Ai foorumilla hiljaista? Pitäisikö tuntea pistos omassatunnossa? Kyllä kai – mutta kun mulle ei tosiaankaan kuulu mitään kertomisen arvoista. Kevättalvi kuluu, kaikenlaista pikkupuuhaa on just silleen sopivasti etten läähätä ja läkähdy mutta tunnen itseni muka tarpeelliseksi.

Aloitin vuodenvaihteessa lukupäiväkirjan ja ällistyin; ehkä mä en ihan turhan takia tuolla kirjastolla ravaa?

Vesijuoksukin pitää virkeänä; puolesta tunnista aloittaneena jaksan jo juosta kolme varttia kerralla. Ensimmäinen kymmenen kerran korttikin kului jo, toissapäivänä piti ostaa uusi. Ilmeisesti ehdin käyttää senkin ennen kuin huhtikuun alussa on lähtö Costa del Solille, jossa on odotettavissa neljä viikkoa aurinkoa ja kävelyä.

Koronavirustartuntoja on tulevalla lomapaikkakunnallamme havaittu pari, mutta missäpä niitä ei tänä keväänä olisi? En oikein osaa olla huolissani kun varsinaisia perussairauksia ei ole; verenpaineeni pysyy kurissa lääkityksellä. Tauti tulee, jos on tullakseen.

Edes erityisiin varokeinoihin ei ole ryhdytty. Ei ainakaan toistaiseksi. Käsienpesusta on meillä aina huolehdittu niin, että kun tullaan ulkoa, kävellään suoraapäätä kylppäriin ja pestään kunnolla saippualla.

Kotivara, josta oli tämän aamun sanomalehdessä iso opastava juttu (kotona pitäisi kuulemma aina olla ruokaa ainakin kolmen vuorokauden eli 72 tunnin tarpeiksi), hoituu sillä että syksyisin veneeltä tulee pari korillista kuivamuonaa, jotka lastataan keittiön kaappiin ja syödään talven aikana jos muistetaan. Jollei muisteta, viedään taas keväällä veneilemään.

Tänään on luvassa ruokavieraita: suunnistusta harrastava tyttären perhe osallistuu johonkin kaupunkisuunnistusiltaan. Reippailun jälkeen maistunee lohisoppa ja pannari?

Lähdenkin tästä hakemaan sitä kalaa. Terveyttä ja hyvää mieltä teille kaikille!

PS. Lukupäiväkirjan rinnalla pidän KK:n ruokapäiväkirjaa. Aina sinne silloin tällöin jokin vihreäkin pallo ilmestyy. Vaakalukemilla ei kannata kehuskella.

Munkaan ei tule kirjoiteltua, kun ei tässä mitään ihmeellistä ole menossa.
Paino ei taas putoa, vihanneksia pitäis lisätä ruokavalioon. Ja muistaa sitä vettäkin juoda.

Päivät kuluu kalligrafian kirjoittelun parissa. Kirjoitetaan italicilla semmoista käsiala kirjaa. Puol tuntia päivässä ja sata päivää. Pitäis tulla sellanen satasivuinen A4 kokoinen opus, joka sitten sidotaan lopuksi.
Mun käsiala on todella epätasaista. 50 sivua kirjoittanut, siis yhdestä kirjasta teksti, enkä kehtaa kesken enään lopettaa.
Mutta päätin etten ikinä enään italicia kirjoita

Hierojalle ja sitten kalligrafian tunneille.

Aurinko paisteli hetki sitten, mutta nyt taas lunta tupruttaa.

Hyviä vointeja kaikille.

Meidän seudulla on nyt meneillään hiihtoloma. Alkuviikon päivät olivat ihanan aurinkoisia. Lumi kimalteli ja ladut kutsuivat hiihtäjiä. Minua oikein surettaa, kun en pysty tällä hetkellä hiihtämään.

