Itse olen hyvin helposti itseäni syyllistävää mallia ja valitettavasti sorrun makeaan ja jälkikäteen harmittaa.

Nyt olen opetellut käymään vuoropuhelua itseni kanssa. Ja jos aion sortua, etukäteen jo päätän, että sitten syödään, mutta jälkikäteen en harmittele.

Tosin yritän sitten mieluummin juoda ja syödä hedelmiä kuin keksejä ja jäätelöä. Monesti sitä huomaakin, että herkuttelu on niin tapa kuin olla ja voi ja siitä on vaikea kieltäytyä, mutta korvaamalla herkut terveellisiin vaihtoehtoihin on huomattavasti helpompaa kuin kieltäytyä kokonaan.

Hei,
Menen tekemään tuonne toisaalle ketjun, missä ajatuksenani on n. 400 gramman painonpudotus viikkoon. Onhan se laihduttamista, mutta minäkin (pian 38 vuotiaana) noin 200 laihiksella ollessani olen tullut lopputulokseen, että mun pitää ensiksi uudistaa käyttöjärjestelmä, eli oma pääni ja sitten voi painonpudotuskin olla mahdollista kun siihen ei liity syllisyttä tai huonoja fiilareita. Niistä voisin kirjoittaa kirjan. Ehkä teenkin sen, tuon ketjun muodossa.

On se vaan kumma, miten niin moniin meistä on iskostunut niin kieroutuneet käsitykset ruoasta. Itsekin olen laihduttanut tai tarkkaillut painoani suurimman osan ajasta varmaan n. 17-18-vuotiaasta lähtien (jolloin äitini kuoli). Ja minä en edes koskaan ole ollut ylipainoinen. Ja nyt siis olen 30v.

Kyllä kaikki opit vähärasvaisuudesta on taottu kalloon okein tehokkaasti ja siinä on nyt ollut opettelemista, että hei niitä rasvojahan tosiaan pitäisi syödä enemmän! Ja koitan taas oppia tätä sallivuusajattelua noin muutenkin. Kuten sanottu, en koskaan ole ollut ylipainoinen, aina olen onnistunut kääntämään suunnan ennen sitä (liiallisella kontrolilla).

Toisin sanoen suuren osan aikuisiästäni olen vuorotellut liiallisen laihdutuksen/painontarkkailun tai liiallisen ahmimisen välillä. Molemmat on varmaan toimineet jonkinlaisina keinoina paeta tunteita tai mitä milloinkin. Nyt olen herännyt siihen, että eihän tämä kaava toimi, pitäisi pystyä löytää se kultainen keskitie. Ja nyt yritän myös takoa päähäni, että entäs sitten, kun paino taas on lähtenyt nousuun, kun sallivuus välillä on tarkoittanut melko suuria määriä - joiden jälkeen en kuitenkaan ole enää tuntenut kauheaa syyllisyyttä.

Olen oivaltanut sen, että kun ajattelen itseäni hoikempana, ajttelen lähinnä sitä miltä tuntuu olla sitä MUIDEN silmissä. Samaten niissä tämänhetkisissä "ylimääräisissä" kiloissa häiritsee eniten se, että mitähän MUUT ajattelee, huomaakohan MUUT, että olen lihonut. Vaikka järjellä ajatellen tuntuu hullulta, että muka vain paino (ja ulkonäkö muutenkin) sen määrittelisi miten muut minut näkee. Mieluummin tahdon oppia taas elämään normaalia elämää, enkä vain käpertyä itseeni ja kalorilaskelmiini sillä aikaa, kun vuodet huristaa ohi ihan huomaamatta. Elämähän on NYT, eikä vasta sitten, kun olen "täydellinen".

Opettelemista riittää ja niitä käsiteltäviä tunteita matkan varrelle vaikka kuinka. Mutta kyllä sieltä pohjalta löytyy myös uskon siemeniä, että kyllä minä vielä opin elämään, kuin "normaali ihminen"! Huoh.

En oo tänne hetkeen kirjoitellut ja syöminen on aika hyvällä mallilla. Joskus iskee jotain pieniä syyllisyyden tunteita, mutta ei missään nimessä samassa mittakaavassa kuin ennen. Ja niitä herkkujakin sallin itselleni ihan toisessa mittakavaassa - nimenomaan sallin. Ennen niitä en syönyt ja pienestäkin pullahaukusta tuli kamala morkkis. Ei onneksi enää. Ja jos meinaa tulla, niin järki hiljentää sen yleensä aika nopeasti.

