Oli niin mukava lukea taas välillä psalmeja kreikan kielellä. Olen päässyt 60. psalmiin. Kielen sointi on niin hieno, kauniitahan psalmit, myös siällöltään, aina ovat, kielestä riippumatta, mutta kreikan kielellä ne ovat ehkä parhaat. Septuagintasta (Vanhan Testamentin kreikankielinen laitos) aiemmin luettu Genesis ja Jesaja.

Das Evangelium nach Matthäus nach der deutschen Ubersetzung Martin Luthers, eli Matteuksen evankeliumin saksan kielinen Martin Lutherin käännös.

Jotenkin jylhemmätähän tarina, tai satu, joka käy lopultaan synkäksi, näin saksaksi kuulostaa, mikään alkukielihän saksa ei raamatun teksteissä ole, mutta Luttherin näkemykseen raamatusta me olemme tottuneet luottamaan. Minun uskoni on kyllä koetteilla kun kukaan ei tule auttamaan Jeesusta ristillä, ja hän viimein huutaa kuollessaan, että miksi Jumalani minut hylkäsit, tuo arameankielinen lause on meille tuttu. Se saattaa olla aito, historian hämäristä meille kulkeutunut. Niin, miksi Jumala hylkäsi Jeesuksen? Sijaiskärsimyshän kirkon vastaus on, mutta onko näin? Jeesus tuomitiin kansankiihotuksen vuoksi, ei teologisten erimielisyyksien tähden, hän kyllä myös väitti olevansa jumalallista alkuperää, näin kuitenkin kaikki profeetat. Myös on opetuslasten yhteisössä jotain salaperäistä, nimenomaan Juudaksen suudelmassa, millä hän kavaltaa Jeesuksen, se on myös seksuaalinen ele. Kaiken kaikkiaan kuva on epätarkka, mutta ilman Jeesuksen havaisemista kuoleman jälkeen kertomusta tuskin olisi syntynyt. Oliko hän Jumalan poika, sen jätän vakavikoille ja papeille pohdittavaksi, minulle hän on ihminen, joka kuoleman jälkeen pystyi näyttäytymään opetuslapsilleen, ehkä hän ei enää ollut täysin materiaalinen henkilö, kuten sanonta "noli me tangere" (älä koske minuun) osoittaa, mutta toivon kipinä usko Jeesukseen on.

Mainittakoon kolme filosofian teosta, joiden kanssa vikottain tappelen. Kaksi niistä on jo toki luettu, useampaankin kertaan, mutta en voi jättää niitä ennenkuin ne jotenkin edes hallitsen. Ensimmäisenä mainittakoon Alfred North Whiteheadin Process and reality, se on luettu jo kahteelleen läpi, ja luin sitä tänäänkin, mutta menee varmaan koko kaukolainan maksimiaika ennenkuin voin sen jälleen jättää rauhaan. Toinen on Martin Heideggerin Sein und Zeit, se luetttu saksaksi peräti kolme kertaa, mutta ennuste kirjan kokonaan ymmärtämiselle huono, se on jotenkin liian vaikea. Kolmas on Sartren Being and Not-Being, se on ensimmäisessä lukukerrassa, ennuste sen ymmärtämiseen kuitenkin parempi kuin Heideggerin pääteoksen suhteen, Sartren pääteos on jotenkin unohdettu, en tiedä moniko sitä lukee, paksu teos toki, mutta ajan kanssa. Näiden kolmen teoksen kanssa menee aika.

Bo Carpelan, Nya dikter (2007). En pystyitse ajoittamaan hyvin Carpelanin aikakausia, tämä kirja kuitenkin myöhäistuotantoa. Jotkut seikat hänestä ovat tulleet tutuiksi, hän ei ensinnäkään ole poliittinen, hän on yhtä vähän symbolisen runon kannattaja. Nämä kaksi tyylipiirrettä eivät tee hänestä kuitenkaan pinnallista. Politiikkaa moni tuskin suoraan haluaakaan runoihin, sitä saa kuulla aivan tarpeeksi muualtakin, mutta tulisi kyllä mieleen, että symbolit, ovat ne sitten toistuvia teemoja, motiiveja, tai muita, olisivat välttämättömiä syvyysvaikutukselle. No Carpelan ei ole vähimmässäkään määrin pinnallinen, itse elämässä on syvyysperspektiivi, arjessa, surussa, elämässä ja kuolemassa. Luin tämän runokokoelman lukemani väitöksen jälkeen, se oli Hollstenin, Ei kattoa, ei seiniä, tälläistä teoriaa ei tarvitse välttämättä, joskin sekin syventää runon lukemisen kokemusta. Bo Carpelanin elämästä kerrottakoon seuraavaa, vaimo kyllästyihänen ykstotiseen seuraansa, ja muutti ulkomaille, ei palannut. Hän kertoo siitä aina välillä, kuten romaanissaan Alkutuulikin (Urvind). Ehkä se oli hänen henkilökohtainen tragediansa, josta kumpuaa hänen melankoliansa, tai sitten oli niin päin, että vaimo jätti, kun mies oli melankolikko. Mutta biografiaa ei juuri tarvita itse runojen ymmärtämisessä.

