Ajattelinpa aloittaa uuden viestiketjun, kun en täältä huomannut tähän liittyvää.

Olen itse jo pitkään liipannut omalta osaltani sitä ajatusta, että olen tunnesyöjä. Ostin juuri aiheeseen liittyen tänä vuonna ilmestyneen kirjankin "Tunne syöminen" (Jenna Heinonen), joka vaikuttaa oikein hyvältä. Muitakin aihepiiriin liittyviä kirjoja olen joskus lukenut. Ja olen niistä löytänyt tärkeitä pointteja.

Mielelläni vaihtaisin ajatuksia teidän muiden kanssa, jotka tuumitte, että tunteet on aika ratkaiseva tekijä sekä laihduttamisessa onnistumisessa että varsinkin painonhallinnassa pitkällä tähtäimellä.

Itse syön monenlaisiin tunteisiin. Sen olen huomannut, että erityisesti ahdistavan surulliset tunteet vie täysin maton alta syömisen hallinnalta (esim. kun läheiseni mielenterveys järkkyi muutamia vuosia sitten radikaalisti). Mutta pienessäkin mittakaavassa, syön arjen stressiin, väsymykseen jne. On vaikea ajatella, että joinain päivinä jaksaisi ilman hyvää roukaa ja varsinkaan vähillä kaloreilla (jopa hieman nälkäisenä). Se tuntuu oman elämän kurjuuden maksimoimiselta.

Lisäksi syön, kun on tilanteita, joissa koen vaikeasti kohdattavia tunteita, esim. jos joku loukkaa minua. Tällainen tapaus on tällä hetkellä aika ajankohtainen. Tuolla toisessa ryhmässä jo kirjoittelinkin, että meinaa oma motivaatio painonhallintaan olla hukassa (onnistuneesti siis olen pudottanut painoa helmikuusta alkaen 100 kg --> n. 92 kiloon), ja sain oikein älynväläyksen tänään, että motivaationi on ollut hukassa siitä asti, kun tämä tilanne sattui (eli riideltiin äitini kanssa, ja hän loukkasi mua sellaisella asialla, joka "järisytti perustuksiani"). Nyt sitten kamppailen tässä kesälomalla sen kanssa, etten ainakaan saisi kiloja takaisin, kun meinaan sitä lohtua hakea syömisestä....

Kuten tuossa Heinosen kirjassakin luki, ihmiset syö monenlaisiin tunteisiin, myös positiivisiin. Ja että ei se sinällään ole edes huono juttu, että ruokaan liittyy tunteita. Mutta esimerkiksi juurikin lomalla itselle se lomafiiliksiin pääsy (rentous, irti arjesta -fiilikset) vaatii myös jotenkin liikaa syömiseen liittyviä elämyksiä...

Eli tasapaino itseltä ainakin taitaa olla välillä hukassa. Sen olen huomannut jojo-laihdutushistoriassani, että laihduttaminen on onnistunut usein silloin, kun elämä on jotenkin raiteillaan ja tasapainossa. Mutta kun se elämä tuppaa näitä paska-keissejä välillä tuomaan eteen, niin haluaisin oppia olemaan niissäkin tilanteissa edes sillä tasolla, ettei heti liho parissa kolmessa kuukaudessa 5-10 kiloa, niin kuin mulle on joskus tiukassa paikassa käynyt.

Toivon, että muitakin tämä puoli laihduttamisessa kiinnostaisi, ja voitaisiin vaihdella ajatuksia. Jotenkin tuntuu, että tässä on se meikäläisen suurin akilleen kantapää, johon pitäisi varmaan jotenkin pysyvästi osata suhtautua, jos meinaa laihtua ja pysyä tavoitepainossaan (joka mulla pitkällä tähtäimellä 80 kilon alitus).

-tietoinen syöminen (syöminen ruokapöydän ääressä keskittyen vain syömiseen eli ei muuta tekemistä samalla). Tunteista puhuminen tai niiden ilmaisu kirjoittamalla, maalaamalla, musisoimalla jne.
-ei liikaa syömistä ruokapöppelön tavoittelemiseksi (tulee niin uneliaaksi, ettei ajattele mitään, mutta verensokerit on pilvissä; huono juttu)

Apua... Aloitin ketoilun/vhh 4vkoa sitten, lähtöpaino 123 ja nyt 118,2 eli 4,8kg on tippunut. Paino alkoi kertyä noin 6v sitten ja sitä tulikin noin 10kg vuosivauhdilla. Välillä sain fitfarmin ohjeilla pois 10kg, mutta se tuli pian takaisin. Mulla on nyt suuria ongelmia pääkopan kanssa. Haluan ihan tajuttomasti nämä läskit pois ja keväällä on tiedossa etelän matka. Maaliskuuhun mennessä pitäisi päästä alle sataan. Viime maaliskuussa oltiin myös enkä voinut lähteä mm vesipuistoon kun en vain jaksa/pysty nousta niitä satoja portaita =(. Lentomatkat oli tuskaa kun jalat turposi saman tien, kun en löytänyt tarpeeksi isoja lentosukkia. Ja vaatteista puhumattakaan... lämpöä kun oli 30 astetta joka päivä.
Mutta siis se ongelma. Ahdistaa. Pari päivää paino junnasi paikallaan ja oli vaikeaa olla repsahtamatta. Ja kun se sitten taas laskee, syke nousee ja jännittää ja tulee jotenkin turvaton olo. Ja kuitenkin vasta projekti on ihan alussa. Tekee mieli syödä jotain sopimatonta ja sitten siitä tulee hirveä morkkis. Mulla ei ole itseluottamusta tarpeeksi, jotenkin odotan itseltäni sitä epäonnistumista jotta voin soimata itteäni. En oo myöskään kertonut projektista kun omalle perheelle, sisaruksilleni ja vanhemmille. Miehen perheelle en halua kertoa, kun pelkään että tulee suorituspaineita. Ja odotan sitä epäonnistumista niin en halua senkään takia muiden tietävän =(. 
Mitä pidemmälle etenen, sitä enemmän odotan epäonnistumista.
Miten tästä pääsee yli ja vain nauttimaan projektista ja iloitsemaan tuloksista?

Keinojen keksiminen olisi itsellekin tarpeen, mutta ei ole löytynyt. Olen ajatellut niin, että repsahduksia ja epäonnistumisia tulee jokatapauksessa. Niitä ei voi välttää, turha stressata. Tärkeintä on  j a t k a a  mahdollisimman pian. Jos kunnonsyöminen ei onnistunut tänään niin ehkä 3-4 tunnin kuluttua seuraavalla aterialla onnistuu tai huomenna.