Minä olen ajatellut. :wink: Siemen on itänyt kauan ja hartaasti ja lopulta se taisi löytää vettä ja aurinkoa, sillä sain ajatuksen!

Olen ollut aivan pikkulapsesta asti todella perso makealle. Kotona ei ollut karkkipäivää eikä karkkia saanut kuin esim. jouluna ja pääsiäisenä ja jos joku toi. Olen ollut vahvasti sitä mieltä, että tolkuton karkinsyöntini johtuu vanhempieni ymmärtämättömyyden puutteesta makeanhimoani kohtaan. Kun ei ollut luvallista karkkipäivää, söin salaa - lopulta jopa itseltäni.

Toisaalta kotona oli myös asenne, että juhlissa saa syödä luvalla. Myöskään ruuan määrää ei muistaakseni rajoitettu erikseen.

Vanhempien asenne siis vaikutti ongelman syntyyn, mutta ehkäpä se ei ollutkaan ainut syy! Tähän asti olen ajatellut, että makeanhimo on "ylhäältä annettu" enkä ole koskaan kysynyt, miksi minulla on voimakas makeanhimo. Ensinhän on himo ja vasta sitten kehittyy vääristymä. Mutta entäs, jos kysytään, miksi minulla on voimakas makeanhimo?

Patrik kiinnitti taannoisessa Kylläisyys-keskustelussa huomioni herkkyyteen verensokerin vaihteluille. Aloin tutkailla asiaa ja totesin, että näin on: minä en pysty pitämään pitkiä ruokavälejä. Maha tulee helpohkosti täyteen, mutta niin paljon en jaksa ahtaa, että nälkä pysyisi poissa tuntikausia. Esim. lounaan jälkeen minulla tulevat ensimmäiset nälän oireet jo kahden tunnin päästä (riippuu hieman kiireen määrästä, huomaanko niitä). Syön joka päivä iltapäivällä töissä välipalan.

Nälkä oli alituinen seuralainen jo koulussa. Puuro-keskustelu muistutti minua siitä: kotona aamupalalla syötiin puuroa maidon kanssa, ei muuta, koska "puuro pitää hyvin nälkää". En tajua, sillä tänä päivänä äiti kyllä myöntää, ettei puuro pidä yksinään nälkää!

Nälän ensioireita olen ihmetellyt pitkään: minun alkaa tehdä mieli makeaa. Olen tajunnut, että olen oppinut tulkitsemaan nälän ensioireet väärin ja antanut niille nimen "tahtoo makeaa".

Kun ylläoleviin lisää vielä sen, kuinka nopeasti, tehokkaasti ja pysyvästi pahin makeanhimo hävisi minulta sen jälkeen, kun aloin saada laatupallukat vihreiksi, tulin yhtäkkiä siihen lopputulokseen, että jos olisin syönyt koko elämäni hieman tasaisemmin ja lyhyemmin välein, en olisi ehkä koskaan alkanut ahmia.

Olisi mielenkiintoista kuulla muiden tarinoita siitä, miten syöminen alunperin vääristyikään.

Johna, aloitit tosi mielenkiintoisen pohdinnanpaikan :lol:


Ohittakee koko romskujorinani, jos tuntuu liian pitkältä jorinalta :wink:

Näin äkkiseltään tulee mieleeni tilanne, kun nuorimman lapsen syntymän jälkeen pudotin painoa. Tilanne oli silloin se, että mieleni teki mennä painonvartijoihin. Kävinkin kaksi kertaa, että saisin pudotettua raskauskilot. Silloin minulla ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa painonvartijoissa, vaan "jouduin" tekemään sen omin voimin. Lapsia oli silloin kolme pientä. Söin silloin lasten aikataulun mukaan selkeästi kotiruokaa, jota lapsetkin söivät. Nuorin oli vielä osin rintaruokinnalla. Pienensin hieman aiempia rekkamiesannoksia ja näin jälkikäteen ajatellen taisin saada silloiset kilot pois tuolla Patrikin mainostamalla rennolla painonhallinnalla. Söin usein, mutta vähän. Paino pysyi kuosissa pudotuksen jälkeen muutaman vuoden. Hoitovapaa päättyi ja lähdin töihin.

Jossain vaiheessa paino alkoi nousta, kun päivittäinen liikkuminen väheni dramaattisesti työssäkäynnin aikaan. Painoa alkoi hiipiä salakavalasti. Vain muutama kilo. Alkuun en huolestunut, koska olinhan vielä normaalipainon rajoissa. Kuitenkin paino jatkoi nousuaan.