Nykyään yritän kiinnittää huomiota siihen, että rasvaa tulee riittävästi, sitä tulee jopa lapioitua lusikalla suoraan suuhun. Kylmäpuristettu kookosöljy on tän hetken lemppari, ja sitä on helppo lisätä sinne sun tänne

Kyllähän se ruoka ja oma ulkomuoto pyörii vieläkin päässä lähes koko ajan, mutta en tiedä pääseekö siitä ikinä täysin eroon. Aamulla salilla pyörää polkiessa luin yhdestä lehdestä jutun syömishäiriöstä kärsineestä naisesta ja lause "elämä ei ole suorittamista. Maalia, johon tarvitsisi päästä ei ole" tsp. laittoi taas miettimään näitä asioita. Jotenkin tuntuu, että se syömisen rajoittaminen nimenomaan on sitä, että yrittää päästä johonkin maaliin. Sen kummemmin mun kroppa ei ole muuttunut, vaikka syönkin niitä herkkuja nykyään (ööh, päivittäin, joka taas on erittäin huono tapa), joten miksi olen käyttänyt vuosia ja vuosia siihen, etten ole sallinut itselleni mitään, vaan olen koko ajan halunnut päästä lähemmäs sitä kroppaa, johon olisin tyytyväinen.. Sitä maalia kun koskaan tuskin tulee saavutettua. Se vain siirtyy aina kauemmas.

Laihduttamaan aloin 13-14 vuotiaana, nyt ikää on kohta 29. Nyt ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun laihduttaminen ja sitä seuranneet syömisongelmat alkoivat, tuntuu, että olen vihdoin pääsemässä askeleen eteenpäin. Tai olen juuri päässyt. Parempi myöhään kun ei milloinkaan. Ehkä tässä voi pikku hiljaa oppia taas nauttimaan itse elämästäkin

Hienoa Alexandra '82
Olet mennyt ajatuksissasi eteenpäin. Elämästä nauttiminen on niin paljon tärkeämpää kuin murehtia syömisiään. Sillä tavalla menee elämä ohi, sanoo hän kokemuksen syvällä rintaäänellä.

Itsellänikin oli noin 4 vuotta kamalat syyllisyyden tuskat kaikista herkuista ja ihan oikeasta ruuastakin, oksentelua, herkku övereitä ja salasyömistä. Varmaan jonkin näköinen syömishäiriöön viittava aikakausi, herkkujen ahmiminen oli varmasti hyvin paljon kytköksissä siihen etten arkisin syönyt mitään ennen kolmea päivällä. Huh, nyt tuntuu hyvin utopistiselta koko ajanjakso!

Tämmöisestä olen henkisellä eheytymisellä päässyt yli (koska syytkin olivat aivan tunnepuolella). Nyt mietityttää herkkujen kohtuus ja sallivuuden ajatus. Nykyään syön vieläkin aika paljon herkkuja, tuossa viime viikon perjantaina meni irtokarkkia joku 500g ilman kamalampaa syyllisyyttä, hieman harmitti että tulipa paljon otetua. Minullakin on semmoinen vika, että jos ostan syön myös kaiken.

Sallivuuden kokeilu kiinnostaisi, miltä kantilta sitä oikein lähtee lähestymään

Mun piti ihan vaan muistutukseksi tulla lukemaan tätä ketjua, kun taas kävi mielessä, että pöh, mähän tahdon laihtua - jos vaikka taas laihduttaisi ja vasta sen jälkeen opettelis sallivuutta.

Järki onneksi puuttui peliin sen verran, että tulin mieluummin hakemaan muistutusta, miksi koitan olla laihduttamatta ja miksi ei ole vakavaa, vaikka joskus söisinkin hieman ylimääräistä - tai jopa jos paino sattuisi vahingossa opetellessa menemään ylöskin päin, jos lopputuloksena voisi joskus olla hyvä olo omassa kehossa ilman, että ruokaa tarvitsee koko ajan sen enempiä miettiä.

Minäkin olen yrittänyt opetella sallivuutta nyt n. kuukauden verran. Ensin se tuntui onnistuvan eli söin melko hyvällä omatunnolla herkkuja silloin tällöin enkä syyllistänyt itseäni siitä tai potenut kauheaa morkkista seuraavana päivänä. Pienet tai ainakin kohtuulliset herkkumäärät näyttivät riittävän, esim. puoli pizzaa tai 50g irtokarkkeja.

Nyt tilanne on viimeisen viikon aikana riistäytynyt käsistä. Koko ajan tekee mieli herkkuja ja olenkin syönyt niitä niin paljon kuin haluan. Olen yrittänyt olla tuntematta syyllisyyttä syömisistäni, mutta varsinkin, kun herkkujen mussuttamisen myötä myös muu ruokavalio on lipsunut takaisin entiseen, niin en voi olla tuntematta vihaa ja pettymystä itseäni kohtaan.

