hulda:
Kun maailma potkii päähän ja kun sydän murtuu.

Tännään ollunna kyl tommonen päivä. Niin kamala päivä, et oksat pois. Oon niin järkyttyny miehen puolesta ja hänen kohtelusta työmaallaan. Toinen on finaalis jaksamisensa kans koht ku vaan vastustaa ja vastustaa aina kaik, mut sit hyysätään toisia mielinmäärin. Että SUUTUTTAAAA! :twisted: Ja itkettää ja tekkee vaikka mitä. Hirvee päivä.

Tännään sit sen huomasin. Ei o päähän mahtunna ajatustakkaan syömisestä. Ei kertakaikkiaan o voinna syyvä. Töissä iltapäivällä pari siivuu leipää ja kaks tommaattii. Siin päivän syömiset.

Oon aina ollunna illoon ja murheeseen syöjä. Aina vaan syönnä, liikku mieles mitä tahhaasa. Siittä oon huomannu päässeeni jo vähän erroon. Aikas paljonnii. Mut tää päivä on ollu sen suhteen huippu, aivan uus kokemus.

Jospa huomen parempi päivä etes jotennii. Miehelle mie toivon ja hartaasti voimia, että hää jaksaa, vaiks maailma tuntuu romahtavan.

Lipsui aiheesta vähän liikaakin tää teksti. Sori.

Mie oon syöny aikasemmi kaikenlaisee olloo. Nyt se on kääntyny nii, et ko ahistaa, nii aatelee mitä vetäs, et helpottas.
Korvauksena syömiselle on löytyny tuo mehtää meno. Ko ahistaa, nii pöpelikköö vaa, ni jopa helpottaa. Eikä harmita jälkeepäi samalviisii, ko jos oisin sortunu syömää.
Ylleesä se syömine näis jutuis on semmost, et kaivetaa viimisetki hyvät kaappien perältä.
Onneks se mehtä on tuossa vieressä, ettei tarvii semmost kaukaa hakkee.

selmasofia:
Miulla on ollut aina vääristynyt ajatustapa ruokaan, ja ruuan ajatellu on ollut elämän pääasioita muutenkin kuin työn puolesta. Nyt huomaan pikkuhiljaa kasvavani tästä eroon, ja alan syödä oikeaan nälkään.

Miehellä taas kun ahdistaa, häviää ruokahalu kokonaan ja on muutenkin jo mallia kukkakeppi.

Tässä hyvä käytännön huomio. Vaikka tunnesyömisessä voi olla takana vaikeampiakin ajatuskuvioita, niin kannattaa pitää mielessä että pelkkä syömisen rajoittava ajatusmalli pitää yllä tunnesyömistä. Ihmisen luontainen reaktio tunnekuohuihin on syömättömyys, syöminen taas opittu reaktio tai kontrollin pettäminen.

Eli rennosti syövät eivät juuri syö tunnetiloihin, syömiseen rajoittavasti suhtautuvat syövät. Kun yrittää torjua asioita syömisessä, niin ne puskevat läpi kun kontrollin voimavaroihin tulee särö. Yksi lisäsyy lukuisista opetella syömisessä ennemmin tai myöhemmin sitä sallivuutta ja lupaa syödä.

Vietin tänään ihastuttavan illan ystävieni kanssa. Kuin elvistellen muutaman kilon painon pudostusta, pöydässä oli ainoastaan kasviksia,joita dipattiin keveisiin kasteikkeisiin. Herkku osastolta löytyi viinirypäleitä ja muita hedelmiä. Kun sitten talo oli tyhjä, putosi tyhjyys. Syynä on takauma vuosi sitten kuolleen äitini johdosta. Tällä hetkellä kuuntelen Pentti Hietasta ja itken solkenaan... Itken surusta, mutta myös siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäni en hyökkää alakerran kaapissa olevan valkosuklaahasselpähkinälevyn tai viinipullon (!) kimppuun, vaan anna surun tulla. Kelaan äitini viimeisiä elinpäiviä ja iloitsen siitä, että sain hänen rinnallaan kulkea niinkin kauan. Taaemmaksi jäävät sanaharkat, sillä nyt tajuan, että hänen parastaan niilläkin tarkoitin. Rakastan äitiäni nyt ja aina ja toivonkin, että pystyisin jatkossakin antamaan tunteiden tulla, jottei niitä tiukan paikan tullen tarvitsisi peittää ähkyllä. Itsensä kohtaaminen paljaana, omana itsenään, kaikkine vikoineen päivineen onkin aika vaikeaa.!

