Uskon vakaasti, että ongelman alkujuuren löytäminen on tärkeä ensimmäinen etappi, kun haluaa muuttaa suhdettaan syömiseen. Tiedostaminen ei kuitenkaan vielä riitä, siinä olet, K-70, oikeassa! Paljon siinä on työtä ja opettelemista matkan varrella.. Ja joku taisi täällä jossain ketjussa verrata tätä opettelemista lapsen kävelemään opettelemiseen, vähän väliä pyllähtää ja kaatuu, mutta aina vaan uudestaan pystyyn ja menoksi..

On tullut tässä mietittyä sellaista asiaa, että milloin tämä syöminen oikein lähti väärille urille. Itseni kohdalla olen miettinyt seuraavaa ja olisi kauhean kiva kuulla mitä te muut (asiantuntijat mukaan lukien) olette tästä mieltä:

Perheessäni syötiin aina hyvää perusruokaa kasvisten kera. Olin lapsena vähän nirso, mutta perso makealle. Olin kuitenkin ihan normaalipainoinen. Pituuskasvuni loppui melko varhain, mutta makeanhimo jäi jäljelle ja painoa tuli hieman lisää 14-15 vuotiaana. En kuitenkaan ollut tällöinkään huomattavan ylipainoinen, ehkä vähän pyöreä. Siitä asti äitini, joka on hoikka ja jolle hoikkuus tuntuu olevan elämää suurempi asia, alkoi huomautella painostani. Muistan miten lukioaikana, erityisesti lakkiaismekkoa ostettaessa, monet kommentit liittyivät painooni ja suureen kokooni. Tällä viikolla pysähdyin katsomaan ylioppilaskuvaani ja totuuden nimessä on sanottava etten ollut tuossa kuvassa juurikaan ylipainoinen. Sanoisin, että ylipainoa oli 5-7 kg, mutta näytin ihan terveeltä nuorelta naiselta.Sittemmin ylipainoa on kertynyt lähes 40 kg ylimääräistä.

Voiko tuollaisella huomauttelulla ja uskottelulla olla vaikutusta käyttäytymismalleihin? Uskoteltiinko minulle, että olen ylipainoinen ja ihan mahdoton syömäri, ja aloin itsekin uskoa siihen ja toteuttaa ajatusta? Äitini on voimakas persoona, ja monessa onnistunut lyttäämään itsetuntoni alas. Myönnän toki, että pidän herkuista, mutta vasta aikuisiällä homma on karannut totaalisesti lapasesta, lukioiässä minulla oli kuitenkin jonkinlainen järki mukana. BMI 30 taisi ylittyä vasta lähempänä 30 ikävuotta (nyt olen 37 vuotias). Tämä on minulle tärkeä kysymys, koska haluaisin ymmärtää tapahtumien kulkua. Tunnesyömistä tämä selvästi on, mutta silti hämmästyttää kun nyt 20 vuoden jälkeen ymmärrän nuoruuteni toisin kuin tähän asti eli siis silmäni ovat avautuneet omien läskieni suhteen ja sen suhteen miten muistan minulle puhutun silloin. Jos jollakin on vastaavia kokemuksia, olisi kiva kuulla miten te olette nämä menneisyyden taakat ratkoneet.

Mä olen tunnutatutunut täysin tunnesyöpöksi. Oli sitten aiheena ilo, suru, murhe tai muuten vain jokin tunnetila niin minä olen aina hoitanut sitä syömällä ja ennen kaikkea kaikella hyvällä olipa se sitten suolaista tai makeaa, mutta painottuen kuitenkin vielä enemmän makealle.

Nyt en enää ole niin riippuvainen ruosta, vaikka tunnetilat jylläisivätkin. Vieläkin menen joskus jääkaapille, kun on turhautunut olotila tai paha mieli, mutta hetken siinä seistyäni laitan oven kiinni ja tuumaan, että ei se ruoka paranna minun asiaani yhtään vaan päin vastoin huomenna on vielä pahempi olo, kun olen taas syönyt murheeseeni.