Lapsenlapsi 6v on ollut päiväkodissa, koska äidillään ei ole lomaa, mutta puolelta päivin olemme hakeneet pojan tänne meille ja pappa on tehnyt ”pitkiä” ( 3-4 km) hiihtolenkkejä pojan kanssa. Toissa päivänä he hiihtivät yhdelle laavulle, pappa kantoi mukanaan koivuhalkoja ja he tekivät laavulla tulen, paistoivat makkaraa, juttelivat niitä näitä, joivat limpsaa ja nauttivat upeasta säästä.

Eilen he hiihtivät vain tähän lähelle uimalammikon luo, jonka reunoilta oli mahtava laskea lammikon jäälle. Niin monta kertaa laskivat, että pikku kaveri pysyi pystyssä ja nautti onnistumisestaan.

Ihana pappa. Päiväkodin tädit kertoivat eilen, kun haimme lapsenlapsen, että poika on sielläkin kertonut mitä kaikkea kivaa hän aina tekee papan kanssa. Lapsenlapsen isä asuu n. 80 km päässä ja tapaa lastaan vain kahden viikon välein, joten papan läsnäolo, yhdessä tekeminen, kaiken kivan keksiminen on tosi tärkeää. Yhdessä he tekevät lumityöt, hakevat metsästä koivun- ja pajunoksia mummun iloksi, opettelevat vasaran ja puukon käyttöä, tulen tekemistä takkaan niin, etteivät omat sormet pala ja kaikenlaista muuta, jolloin minä katson muualle, puren alahuulta, etten huutaisi: - ”Hei ihan totta, varokaa nyt vähän! ”(ja silti aina välillä huudan).

Me leikimme lapsenlapsen kanssa erilaisia leikkejä. Keksimme vuoron perään tarinoita ja erilaisilla pikku-ukoilla, leegoilla, ja muilla askarteluvälineillä sitten toteutamme näitä tarinoita. Tarinat kehittyvät leikin myötä ja kaikenlaisia opetuksiakin leikkiin voi sijoittaa. Viimeksi leikissä robotit ja pikku-ukot selvittelivät välejään puhumalla, koska lyöminen on tyhmää eikä lyömällä voi asioita ratkaista.

Vanhin lapsenlapsemme , tämä entinen teini, josta usein kerroin, elää elämäänsä vaihtelevasti. Pidämme tiiviisti yhteyttä, mutta en enää tiedä hänen elämänsä vaikeuksista samalla lailla kuin ennen. Juttelemme paljon, politiikasta, Turkin ja Kreikan välisestä pakolaistilanteesta, koronaviiruksesta, saattohoidosta, mutta oman tilanteensa hän kuittaa sanomalla:” Kaikki on ok.” ja siihen minun on tyytyminen. Aikuislukiota hän yhä käy ja autokouluun menoa suunnittelee, . Ystäviä hänellä on paljon, ja se on minusta tosi tärkeää.

Joskus hän sanoi, ettei hän halua pahoittaa minun mieltäni eikä siksi kerro kaikkea elämästään minulle. - ” Mummu, mä kyllä selviän, vaikka välillä on rankkaa. Mä selviän, koska en ikinä halua tuottaa teille papan kanssa sellaista surua, että en selviäisi.”

Lonkkakipu jonkin verran rajoittaa tekemistäni. Luen paljon, opettelen Duolingon kautta espanjaa ja kertailen ranskaa, seuraan telkkarista urheilua, tietysti erityisesti jalkapalloa , ja ihmettelen mitä kaikkea mieheni jaksaa tehdä tekemättä siitä minkäänlaista numeroa. Pääsen tosi helpolla, niin helpolla että melkein nolottaa.

Tänään pitkästä aikaa silitin ja kuuntelin vanhoja LP-levyjäni, joista osan ostin ensimmäisellä Lontoon reissullani vuonna 1966. Sammy Davis Jr., Tony Bennet, Ella Fitzgerald, Dean Martin, Frank Sinatra. Levyjä kuunnellessa annoin muistojen tulla. Niidenkin, jotka satuttivat ja niiden, joiden sävelmä oli kuin ystävän lämmin käsi, yllättävä hymy kadun vilinässä. Muistin ensi suudelmani Helsingin Toukolassa, Annalan puistikossa. Ja isoveljeni, joka hyökkäsi paikalle ja ilmoitti vetävänsä turpiin poikaa, joka oli yhtä nuori kuin minäkin, tuskin rippikoulua käynyt.