Jossain vaiheessa muutamaa vuotta myöhemmin havahduin, etten olekaan enää normaalipainoinen, vaan lievän ylipainon puolella. Tällöin lähdin uudelleen painonvartijoihin. Sain taas hetkeksi itseni normaalipainon ylärajalle, kunnes väsyin pistelaskentaan. Paino alkoi nousta. Taas joitakin yrityksiä paikkareissa. En noudattanut perussuosituksia oikeasta ruuasta, vaan söin pisteiden mukaan - väärin. Paino sahasi edes takaisin. Tässä vaiheessa suhteeni ruokaan vääristyi. Enää en ajatellut sitä, että söisin oikein, vaan melkein hullunkiilto silmissä ajattelin, että nyt on saatava kiloja pois :roll: Rasvat kokonaan pois, niistähän meni paljon pisteitä. Kasvissosekeittoa litroittain jne. Jossain vaiheessa sain 15 kg pois, mutta taas paino lähti entistä suurempaan nousuun. Taas useita yrityksiä saada paino alas - liian vähällä syömisellä. Tätä voisi melkein jatkaa loputtomiin. Minun vääristynyt suhde ruokaan alkoi tästä ylös- alas - kierteestä.

Tiedän sen, että olen onnistunut kerran pudottamaan painoani järkevästi syöden. Toisaalta silloinkin taisin syödä vähän liian vähän kasviksia, mutta marjoja tuli syötyä paljon päivässä jogurtin kanssa. Sen kerran söin omaa kroppaani kuunnellen. Tosin olin kotona äitiys- ja vanhempainlomalla, joten oli äärettömän helppoa syödä samaan aikaan lasten kanssa - vain pienempiä annoksia. Tuo nuorimman lapsen syntymän jälkeinen äitiys- ja vanhempainloma-aika oli laihdutushistoriani terveintä aikaa syömisen suhteen ennen kk:a.

Kaiken lisäksi tuli loukkaantumiset ja liikuntarajoitukset. Näiden kanssa taistelen nyt. Välillä meinaa iskeä ns. laihdutusväsy nytkin, mutta oikeasti en ole kertaakaan tämän kuluneen vuoden aikana lyönyt hanskoja lopullisesti tiskiin. :lol: SE on ihan dramaattinen muutos tässä ylös - alas - hississä :lol:

Uskon, että rauhallisella ja hitaalla tahdilla saan taas tämän läskilaivani kurssin kääntymään oikeaan kurssiin. On oikeasti pitänyt tehdä hirveän paljon töitä korvien välissä sen kanssa, että oppii olemaan itselleen armollinen. Kamalaa oli huomata, etten olekaan täydellinen laihduttaja enkä täydellinen uusien tapojen omaksuja omassa elämässäni. Joudun opettelemaan tätä vielä kauan ja pitkän aikaa, ennenkuin pääsen tästä minua ympäröivästä kilovuoresta.

Huh, taisipas rönsyillä, mutta kirjoitin ihan intuitiolla siitä, miltä minusta juuri nyt tuntuu.

Tämä onkin mielenkiintoinen avaus.. Mennään ongelman alkujuurille. Olen myös paljon miettinyt asiaa - miksi haluan/halusin/olen halunnut olla hoikempi, välillä hinnalla millä hyvänsä?? Paljon vaikutusta varmaan tuli aikanaan nuorelle tytölle yleisestä kauheusihanteesta, mutta 70-luvulla, kun minä olin teini, ei laihuusihanne kuitenkaan ollut vielä niin kauhean laajalle levinnyt, eikä elämä muutenkaan ihan niin suorituskeskeistä kuin nykyään, joten en yksin kyllä ympäröiviä kauneuskäsityksiäkään syyttäisi. Sitä paitsi aloin oikeastaan lihoa vasta neljätoistavuotiaana, kun pituuskasvu yhtäkkiä pysähtyi.

Yksi ihan selvä syy siihen, että altistuin syömishäiriökäyttäytymiselle, on ollut laihdutuskuureilla oleminen. Olen syönyt liian vähän, kokeillut kaikenlaisia nälkäkuureja, joiden jälkeen AINA romahtaa ennemmin tai myöhemmin. Voi kun olisin tajunnut aikaisemmin, miten paljon virkeämpi ja energisempi sitä on kun syö tasaisesti ja riittävästi. Mutta tämä ei tietysti riitä syyksi siihen, MIKSI niille laihdutuskuureille piti ryhtyä - tässä taitaa täytyä mennä vielä syvemmälle.