Kova työ siinä on ollut, mutta pikku hiljaa alan olla saanut siitä asiasta jo niskalenkin ja selätyskin on pikapuoliin käsillä.

Tässä kävi niin kuin aavistelinkin: kun aloittamani uusi viestiketju siirrettiin tähän jo olemassaolevaan niin kysymykseni hautautui muiden kirjoitusten joukkoon

tiistaina, 4. toukokuuta 2010 klo 19:39 Augustina kirjoitti::
Tässä kävi niin kuin aavistelinkin: kun aloittamani uusi viestiketju siirrettiin tähän jo olemassaolevaan niin kysymykseni hautautui muiden kirjoitusten joukkoon

Eipä hätiä, Augustina, nostetaan kysymyksesi uudestaan esiin. Eli voivatko nuorena saadut ikävät huomautukset vääristää minäkuvaa ja ruokasuhdetta?

Minä ainakin vakaasti uskon että voivat, niin usein näillä foorumeilla näkyy toistuvan juuri tuo tarina, että "nuorena olin mielestäni kamala läski ja sain kuulla siitä, nyt olisin onnellinen, jos pääsisin takaisin niihin mittoihin". Törkeitä kokemuksia -ketjua lueskelemalla huomaa myös äkkiä, miten estottomasti vanhemmat ja isovanhemmat huomauttelevat herkille kasvaville nuorille. Poikaystävistä puhumattakaan – olen itse tavannut parikin kaunista hoikkaa nuorta naista, jotka olivat poikaystäviensä mielestä "liian lihavia".

Nuorena aloitettu laihduttelu voi ainakin syöstä kestävään ylipainoon ja jojoiluun, kun ei järkevään syömiseen ja terveeseen painonhallintaan pääse kiinni. Mutta kertokaapa nuorena kuultujen kommenttien traumatisoimat: miten olette päässeet näiden kokemusten yli terveeseen minäkuvaan?

En oikein tiedä, vääristyikö se minulla. Olenhan ainainen holisti. En siis alkoholisti, vaan tavallinen holisti eli nautiskelija.
Eri makujen nautiskelun lisäksi olen huolimaton, haaveilen helposta elämästä. Suoraan sanottuna olen laiska. Tykkään vain haaveilla ja nautiskella.

Isä on minulle huomautellut aina syömisistäni. Joskus varhaisteini-iässä äiti oli tehnyt ihan tavallista kotiruokaa, ja menin ottamaan sitä lautaselleni (olikohan se jotain pastaa tai tällaista...) isä sanoi minulle vakavan vihaisella äänensävyllä "jaa. taasko sitä levennetään persettä?"
Vedin siitä tottakai känkkäränkän. Suutin, menin huoneeseeni. Äiti tuli sitten sanomaan minulle jotain "isillä on vaan tänää ollut huono päivä.. tule nyt vain syömään..."

Eipä sen kummempia. En jaksanut välittää jos joku huomautti minulle ulkomuodoistani.

Minä taidan olla kans tavallaan tunnesyöjä. Syön nimittäin tylsyyteeni, tai sitten syön silloin, kun olen innostunut jostain tulevasta asiasta.
Suruunkin, mutta silloin valikoin vain terveellisen määrän herkkuja, ja olen myös oppinut hillitsemään nimenomaan tätä suruun syömistä.

Tylsyys ja ilta-ahdistus ovat suurin syy minun iltasyöpöttelylleni.