Muistin ystäviä, joita ei enää ole, joiden kuolema yhä satuttaa ja samalla tulvii mieleen yhteisiä hetkiä, jolloin nauru raikui ja elämä vasta raotti meille mahdollisuuksiaan. Muistin läheisiä ihmisiä, jotka yhä ovat läheisiä ja joiden olemassaolo merkitsee sitä, etten enää ole yksin silloin, kun en halua olla yksin vaan kaipaan lähelle toista ihmistä.

Eipä siis mitään erikoista minulle kuulu. Samoja vanhoja juttuja. Rakkautta ja anarkiaa, läheisyyttä ja erillään oloa, arkea ja juhlaa, sitä samaa tarinaa ja siksi kai aika harvoin kirjoitan.

Niin, paino on nyt pudonnut siihen missä sen ortopedin mukaan on oltava leikkausta tehtäessä . Aika nopeasti oli pakko painoa pudottaa, koska sitä oli aloittaessa niin paljon 102,5 kg ja pudotettavaa runsaasti– nyt paino on 91 kg, vähimmäistavoite oli 93 kg. Vajaa neljä kuukautta ja 11 kg. Kaikkea sitä tekee kun on pakko, sillä tätä kipua ei kovin kauan sietäisi.

Hyvää tätä päivää itse kullekin.

Hei Ihanaiset,
hienoja painonpudotustarinoita, taputukset kaikille onnistujille, siitäkin pitää olla iloinen jos paino ei ole noussut . Ex jojoilijana olen tyytyväinen, kun olen onnistunut pitämään alentuneen painoni lähes viiden vuoden ajan. Siitä huolimatta koen joskus olevani lihava, pää ei hevillä unohda, että pikkutytöstä lähtien olen kuullut olevani vähintään pullero ja välillä läski.

Eipä minullekaan ihmeitä kuulu, jumpissa käydään ahkerasti, meille jo hyväntahtoisesti vinoillaan ja epäillään onko meillä omaa kotia ollenkaan elämästä puhumattakaan . Mökillä käytiin kääntymässä, vesi on järvessä tosi korkealla, joki ja ojat piripintaan vettä. Piti matkalla pysähtyä sillalle ihailemaan kosken kuohuja. Metsäkauriit ja jänikset olivat syöneet rannan koivuntaimet maata myöden, myös mustikan varvut olivat kelvanneet. Pitää hankkia uusia koivuntaimia ja virittää verkkoa ympärille. Männyntaimet voivat hyvin.

Kävin loppuvuodesta silmälääkärillä, otettiin silmänpohjakuvat, tehtiin näkökenttätutkimus ja otettiin joku uusi juttu myös. Lääkäri sanoi kaiken olevan ok mutta toisen silmän verkkokalvossa on jotain vinoutumaa . Teki lähetteen HUS:iin, viimeviikolla olin siellä. Kummassakin silmässä silmänpohjan rappeumaa, kuivaa, ja toisessa silmässä verkkokalvo on jotenkin viturallaan, hienosti lääkäri selitti ja näytti kuvasta mutten osaa sitä teille selittää . Hoituu leikkauksella mutta ei tehdä vielä, kun ei kummemmin minua haittaa. Ihmetyttää kuitenkin se silmänpohjan rappeuma, oma silmälääkäri ei ole siitä puhunut halaistua sanaa vaikka juuri sen takia olen hänellä 15 vuotta käynyt. Vanhemmilla, tädeillä, sedällä ja serkulla joko märkää tai kuivaa rappeumaa, aion kyllä ottaa asian puheeksi. Kuivalle rappeumalle ei voi tehdä mitään ja se etenee yleensä hitaasti mutta olisi sen voinut kertoa, hän on lisäksi erikoistunut silmänpohjan sairauksiin.