Nyt en oikein tiedä, miten tästä pitäisi jatkaa? Yritänkö jatkaa sallivaa syömistä ja samalla korjaan muun ruokavalion terveellisemmäksi vai olisiko järkevämpää pitää tiukka kuri herkkujen suhteen kunnes muu ruokavalio on taas oikealla tolalla ja pallot vihreitä? Varmaan ensimmäinen vaihtoehto olisi ideeli, mutta luulen, että toinen olisi helpompi toteuttaa.

keskiviikkona, 13. huhtikuuta 2011 klo 11:00 iinu -86 kirjoitti::

Nyt en oikein tiedä, miten tästä pitäisi jatkaa? Yritänkö jatkaa sallivaa syömistä ja samalla korjaan muun ruokavalion terveellisemmäksi vai olisiko järkevämpää pitää tiukka kuri herkkujen suhteen kunnes muu ruokavalio on taas oikealla tolalla ja pallot vihreitä? Varmaan ensimmäinen vaihtoehto olisi ideeli, mutta luulen, että toinen olisi helpompi toteuttaa.

Suosittelen ehdottomasti ensimmäistä vaihtoehtoa. Kun jatkat niin, että syöt riittävästi laatupallot pääosin vihreinä pitävää ruokaa, jossa rasvaa ja proteiinia on ainakin jonkin verran minimisuosituksia enemmän, herkkujen määrä kohtuullistuu itsestään. Ei välttämättä viikossa, mutta hiukan pidemmällä aikavälillä. Viikko tai kuukausi on aivan liian lyhyt aika päätellä, että on epäonnistunut syömisten valinnassa tai painonpudotuksessa.

Tiukka kuri ajatuksenakin kuuluu enemmän laihdutuskuureihin, ei pysyvien muutosten opetteluun. Vaikka se ajatuksena kuulostaa hyvältä ja helpolta, siitä ei kuitenkaan ole pidemmällä aikavälillä hyötyä.

Jos yrität pitää herkkujen määrän kurissa vain vähentämällä tai lopettamalla niiden käytön, melko varmasti syöt ennemmin tai myöhemmin niitä taas enemmän kuin tahtoisitkaan. Voi tuntua siltä, että herkkujen käytön lopettaminen on helppo ratkaisu, mutta pysyvää siitä melko varmasti ei tule. Vain sellaisista muutoksista on hyötyä, jotka jäävät pysyviksi.

Esimerkiksi minulla herkkujen määrä kohtuullistui kuin itsestään, kun lisäsin rasvan ja proteiinin osuutta ruokavaliossa. En jättänyt tietoisesti mitään pois, mutta jonkin ajan kuluttua huomasin että minulla on parempi olo ilman vähäkuituista viljaa. Leivonnaiset jäivät lähes kokonaan pois huomaamatta, mutta esimerkiksi jäätelöä ja suklaata syön edelleen jos mieli tekee (usein tekee, mutta pienempi kertamäärä riittää ).

Syön toki leivonnaisiakin jos joku tarjoaa, mutta olen huomannut että niiden syöminen tuo aiemman makeanhimon takaisin muutamaksi päiväksi. Jos voin valita, otan kahvipöydässäkin mieluiten vaikka jäätelöä.

En tiedä kuuluuko tää tänne mutta jatkuva syyllisyys vaivaa mua. Mua niin harmittaa kun olin päässyt tavoitepainoon vuodenvaihteessa ja painoni oli siis n.70-72 kg. Nyt, 4 kk myöhemmin aamupainoni oli 78 kg. Mä en käsitä miten mä jatkuvasti jojoilen edes takas painoni kanssa. Nyt tuntuu että mä en saa tätä syömisputkea rikki millään. Herään aamulla ja ajattelen että nyt, tänään otan itseäni niskasta kiinni ja syön taas vajaakaloreilla ja keskityn syömiseen ja puhtaaseen ruokaan. Iltaa kohti (vaikka kuinka oisin syönyt "hyvin") otteeni löystyy ja mässäilen taas kaikkea paskaa mitä käsiini saan. Loppu illasta makoilen sohvalla ja itken ja vihaan itseäni koska olen niin luuseri. Ja kun mä tiedän että mä pystyn jos mä vaan saan itseäni edes viikon tarkkailemaan syömisiäni.
Mä en tiedä mitä tehdä. Mä vihaan itseäni ylikaiken ja tekisi oikeasti mieli pyytää jotakuta vetämään mua kunnolla turpaan.
Kiva kun kesä tulossa ja kaikki vaatteet TAAS liian pienet. Oli mukavaa vielä kun tammikuussa meni vanhat hameet ym päälle, nyt puuttu 10 cm vyötäröltä siihen että napit menisi kiinni. Itkettää ja vituttaa. Mitä mä teen?