En edes muista sellaista aikaa että en olisi miettinyt syömisiäni. Nyt kun aloitin laihduttamisen olin todella tarkka siitä että syön tarpeeksi usein ja tarpeeksi paljon monipuolista ruokaa jotta paino laskisi maltillisesti. Heitin jopa vaaán pois jotta ei tulisi seurattua laihtumista liian tarkasti. Ensimmäiset kolme kuukautta menikin ihan kivasti ja laihtuminen oli noin puoli kiloa viikossa vauhtia. Nyt viimeisen kuukauden ajan olen huomannut menneeni nuoruuden anorektikko kaavoihin. Painoa on siis vieläkin ihan reippaasti BMI on 25, joten ei ole vielä mitään fyysistä oireilua. Huomaan vain että ajatuksenkulku liikkuu ruoan ympärillä, syöminen ahdistaa, saattaa mennä vuorokausikin syömättä. Olen myöskin vetäytynyt omiin oloihini ja kavereita tavatessa valehtelen juuri syöneeni.

Löysin mielenkiintoisen vanhan ketjun, joka on aina ajankohtainen eli miksi tähän pisteeseen olemme tulleet, että joudumme opettelemaan uuden tavan suhtautua ruokaan .

Tässä ei riitä, että pudotetaan painoa, jos asenne korvien välissä ei muutu. Omalla kohdalla kaikki sokerinen ja makea on kompastuskivi, minkä ansiosta kilot sitten kertyvät. Onko taustalla se, että lapsena kaipasi aina jotain makeaa syötävää, mutta ei saanut sitä vai mikä. Olen myös tunnesyöppö, joka syö iloon ja suruun. Ehkä senkin taustalla on lapsuudessa tapahtunut menetys, jonka jälkeen sain sitten karkkia ja jäätelöä lohduksi. Tunnustan itsessäni myös jonkinlaista ahmimishäiriötä ja se näkyy jälleen kerran herkuttelussa. Ei voi olla kaapissa karkkipussia tai suklaalevyä päivää pidempään. Kun alan syömään, en lopeta ennen kuin pussi tai levy on tyhjä. Pitäisi keksiä noihin kompastushetkiin uusi toimintamalli.

Miksi/Miten teidän suhteenne ruokaan on vääristynyt?

Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ketju. Kiitos Ex-Repsahtanut, kun nostit tämän esiin.

Olen tässä muutenkin pohtinut mm. omia annoskokojani ja toisaalta sitä, miksi syön itseni aina ähkyyn ja vuosia olen yrittänyt taistella suklaaholismini kanssa.

Ollaan yhden työkaverinkin kanssa pohdittu tuota syömistä ja miten meitä on lapsina opetettu. Kyllä minulle on jo alle kouluikäisenä paukutettu, että lautanen pitää aina syödä tyhjäksi (ja ala-asteella meitä istutettiin ruoka-annoksen äärellä niin pitkään, että lautanen oli tyhjä ja kun keittäjä annosteli ruuan, niin sellaista, mistä ei tykännyt, ei voinut edes ottaa pienempää määrää) ja lisäksi kaikkea piti maistaa. Nyt yritänkin poisoppia tuosta. Ja toki annoskokojakin pitäisi oppia hillitsemään, mutta ennen kaikkea yritän opetella, että lautaselle saa jättää, kun on jo täynnä, eikä itseään ole pakko syödä ähkyyn.

Lisäksi epäilen vähän, että tuota kaiken ruuan syömistä vahvisti sekin, että minusta tehtiin lapsuudenkodissani jätemylly. Viimeiset tomaatin, kurkun, juuston, makkaran ym. palat lykättiin minulle, että söisin ne pois, kun jääkaappi on täyttä ja mitään ei heitetä pois.

