Lämmin osanottoni, voimia tulevaan!

Mallis, osanottoni syvään suruunne. Voimia teille!

Mallis, syvä osanottoni. Tuossa jo edellä sanottiin, että sanat eivät riitä

Ainakin siihen voitte nyt turvautua, että ei ole enää kipua eikä sairautta. Ehkä siitä jonkinlaista lohtua saa.

Liikuttava oli pikkuprinsessan viesti. Voimia teille kaikille - olette ajatuksissa ja rukouksissa. Kaukohali sinulle <3

Lämmin osanotto.

Mallis, lämmin osanotto

Lämmin osanottoni Mallikselle.

Mallis, otan osaa suruusi, jonka suuruutta on mahdotonta ymmärtää ja jota yksikään sana ei lohduta.

Pikku prinsessanne viesti on kaunis ja siinä on valtava toivon sanoma. Ihanaa, että saat nämä rakkaat ihmiset luoksesi sunnuntaina.

Voimia sinulle ja teille kaikille.

Mallis, otan osaa suureen suruusi ja toivon voimia sinulle ja perheellesi.

Minna Ala-Heikkilä on juuri julkaissut kirjansa "Eikä sinua enää ole - lapsensa menettäneet kertovat".

Me seisoimme 28 vuotta sitten oman tyttäremme valkoisen arkun äärellä. 28 vuotta oli eilen kuin ei mitään, kun kuulin suru-uutisesta.

Tuli valtavan suuri tunne: voi kun voisin ottaa Malliksen koko perheen syliini suojaan. Surun virtaus tuntuu solutasolla asti edelleen.

Jokainen varmaan kokee surun ja menetyksen aidolla omalla tavallaan. On totta, ettei asiaan ole sanoja. Joku sisällä aivan kuin pysähtyy, on kuin olisi jonkun täysin ymmärryksen ulkopuolella olevan asian kanssa tekemisissä. Muistan, etten minäkään joka hetki edes kokenut olevani juuri siinä, missä olin, vaikka jäljellä olevan perheen vuoksi oli toimittava kuin automaatti.

Vuosia jälkeenpäin olin työni vuoksi traumakoulutuksessa, jossa kerrottiin, että yleensä ihmisen sisin on trauman jälkeen auki noin kolme vuorokautta. Sinä aikana ihminen on kohdattavissa tällä kipeimmällä alueella. Sen jälkeen sielu ikään kuin laittaa ovensa kiinni ja alkaa käymään ihan omaa yksityistä prosessiaan.

Silloin muistelin, miten pienen kyläkuntamme ja seurakuntamme ihmiset tulivat melkein jonona kolmen päivän ajan kotiimme tuoden kukkia ja ruokaa, läsnäoloa, läheisyyttä. Sen jälkeen uuvuin ja pyysin Taivaan Isältä lepoaikaa. Yksinäisyys tarvittiin jotakin pyhää käsittelyä varten.

Meidän ajatuksemme viipyvät Malliksen ja perheensä luona. Voi kun se yhteyden voima saisi tuntua! En odota sanaakaan vastaukseksi. Ei kukaan sellaista jaksa, mutta tunne, välittäminen, kanssaoleminen välittyköön nyt pitkänä virtana.

Tänään, huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna on vielä turha puhua selviämisestä. Sellainen on ikään kuin pakoa siitä, ettei itse kestä toisen surua. Kuolema on vihollinen, jonka Jeesus kyllä voitti ristin puulla, mutta joka meidän silti on koettava, jokaisen.

Me vain olemme. Muuta emme voi. Olemme lujaa ja voimakkaasti. Jaamme läsnäolomme.

Minä itken. En salpaa surua luotani, enkä häpeä kyyneleitäni.

Mallis, osanottoni ja voimia suruunne. Olette ajatuksissani.