Meillä isäntä on ihan kaiken varautunut kriiseihin, kuivatarvikkeita, säilykkeitä ja vettä on aina varastossa. Vähän aikaa sitten kertoi minulle silmät loistaen, että raa'at kananmunatkin säilyvät kuukausikaupalla kunhan niitä vain säännöllisesti käännetään . Ainoa kaasugrilli on mökillä, tänne kaupunkiin pitäisi hankkia toinen, takassakin voi tietysti jotain ruokaa tehdä, nälkäkuolema ei siis uhkaa .

IL:lle kera NM:n toivotan mukavaa Espanjan lomaa, aurinkoa, lämpöä ja leppeää tuulta. Harmi ettei Kipa ja puolisonsa päässeet mukaan mutta tuleehan uusia mahdollisuuksia, niin uskon.

Rentoa loppuviikkoa kaikille!

p.s. Mummana, luin viestisi sujuvasti, en huomannut yhtään kirotusvirhettä

Oi, Jumbojetin päivitys oli ihana! Tuli ihan mieleen ne ajat kun Mamin pupuset olivat pieniä (olen ilmoittanut lapsenlapsilleni, että tulen kutsumaan heitä Mamin pupusiksi siihen asti kun täyttävät 25. Sen jälkeen voin harkita jotakin muuta lempinimeä )

Merellen kysymykseen vastaan, että eniten luettujen listalta taitaa löytyä monensorttisia tietokirjoja. Elämäkerroista tykkään, ja lähiaikoina luettuja ovat Laura Kolben äidistään kirjoittama elämäkerta Nykyajan nainen, joka avasi sekä Helsingin Sanomien tunnetun pakinoitsijanimimerkin ja hänen perheensä elämän lisäksi myös kaupunkilaisen keskiluokan elämänmuotoa viime vuosisadan loppukymmeninä. Ellen Thesleff-elämäkerran (kirj Hanna-Reetta Schreck) luin ihan HAMissa nähdyn taidenäyttelyn innoittamana.

Antti Tuurin Levoton mieli (taidemaalari Arvid Bromsin elämäkerta) on romaani, mutta sellaisenakin nautittava. Siitä vihjaisi ystävä, jonka kanssa näitä kirjasuosituksia aika-ajoin vaihdellaan ja saatetaan ruotia puhelimessa pitkäänkin. (Joskus tuntuu, että fiktiivisten hahmojen elämänkäänteet nousevat meidän keskustelussa oikeasti olemassaolevien edelle. Poikkeuksena tietty lapset ja lapsenlapset!)

Mutta kyllä mä ns. hömppääkin luen. Kovin veriset jännärit eivät uppoa, mutta kotimaisista esim. Max Seeck ja Outi Pakkanen, joilta pitää lukea jokainen teos. Ja ulkomaisista virolainen Indrek Hargla, joka sijoittaa jännärinsä keskiaikaiseen Tallinnaan. Elena Ferranten Napoli-sarja oli viehkeä sekä kirjoina että tv-sarjana. Vahinko kun ei se kirjoissa näytä jatkuvan, mutta yksi muu Ferranten kirja on tänä talvena suomennettu. Sen taidan ostaa - muutenhan mä lainaan romaanit kirjastosta. Tietokirjoja ostelenkin, mikä taas johtaa ajoittain tapahtuvaan raivausurakkaan eli kassillisen viemiseen kirjaston kierrätyshyllylle. Näyttivät viimeksikin parissa päivässä kadonneen.

Lukupäiväkirjasta löytyy myös yksi palstan aiheeseen liittyvä teos eli turkulaisen lääkäri Andre Heikiuksen Paino. Sitä tässä yritän parhaillaan sisäistää.

Mutta nyt vesijuoksuun! Mukavaa päivää ja hyvää viikonloppua kaikille!

PS. Se Heikiuksen kirjan nimi on Painotohtori (en siis ole vielä sisäistänyt). Sen sijaan Virpi Hämeen-Anttila kertoo omasta kilvoittelustaan kirjassa jonka nimi on Paino.

Moi mimmit! Eilen illalla kommentoin kaikessa rauhassa ihania kirjoituksianne, mutta äkkiä se teksti hujahti jonnekin Espanjan taivaalle. JJ:n kirjoitus oli ihana. luin osan NM:llekin, joka alkoi muistella, kuinka mielellään lapset pienempinä painivat vaarinsa kanssa. Isovanhemmuus on ihana asia niin lapselle kuin isovanhemmalle.