Äitini oli myös ylipainoinen ja laihdutti suurimman osan siitä ajasta, jonka muistan. Mutta ruuasta ei saanut nirsoilla. Kaikki oli syötävä, mitä lautaselle laitettiin, muuten äiti pahoitti mielensä. Syömättä jättäminen oli ikään kuin hänen keittotaitonsa arvostelua. Äidin loukkaantuminen oli kova paikka keskimmäiselle lapselle, joka kovasti halusi miellyttää ja olla reipas tyttö. No, jokainen ihminen on tietenkin oman aikakautensa lapsi, ja äitini vanhemmat olivat sodan eläneet kaikkine säännöstelyineen. Ymmärrettävää siis, mutta varmaan yhtenä syynä siihen, että ruokailuun alkoi liittyä myös tunneasioita. Itsekin heräsin vasta, kun huomasin toistavani äitini käytöstä ja hermostuvani lapsilleni, jos eivät syöneet "reippaasti lautasta tyhjäksi". Uskon nyt, että tällä tavalla pilaa loppujen lopuksi normaalin näläntunteen.

En edelleenkään pidä ruoan haaskauksesta, mutta koitan olla tuputtamatta (aina ei vieläkään onnistu). Suunnittelen ateriat ja ostokset tarkkaan, käytän pakastinta, ja kerran viikossa pidämme "jämäpäivän", jolloin syödään muilta päiviltä ylijääneitä ruokia. Lapset ottavat itse lautasilleen haluamansa ruokamäärän, ja saa jättää, jos ei jaksa.

Ruoka on aina suvussamme myös liittynyt juhliin ja kaikkeen yhdessäoloon - niin kuin tietysti monella muullakin. Mutta näissä tilaisuuksissa on aina ollut tapana syödä "niin että napa rutkuu". Se jotenkin on kuulunut asiaan, ja sillä sitten on kehuskeltu. Se on oikeastaan vähän omituista. Kaikilla on huono olo, väsyttää ja vaatteita kiristää, mutta silti sitä jatketaan vuosikausia. Jos ei syö samalla lailla kuin muut, ei oikein kuulu porukkaan. Tosi herkästi saa nirson tai nirppanokan maineen, eikä sellaista kukaan halunnut..

Ehkä tässä jotain vinkkiä mun historiasta. Ei mitenkään tyhjentävää, pohdiskelu jatkuu edelleen.

miranda:
Tämä onkin mielenkiintoinen avaus.. Mennään ongelman alkujuurille.
Ehkä tässä jotain vinkkiä mun historiasta. Ei mitenkään tyhjentävää, pohdiskelu jatkuu edelleen.

miranda, sinä sen sanoit. Pohdinta jatkuu edelleen ja tästä keskuteluavauksesta se oikeastaan alkoikin mielessäni uudella tavalla. Mietin myös sitä, että millä tavalla voisin onnistua uudelleen, kuten kerran olen jo onnistunut rennolla otteella. Jossain vaiheessa tuli vain liikaa puristusta tyyliin hoikaksi hinnalla millä hyvänsä. Se vääristi ajatusmaailmaa. Onneksi meillä on täällä aikaa työstää näitäkin ajatuskuvioita.

Itse ainakin löysin jo monta yhtymäkohtaa näistä Johnan ja mirandan kirjoituksesta. Toivottavasti tästä syntyy loistava ja hyvähenkinen viestisäie, omien pohdintojen tueksi. Tämä on vertaisryhmää parhaimmillaan.

Kiitos Johna, avauksestasi :lol:

Joo, tämäpä olikin loistava aihe. Huomasin myös että mun makean nälkä voi ollakin ihan normaalin nälän tuntemista, mitä en ole ennen ymmärtänyt. Kiitos Johna!

Meillä kotona ei ollut säännöllisiä ruoka-aikoja. Syötiin milloin vain ja usein suuria määriä. Kun ruoka oli hyvää sitä syötiin niin kauan kun sitä oli tai ainakin niin että napa naukui.
Lautasen olen aina, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, syönyt tyhjäksi. Jättämistä olen opetellut ihan vasta viime aikoina, mutta en siltikään pidä sitä hyvänä tapana, varsinkaan jos saa itse ottaa ruuan lautaselle.