Septuagintan Psalmien kirja, 164 sivua kreikkaa kulki silmien ohitse. En tiedä mikä näissä kahdessa kirjassa, Septuaginta ja Vulgata oikein vetää, jälkimmäisen lukenut pari kertaa, tämä edellinen kovin kesken ensimmäisessä lukukerrassa. Ehkä näissä kahdessa teoksessa kristinusko näkyy jotenkin alkuperäisempänä, ne ovat vanhoja tekstejä, ja tunne on joskus kuin hieroglyfien äärellä.

Jäälleen vapaa-aikaa, jota käytin lukemalla edellämainitusta Septuagintasta Saarnaajan kirjan, käytän suomennettua nimeä, kun se on niin erikoisen vaikea muuten muistaa, enkä muista kirjaimelleen sitä nytkään. Joka tapauksesta Saarnaaja on kuin Sinuhe, joka sanoo, että viini on kitkerää kielelläni. Saarnaaja oli Jerusalemin kuningas, jäljet johtaa Salomoon, kuten hurjasta määrästä vaimoja voi myös päätellä. Kreikaksi tämä maailman turhana näkeminen saa jylhyyttä, tulee mieleen vanhan ja viisaan kaiken kokeneen miehen puhe, myös sävy on sellainen, että se ei täysin taltioidu suomen kielelle.

Kun en keskellä yötä yhtäkkiä yöllä saanut unta, olin ymmällä, että mitä pitäis tehdä, otin omenan, toisenkin, vähän virkistyin. Kaksi reisumiesviipaletta ja kahvi tekivät sitten jo päiväkunnon. Yön hiljaisena tuntina luin Septuagintasta Regnorum 1.n eli Samuel A.n loppuun. Tarinat löytyy suomeksi 1. Samuelin kirjasta. Aloitin Samuel B.täkin, mutta nyt odotan aamulehtien tulemista postilaatikkoon.

Kymmenennestä päivästä maaliskuuta tähän päivään olen saanut vain Septuagintasta Toisen kuningasten kirjan luettua (Samuel B). Visainen kreikka vie aikaa, ja lukeeko ne muutkaan raamattua niin paljon, ja kreikaksi tosi harva. Luin kyllä Uutta testamenttiä latina-kreikka-painoksesta neljä lukua latinaa apuna käyttäen kreikan ymmärtämisessä. Luin lauseen kerrallaan, joten pääsin parempaan tulokseen ymmärtämisessä kuin Septuagintan suhteen, jossa en jaksa seurata käännöstä samalla. Aikaa tähän harrastukseen taas vain viikonloppuisin, putki on putki joskus munkin opiskeluissa, jotkut mielikirjat jää vähemmälle.

Regnorum III, eli suomalaisen laitoksen 1. Kuningasten kirja Septuagintasta kiirastorstain lukemisena, nyt vertailin suomenkieliseen vuoden 1938 käännökseen, vanhempieni suureellinen perheraamattu vanhempaa käännöstä. Pääsin kahdeksan lukua, ensin lause lauseelta, sitten kappaleittain vertaamalla. Uutta Testamenttia lukiessani vertasin latinaan kreikkaa, kun ne ovat yhdellä aukeamalla. Sanasto Kuningasten ensimmäisessä kirjassa sellaista, että en edes yrittänyt käyttää latinaa apukielenä. Johannes Uuden Testamentin kreikka-latina painoksessa kahdeksannen luvun alussa.

Eilen ja tänään luin Johannesta ajatellen tätä pääsiäistä. Sain nyt aamulla Johanneksen evankeliumin luettua kreikaksi loppuun latinaa apukielenä käyttäen. Johtuen ehkä tästä pitkästä perjantaista eniten tuntui tänään eläytyvän kerrontaan siitä kun Jeesus oli kuollut, ja varmisteltiin, ettei hän ollut elossa. Muistin elävästi siskoni hahmon ruumishuoneella, niistä tapahtumista on jo kauan, mutta eivät unohdu. Siis kolkkoja tunnelmia, ajattelin myös kuolleita vanhempiani, mutta he eivät kuolleet Jeesuksen iässä, siskoni oli suunnilleen saman ikäinen. Ajattelin tässä samalla Pietaa, veistosta, jossa Maria kannattelee kuollutta Jeesusta. Siinä on kauneutta, siskon hahmossa ruumishuoneella jotain muuta. Johannes kreikaksi on loppupuoleltaan, jossa kuvataan kärsimysnäytelmää, passiota, mielestäni kieleltään jotenkin karua, kuin raporttia. Aivan toisin kuin Pietassa, Jeesuksen kuolema on kuvattu kaunistelematta. Seurasi tietenkin tätä Jeesuksen kuolemaa ylösnousemus, mutta se ei sillätavalla koskenut luihin ja ytimiin, mitään sellaista ei ollut siskoni kuoleman jälkeen, isän kuoleman jälkeen oli jonkinlainen aavistus rauhasta, mutta tämä päivä onkin vielä pitkäperjantai, ajatukset Jeesuksen ristilläolossa ja kuolemassa, jonkin lainen toivo on, se on odotus, näin ei voi käydä Jeesukselle, pahaa unta, ehkä aamulla auringon kimallus, ja uudenlainen todellisuus.