Me pääsimme vihdoin perille Alteaan keskiviikkoaamuna neljän maissa. Viileä talo, ei lämmintä vettä, lämmin jääkaappi. Vajaan neljän tunnin unen jälkeen heräsimme melkoiseen pärinään ja kilkatukseen. Naapuritontille rakennetaan jotain ökytaloa, siellä on valtava nosturi, seiniä valetaan. Tekevät töitä kahdeksasta kahdeksaan, arvatkaa mikä pöly meidän terasseilla on!
Juotiin aamukahvit auringonpaisteessa yläterassilla ja ihailtiin kimmeltävää Välimerta. Ruokavastaava oli unohtanut leivän, joten pian oli lähdettävä ostoksille. Vähistä yöunista ei näkynyt merkkiäkään, kun Mies vaelsi tyytyväisenä Carreforin käytävillä. Nyt on kuulkaa kaapeissa karanteenivaraa!

Alteassa koronasta ei näy mitään viitteitä, vaikka läheisessä Valenciassa tapauksia on jo todettu. Illalla kyselin Suomen kuulumiset, Juniorilla on paha korvatulehdus, joka oli tarttunut myös Miehen vanhimman lapsenlapsen korviin. (kun oli se poikaviikonloppu, voi potilaita tulla lisääkin)

Iker oli leikkauksessa, kun alkoi riiputtaa korvaansa. Sille oli jostain syystä kehittynyt ns. verikorva. Saattaa olla, ettei se korva nouse enää pystyyn, mutta mitä sillä on väliä, kun kuulo säilyi.

Tänäänkin saatiin nauttia aamiaista ulkona. Minusta kesäaamuisin on ihana aloittaa aamu juomalla mökin rappusilla yöpaita päällä ensimmäistä kupillista. Nyt on ehdittävä ennen siestaa kauppahalliin ja kukkakauppaan. Altea on niin pieni paikka, että kaikki ovat siestalla 14 - 17. Mies tutkii netistä ravintoloita ja miettii lounaspaikkaa.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Koin melkoisen "järkytyksen", kun olimme menossa lempiravintolaani Istvanille. Paikka oli remontissa ja jo paikoillaan olevassa kyltissä korealaisravintolan nimi. Joku remppanainen osasi kertoa, että ravintola on lopetettu ja isäntäväki muuttanut ulkomaille. Minä lähettämään heti sähköpostia kotiin tultuamme ja pian sainkin vastauksen. Ravintola myyty, joo, mutta Alteassa asuvat edelleen. Rouvan, joka toimi kokkina, selkä oli tehnyt tenän, eikä hän voi enää työskennellä.

Menimme sitten viereiseen ja söin ehkä parhaan hampurilaisen ikinä. Kauppahallissa kuljeskeltiin, Mies ihaili kaloja ja kasviksia, mutta ostikin kolme kimppua freesioita minulle naistenpäivän kunniaksi. Kaupungin pääkatu oli suljettu, kun alueen kaikki koululaiset marssivat parempien kouluolosuhteiden puolesta. Minulle jäi epäselväksi, minkälaiset ne olot ovat nyt. Yksi nauravainen saparopää halusi lyödä kanssani ylävitoset.

Kotona uima-allashuoneen ovessa odotti keltainen post it -lappu, jossa melko tympeällä tavalla käskettiin sulkemaan altaan pumppu, koska se pitää helvetinmoista meteliä. Allekirjoitusta ei ollut, mutta epäilen naapurin norjalaista. Hän on aikaisemmin valittanut, vävy ja allasmies kävivät kuuntelemassa hänen makuuhuoneessaan "sitä kamalaa meteliä", ja tosiaan, kun kaikki olivat ihan hipihiljaa, hiema vaimeaa pumpun ääntä kuului. Silloin sovittiin, että pumppu ei toimi yöllä, mutta päiväsaikaahan sen on pakko aika ajoin puhdistaa altaan vettä. En aio reagoida nimettömiin lappuihin mitenkään ja jos satutaan naamakkain, kerron kyllä mielipiteeni. Enkä ole toistaiseksi edes valittanut heidän kissastaan. joka kaapii ulkoruukuista kukat ja mullat.