Muistan olleeni ikuinen laihduttaja jo teini-iästä asti, silloin olin kuitenkin ihan normaalipainoinen (162/65) äitini oli tällöin ylipainoinen ja otin varmaan mallia hänestä. Niin laihdutimme yhdessä, mutta kuinka kävikään :roll: Minä aloitin seurustelun ja paino nousi hups yhtäkkiä 15kg ja sen jälkeen olenkin ollut sen 15-20kg jojoilija. Viimevuosina olen keväisin saanut painoni tippumaan ja kesän se on hyvin pysynytkin, Kiitos tanssiharrastuksen. Mutta syksyllä paino on taas alkanut hiipimään kohti joulua ja siitä on taas riemu ratkennut, kinkkua, silliä yms. kaikkea herkkua yllin kyllin ja monena päivänä peräkkäin, ympyrä sulkeutunut ja taas on alkanut uusi kevätkausi. Monta kevättä olen pv:lla onnistunut, mutta ei ole tullut pysyvää muutosta elämäntapoihin sieltä kautta. Toivonkin että KK:sta jää hyvät elämäntavat arkeen. Mennessä näkee kuin ämmän käy

Hirmu mielenkiintoinen keskustelu, kiitos aloittajalle, oliko se Johna?!
Ajattelin itse juuri tuota "syödään niin, että napa ratkee" - juttua... Onko se meidän karjalaisten helma-synti, en tiedä, mutta itse huomaan olevani tyyppiä "mikään ei saa loppua kesken" On ihan hullua miten paljon sitä varaa kaikkea esim.johonkin illanistujaisiin...ja herkkuja tietysti...Toiset osaa olla jotenkin realistisempia...en nyt tiedä mitä yritän sanoa...Itsekin sorrun tuputtamiseen ja kai minä olen niitä joita on "ruoalla rakastettu", ts. äiti teki hyvää ruokaa ja riittävästi :roll: .
Omasta lihomishistoriastani taas en syyttäisi äidin ruokia, geenejä kyllä, sanokoon kuka siihen mitä tahansa, ja taas suoranaisen ruokasuhteen häiriytymisen syyksi laitan kyllä elämän tilanteet.
Ja hullua on, kuinka edelleen, (joskus aikanaan painettuani 85kg, mittaa 161)oltuani kuitenkin useamman vuoden norm.painon rajoissa/rajoilla, katson itseäni "läski-lasien" läpi... Sitten näen itseni valokuvassa ja joka kerta jaksan hämmästellä itsekseni, että en näytäkään lihavalta...se on aika surullista
Anteeksi jos meni vähän asian viereen... mutta totta on, että lihomiset ja laihtumiset useimmilla ovat ihan jotain muuta, kuin pelkkiä fysiologisia ilmiöitä...
Ja painonvartijoiden nälkäkuuri...grrrrrrrr...no kyllähän lähtee, sitä ei voi moittia, mutta miten ja mikä on olo? Itselläni se johti hallitsemattomaan ahmimiskierteeseen.
Ja mitä luulette; kuinka monen iloisen-pullukan takana piileksii itseasiassa surullinen, ylipainostaan kärsivä ihminen...?

Tämäpä on ihan terveellinen aihe mietittäväksi! :lol: Mulla lähti niin paljon ajatuksia lentoon tässä lukiessani toisten "alkutaivalta", että kaikki tahtoo olla ihan myräkkänä vielä, mutta jos nyt edes jotain kirjoittaisin tähän.

Meillä oli lapsena ollessani todella vähän rahaa käytettävissä ruokaan (viinaan, kaljaan ja viiniin kyllä sitä aina riitti) ja kun käytännössä kerran päivässä tehtiin ruokaa (aamun kaurapuuron lisäksi), sitä ei ollut silloinkaan ihan riittävästi. Kastikkeen lihakimpaleet, lihapullat ym. oli tarkkaan laskettu, että jokaiselle riitti yksi, perunaa oli kyllä - sitä kasvatettiin omassa pellossa. Ja kaikki se ruoka, joka lautaselle laitettiin/otettiin, piti myös syödä, siinä istuttiin sitten vaikka kuusi tuntia ja livottiin kylmiä perunoita, tai "limaista" jäähtynyttä hernekeittoa, että lautanen tuli tyhjäksi. Vatsan sai syödessään täyteen, mutta paljon muuta ruokaa ei sitten päivän mittaan ollutkaan. Ehkä sämpylä pienen juustoviipaleen kera, ilman levitettä, jos oli leivottu.

