähän se vääristymä juuri näkyy. En pysty katsomaan itseäni samalla tavalla kuin katson muita. Minulle ei nimittäin olisi mikään ongelma olla parisuhteessa ylipainoisen miehen kanssa. En koe ylipainoa vastenmielisenä silloin, kun se on jonkun toisen ihmisen kannettavana. Ylipainoinen ihminen voi olla todella kaunis siinä missä normaalipainoinenkin, mutta minusta itsestäni on kuollut kaikki eroottisuus ylipainon myötä, siksi on myös kamalan vaikeaa sisäistää sitä, että jollekin miehelle se ei olisi ongelma, kun se on minulle itselleni näin iso ongelma.

Silti voin sanoa, että itsetuntoni on kunnossa. Minulle ei tuota ollenkaan tuskaa esiintyä julkisesti, en häpeile itseäni sosiaalisissa tilanteissa, en koe olevani huonompi millään tavalla töissä tai muissa arkisissa kohtaamisissa. Vääristynyt ajattelutapa ei siis ole huonoa itsetuntoa vaan vain ja ainoastaan ulkoa päin opittua kieroutunutta ennakkoasennetta ylipainoisuutta kohtaan. Minulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, jotka suhtautuvat muiden ihmisten fyysiseen olemukseen 'pistävällä' tavalla. Esim. ex-miesystäväni äiti tiuskahti kerran kovaan ääneen jostain tutustaan, että "hyi hitto, mikä läski tuosta on tullut!" ja oma äitini kiinnittää paljon huomiota ihmisten painonnousuihin ja laskuihin. Hän itse on langanlaiha, mikä tekee siitä vielä ikävämpää. Myös paras ystäväni avoimesti halveksii ylipainoisia ihmisiä jopa minun seurassani, vaikka itse olen selvästi ylipainoinen.

Uskon, että sinulla on hyvä suhde mieheesi ja uskon, että tuolla naapurin rouvallakin on hyvä suhde omaan mieheensä. Minä elän loppu elämäni ilman parisuhdetta (oma valinta), joten tällä ei ole minulle sillä tavalla mitään merkitystä, mutta itseäni vain ärsyttää se, etten ole päässyt eroon tästä ajattelutavasta. Kun näen onnellisen pariskunnan, minun pitäisi ajatella "ihanan onnellinen pari!" eikä kiinnittää ensimmäisenä huomiota siihen, kuinka monta liikakiloa kenelläkin on vyötäisillään. Se ei liity onneen millään tavalla!