Hei Meiju,

olipa koskettava kirjoitus. Oma äitini kuoli myös viime syksynä. Tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa ei oikein sais enää surrakaan. Työpaikalla kyllä sanottiin, että ole vaan pois jos et jaksa ja viiden minuutin päästä, että menet sitten sinne ja tuonne kokoukseen ja hoidathan sitten sen, tän ja tuonkin.

Kaikenlaiset asiat tulee uudestaan muotiin; tulispa myös surunauha hihassa ja hatut suruharsolla. Annettaisiin aikaa tuntea tunteita. Kyllä se patoutunut tunne sieltä joskus tulee ulos muodossa tai toisessa, vaikka sitten fyysiseksi sairaudeksi muuttuneena.

Hienoa Meiju, että sait itkettyä! Minuakin alkoi itkettää...

Olipa tosiaan koskettava kertomuksesi Meiju!
Niin se on, kaikilla asioilla aikansa, ja niin pienten asioiden myötä huomaa asioista ne arvokkaat puolet, ja löytyy todellisia selityksiä kaikelle tapahtuneelle. Itku puhdistaa. Ja hyvä kun jää hyviä muistoja joiden avulla voi jatkaa.

Hyvää kevättä sinulle!

Meiju, yhdyn edellisten kirjoittajien sanoihin. Kirjoituksesi kosketti! Sanattomana olen ja toivon sinulle ja meille kaikille klubilaisille syömisen hallintaa tunnemyrskyisiinkin päiviin. Enkeleitä tiellesi.

Hei Meiju

Kiitos, sinulle, Meiju upeasta kirjoituksestasi. Hienoa sinä olet elossa ja tunnet. Minä itsekin olen tunne syöppö. Olen nyt oppinut itseäni tuntemaan ja havaitsen, että syön kaikkiin tunteisiin.
Minäkin olen surrut äitini kuoltua 14 vuotta sitten. Olen kaivannut häntä paljon. Äitini on ollut minulle rakas ihminen.

Täällä myös ilmoittautuu tunnesyöppö, masentunut sellainen.

Jonkun verran ollaan terapiassa sivuttu syömisongelmiani ja muutamia erittäin hyviä ajatuksia on tullut ilmi joita en itsekseni olisi keksinyt

Eli ensinnäkin minulla syöpöttely usein on tapa torjua paha olo ja ahdistus, näin en joudu kohtaamaan näitä tunteita ja syitä jotka johtavat niihin. "suojelen" tavallaan itseäni siltä surulta ja pahalta ololta enkä halua kaivella ikäviä asioita. Ikävä kyllä ainoa tapa toipua on päästää tunteet valloilleen ja käsitellä ne vaikeat asiat viimeinkin.. Se vaan on kovin vaikeaa

Toinen syy syöpöttelyyn on syvä itseinho ja halu "rankaista" itseäni. Koen herkuttelulla palkitsevani tai helpottavani oloani, mutta oikeasti pohjimmiltaan rankaisen itseäni ja teen pahaa itselleni. Kuten terapeutti sanoi osuvasti, että itseni palkitsemisenkin on lopulta rangaistus. Eli sabotoin itse itseltäni hyvän olon ja onnistumisen kokemukset koska koen etten ansaitse niitä

Tulipas nyt pitkä ja sekava sepustus, toivottavasti joku ymmärsi mutta minun kohdallani ulkopuolisen ihmisen kanssa keskustelua oon auttanut avaamaan silmiäni ja näkemään todellisia syitä syöpöttelyyn. Mutta tietenkin iso osa syöpöttelystä johtuu myös vääränlaisesta ja liian vähäisestä normaaliruoan syömisestä eikä pelkästään pään sisäisistä ongelmista

Tuhannet kiitokset teille kaikille myötäelämisestä! Eilen sain viestin, että siskoni appi oli menehtynyt sydänkohtaukseen. Jos oman läheiseni menetyksestä jotain hyvää kaivamalla kaivaa, niin se, että oli jonkinlainen aavistus siitä, mitä siskoni mies käy nyt läpi. Lenkkeillessäni, tuumasin miehelleni, että itse olimme samassa jamassa vuosi sitten enkä silloin osannut kuvitellakaan,että joku päivä (näinkin pian!) kävelen mieli keveämpänä kauniissa auringonpaisteessa, lintujen laulaessa. Kokemus toi myös uskoa siihen, että aika auttaa. Siskon 4.v tyttö tuumasi, että nyt mummilla on kaveri siellä taivaassa . Tsemppiä kaikille ja kaunista kevättä (ja kesää, sekään ei ole kovin kaukana )