En silti kyllä muista kärsineeni varsinaisesti nälkää. Erilaisia "haluja" kyllä oli - makeaa teki mieli ja sitä tyydytettiin sisarusten kanssa imeskelemällä palasokeria - ehkä se sen näläntunteen sitten veikin...(?)

Loma-aikoina oltiin paljon isäni äidin luona. Mummulla oli runsas aamiainen joka aamu odottamassa, kun herättiin: puuroa, sämpylää, voita, leikkeleitä, tomaattia, kurkkua, hedelmiä, teetä, kaakaota... Ja kun toisen ruokailun jälkeen pöytä saatiin puhtaaksi, alkoi seuraavan aterian valmistelu... Tai siltä se meistä tuntui, kun ei oltu totuttu syömään niin usein. Mummu teki ruokaa siis oikeasti terveellisellä tavalla, vaikka voin käyttö olikin melko runsasta. Oli aamiainen, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Ja hän tarkkaan myös seurasi kuka söi mitä, ja miten. Ei saanut jättää lautaselle mitään, jos jäi, hän pyysi ne itselleen, mitään ei saa heittää pois. Mummu aina ihmetteli, että miten oltiin niin pieniruokaisia, kun aina jäi ruokaa, ettei hän osaa tehdä edes niin vähän ruokaa kerrallaan, kun me syötiin.

Kotoa pois muuttaessani olin siis todella pieni, enkä ollut varsinaisesti yhtään seurannut painoani. Söin mitä oli syötävää, silloin kun sitä oli. Yksinäni asuessani jatkoin samaa linjaa kuin kotona, että yksi kunnollinen ateria päivässä aamiaisen lisäksi. Sitten jätin aamiaisenkin pois, kun alkoi paino nousemaan, mikä taas aiheutti sen, että töissä alkoi olla hurjan kova nälkä päiväsaikaan, minkä taas tukahdutin karkeilla, että jaksoin taas kotiin asti. Siitähän se taisi oikeasti alkaa, se painon kertyminen.

Miehen kanssa tykättiin tehdä yhdessä ruokia, hän tykkäs syödä ihan milloin vaan - ja minäkin sitten totuin siihen. Äkkiähän se alkoi paino meillä molemmilla nousemaan. Syötiin telkkaa katsellessamme suklaalevyjä kuin näkkäriä, yksi mulle, yksi hälle, lisäksi vielä suolaista, jotain sipsejä monta pussia ja tietysti limppaa päälle. Irtokarkkityyppiset pussit olivat mun mieleen - ja mieheni sanoikin jossain kohti, että enkö mä ole lapsena saanut tarpeeksi karkkia, kun jaksan syödä sitä niin paljon?

No, eihän lapsena oltu karkkia pahemmin saatu. Yläasteella ollessani sain viikossa markan viikkorahaa - ja sillä sai sitten jonkun pienen irtokarkkipussillisen, joka meni ennenkuin päivä yöksi muuttui...

Edelleenkin syön mieluummin makeaa kuin suolasta, jos on valinnan varaa. Mutta nyt sen valinnan tekee lopulta kuitenkin enemmän tiedon kautta ja ajatuksella kuin ennen vain fiiliksen pohjalta.

Sanotaan, että lapsena makuaisti kehittyy siihen suuntaan, mitä silloin syö, syö aikuisenakin. Mulla se ei ainakaan ole pitänyt paikkaansa. Tai siis ehkä niinpäin, että syön sitäkin, mitä lapsena olen syönyt + kaikenlalista paljon, paljon muutakin. Melko yksipuolista se ravinto on lapsuudessani ollut suurimman osan aikaa - mummulla ollessamme runsaampaa. Eipä tehty salaatteja, ei pahemmin vihanneksiakaan missään muodossa, vain tiettyjä osia lihaa (halvinta), kalaa, jos se oli itsepyydystettyä.