Mutta tuo suklaa Toki tykkään muustakin makeasta, mutta irtsarit, pullat, kakut ym. eivät ole mikään kiusaus, eivätkä valtava himokaan. Suklaa on aina ollut se ongelma. Olin lapsena vähän pyöreä ja muistan itsekin, että neuvolasta annettiin ruokaohjeet ja ilmeisesti niissä kiellettiin karkit ym. sillä niitä ei oikeastaan edes ollut kotona, kun olin alle kouluikäinen. Menin oikeastaan sekaisin, kun oltiin kylässä ja tarjolla oli jotain makeaa. Ala-asteikäisenä isäni toi silloin tällöin minulle Fazerin sinisen levyn ja minä tyttöhän söin sen pikimmiten, kun kerrankin sain. Ja sain kuulla kotiväeltä, ettei suklaa ole leipää. Opinkin jo tuolloin, että suklaa on kielletty hedelmä. Se on hyvää, mutta sitä pitäisi syödä pieniä määriä. Ja muistan joka kätkeneeni niitä isän tuomia levyjä huoneeseeni, etten söisi levyä niin nopeasti ja aina se oli parissa tunnissa syöty. Todennäköisesti yhdistin suklaalevyyn myös lohdutuksen, sillä tiedän kyllä isän tuoneen noita levyjä, kun emme nähneet kuin muutamia kertoja vuodessa ja hän ei oikein tainnut osata tuoda muutakaan ja koki, että jotain tyttärelle pitäisi tuoda. Ja karkkipäiviä minulla ei koskaan ollut, vaikka yläasteiässä tavallaan loin itselleni karkkipäivän. Menin aina perjantaisin koulun jälkeen kioskille ostamaan suklaata. Ahmin sitten tuon suklaan kiireesti ennen kuin kukaan muu tuli kotiin. Kotiväki tuskin tiesi tuosta, eikä heitä kiinnostanut riittävästi, mihin viikkorahani menivät, että olisivat selvittäneet asiaa. Olin tuohon aikaan laiha kiitos suurien liikuntamäärien (asuin maalla ja joka paikkaan piti kulkea fillarilla tai kävellen), joten väärät syömistavat eivät vielä vaikuttaneet painooni.

Sitä vaan en vieläkään ymmärrä, mitä tekisin tuon suklaaholismini kanssa. Vai kohtelisinko sitä kuin alkoholismia, eli täydellinen suklaan poisjättäminen.

Tää ketju päässy pujahtaa ohi!
Hyvä kysymys,miksi suhteeni ruokaan vääristyi,oikeestaan tiedon puute,sit toisekseen on joskus ollut pakko syödä mitä saa,sit juontaakin vähäsyömiseksi,en koskaan ole ollut syöppö,eli söin liian vähän joka johti syömishäiriöön,siis ahmimista,kituuttamista,vähärasvaisuutta,korvasin leivällä niin monta ateriaa,yksin joutuessani asumaan,oli liian vaikeaa alkaa vain itselle laittaa ruokaa,kun olin tottunut laittaan perheelleni joko kotiväelle tai miehelleni ja pojalle,sit kerrasta katos kummatkin,erosin ja sen jälkeen poika kuoli,siihen tuli surukin vielä väliin ja vaikean asteinen masennus,no kaikista voi selvitä,ja selvisin kiloklubin avulla klubi antoi oikean suunnan ruokaani,eli opettelin syömään aamupalaa ja kaksi lämmintä ateriaa ja iltapalana muuta kuin pullaa,keksiä!
Nyt ymmärrän missä kohtaa se kuva oli vääristynyt,siinä kohtaan kun muutin yksin asumaan,eli olen kotonani syönyt "mallikelpoisesti" yksinhuoltajana söin mitä sain milloin vain,kun kuitenkin pojan ruokkiminen oli tärkeimpää,sitten korvasin jollain turhalla ateriat!
makeaa söin mutta ongelma siitä ei ole ollut,ehkä ahmimisen aikoihin söin jäätelöä ja jotain kakkuja ja keksiä,karkkia ei niinkään!
Mutta suureksi osaksi tietämättömyys oli suurin syy! Eli Patrikin sanoin Ei itsekuri vaan tieto!
Kaneli74 kokeile magnesiumia,sillä usein magnesiumin puute on sukslaahimoa!