Tämä naapuri on hiljattain muuttanut seinänaapuriksemme. En tiedä, häiritseekö häntä naapuritontilta kuuluva jatkuva poraaminen ja rakentaminen, siellä tehdään töitä 12 tuntia päivässä. Ehkä kyse on uima-allaskateudesta, hänellä kun ei allasta ole. Jospa ehdottaisin, että polskii rauhassa silloin, kun emme ole paikalla?

Kiva että IL on päässyt Alteaan, vaikka haastetta näyttää olevan. Ikävää tuollainen valitus.
Poika oli avokkinsa vanhempien ja tämän veljen kanssa vuokrahuvilalla Espanjassa. Naapuri valitti lasten metelöinnistä altaalla. Olivat lauantaina olleet 10 jälkeen tunnin uimassa.
No maanantaina alkoi sitten toisessa naapurissa kanssa 12 tunnin remontointi arkisin.
Ehkä se lasten ilakointi altaalla on kuitenkin pienempi paha.

Minä olen nyt lukenut aja paljon ihan hömppää, mutta väliin jotain muutakin. Hämeenanttilan Paino oli hyvä.
Nyt luen Jälleenrakentajien lapset- Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin ja kuuntelen Kristiina Vuoren Viipurin valtiatar.

Iltapupeltaminen on nostanut päätään jo pitemmän aikaa. Kaloreita tulee paljon ja mieliteot jyllää.

Kesällä minä täytän tämän ryhmän alarajan. Suunnittelin pitäväni juhlat, vaan olen nyt perunut sen. En vaan jaksa.
Toinen iso syy, että inhoan meidän pihaa ja en ”kehtaa” kutsua ihmisiä ulkojuhliin pihan ollessa ruma.
Aika surullinen syy, mitähän se kertoo minusta.

Japena. kutsu niin paljon vieraita, että täyttävät koko pihan! Ja kukkaruukkuja sinne tänne. Meillä oli kerran tyttären 9-vuotissynttärit tulossa. Oltiin ostettu uusi sänky ja edellinen matala malli odotti olohuoneessa, että isäntä saisi sen purettua. Vaan lähtikin reissuun. Minä ilmoitin lapsille, että meillä on japanilaiset pippalot. Kaikki istuivat sängyllä, jakelin Kiinasta tuomiamme kimonontapaisia, laitoin herkkuja pieniin kuppeihin. Tytär muistaa vieläkin, että oli ne vaan hauskat synttärit!

Omituiset jutut talossa jatkuvat. Kun nousimme aamulla yläkertaan kahvin keittoon, eteisaulan tiffanylamppu roikkui pelkkien piuhojen varassa. Pultit olivat irronneet! Nyt pitää lähteä rautakauppaan etsimään sopivia kipsilevyankkureita. Miehen poika lähetti kuvan sellaisesta, kun en yhtään tiedä, miten asian esittäisin espanjaksi.

Niin loppujen lopuksi juhliin tulisi vain sellaisia ihmisiä jotka pihan ovat nähneet moneen kertaan.
Ehkä suurin syy on että en vain jaksa miettiä moisia. Mieluiten lähtisin reissuun, jos vain saisi lastenhoitajan.

Meidän pihasta sen verran että kun asutaan entistä koulua niin piha on pelkkää hiekkaa. Enään kun ei monet jalat sillä juoksentele niin sehän kasvaa rikkaa sieltä sun täältä. Lääniä n 2,2 hehtaaria. Pihaa on 1,2 hehtaaria, tosin osa on nurmikolla ja nurmiurheilukenttäkin kuuluu tuohon. Loppu hehtaari on metsikköä.

Itsellä ei noin isoon pihaan ole visiota mitä tekisi. Kun siinä on vielä oja ja sellainen rinne. Viime vuonna yritin että oltaisiin päästy Kotoisa ohjelmaan vaan ei lykästänyt.