Jup. Täytyypä oikein lähteä analysoimaan ja pohtimaan näitä asioita vieläkin tarkemmin. Kiitos, Johna, oikein hyvästä aiheesta! :wink:

Maija kirjoitti:

Erittäin hyvä keskustelun avaus! Muistan olleeni melko normaalipainoinen ihan ensimmäisen lapsen syntymään saakka. Tosin olen naiseksi melko pitkä ja äitini, joka on minua vajaat 20 cm pienenmpi ja sirorakenteinen, jaksoi aina vaateostoksilla huokailla kuinka meidän Maijalla on sitten suuret luut. . Minäkuvani oli jo nuorena se, että olen iso ja paksu, vaikka olin itse asiassa ihan oikeissa lukemissa!
Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen painoa oli muutama kilo ylimääräistä. Ennen toisen lapsen syntymää pudotin vajaa kymmenen kiloa ja melko hyvin kilot lähtivät synnytksen jälkeenkin. Jotain salakavalaa kuitenkin tapahtui muutaman vuoden aikna ja paino nousi hiljalleen 10 kiloa. Yksi syy oli ainakin se, että söin tosi isoja annoksia ruokaa. Perheessämme oli myös taloudellisesti tiukkaa mieheni ollessa työttömänä ja stressasin sen vuoksi vähän liikaakin.
Alkaessani odottaa kolmatta lastmme painoin kymmenen kiloa vähemmän kuin tällä hetkellä. Synnytksen jälkeen kilot lähtivät kuin itsestään, mutta ovat nyt vuosien mittaan tulleet vähitellen takaisin. Olen aloittanut useamman kerran laihdutksen ja aina se on hiipunut hiljalleen...
Sairastuin vajaat kaksi vuotta sitten nivelsairauteen ja olen läpikäynyt pari isoa leikkausta. Nyt ylipaino on selkeä rasite hyvinvoinnille ja liikkumiselle. Harmmittaa myös käydä vaateostoksilla, kun ei tahdo löytää mitään kivaa päällepantavaa. Liityin kiloklubiin kaksi viikkoa sitten ja olen päättänyt hiljalleen opetella lautaseni täyttämistä oikeilla valinnoilla. Pallukat ovat olleet väälillä vihreitä, mutta myös keltaista ja jopa punaista löytyy. Minua on ilahduttanut eniten se, että jos tänään vilkkuu punainen pallukka, ei ohjelmaa silti jätetä kesken. Huomenna on päivä uusi ja tavoitteena on vihreäyt pallukat. Olisinko jotakin oppinutkin, kun paino näytti kahden viikon klubeilun jälkeen -2.2kg?!

Maija

Johna siirsi vastauksen tähän ketjuun, kun oli eksynyt irralliseksi

sissi:
Omasta lihomishistoriastani taas en syyttäisi äidin ruokia, geenejä kyllä, sanokoon kuka siihen mitä tahansa, ja taas suoranaisen ruokasuhteen häiriytymisen syyksi laitan kyllä elämän tilanteet.

Toivottavasti minäkään en antanut sellaista käsitystä, että äitini syyksi kiloni pistäisin, tämän tyyppinen ruokailukäytäntö on varmaan yleistä ja täysin loogista pula-ajan kokeneille ihmisille. Mutta koitan vaan pohtia, miksi ruokaa pitää mättää suuhunsa silloinkin, kun ei ole nälkä tai kun on jo syönyt tarpeeksi eikä haluaisi enempää.. :roll:

Olen aina oppinut syömään ähkyyn :roll:

Tavat ovat periytyneet vanhemmiltani, vaikkakaan en heitä syytä siitä :wink:
Meillä oli kyllä karkkipäivä, ja saimme muuten harvoin karkkia, mutta ikinä en ole osannut lopettaa.
Olen ollut aina ruoan ystävä.
En usko että karkki minua lihotti, tai roskaruoka, koska me emme käyneet mäkkäreissä kuin toooosi harvoin.
Uskon siihen etten ikinä ole oppinut annostelemaan ruokaani.
Normaali ruokaa, mutta liikaa :roll:
Syön aina itseni "kipeäksi" ennen kuin myönnän olevani täynnä.
Kun ruoka "laskeutuu" tunnen itseni mukamas nälkäiseksi, vaikka olen vain normaali-tilassa, eli ei ole nälkä mutten ole täynnäkään, ja olen syönyt siihen olo-tilaan.
Opin vasta teininä syömään rehuja
ops:
Kotona ei ollut joka ruoalla, toki silloin tällöin.
Nyt parin viimeviikon aikana repsahtanut rehujen syönti ops:

En vain ole osannut tunnistaa kylläisyyttä.
Siitä mun kilot ovat tulleet, ja nyt yritetään opetella mikä on normaali-tila, ja milloin olen syömässä liikaa.
Alku on ollut takkuileva viimevuonna koska en vain tiedä onko nälkä, olenko täysi, vai ihan normaali, en tunnista mielitekoja nälästä.