Septuagintan Libri poetici et prophetici täytyisi saada luettua vähitellen, tämä kaksiosaisen Septuagintan toinen osa. Tänään siitä loppuun Hesekiel, Susanna kokonaan, jälkimmäisestä oli kirjassa kaksi versiota, luin molemmat. Nyt menee Daniel,siitäkin kaksi versiota, hidastaa lukemista, mutta Danielin jälkeen Libri poetici et prophetici pian luettu.

Libri poetici et prophetici meni jo sunnuntain puolella, aloitin, tai jatkoin Exoduksesta, kun Pentateukki, eli Mooseksen kirjat mulla vuorossa. Genesiksen olin aiemmin jo lukenut.

Tiedä häntä, Urvindin keskeisiä teemoja on tämä vaimon muutto Amerikkaan, käsittääkseni biografinen, on toki mahdollista, että siippa on palannutkin jossain vaiheessa, ehkä mies on alkanut taas kahden Finlandia-palkinnon myötä kiinnostaa, tämä ei kuitenkaan ole enää muuttanut Carpelanin tuotannon yksinäisyyden ja kuoleman teemoja, joihin pyydän tutustumaan esim. Anna Hollstenin teoksesta, tai väitöksestä, Ei kattoja, ei seiniä.

Eikä tämä Kiloklubi ole foorumi, mihin tekisin paljon taustatöitä, jonkun kirjailijan elämän kaikki episodit ei tule käytyä läpi, vain joitakin olennaisia. Tämä klubi on leppoisten persoonien kokoontumispaikka, tiukkapipoiset suhtautumiset sopivat paremmin sellaisille kentille, missä vaaditaan enemmän osaamista.

Otetaan nyt vähän aiheesta Bo Carpelaan, muttei tuota elämänkertaa.

Carpelanilla arvoituksellisuus ja rajallisuus yhdistävät naista subliimiin, tekevät hänestä tavoittamattomissa olevan ja pakenevan, se on oikeastaan kirjailijan toinen minä, "du gås igenom henne som om du gick genom dig själv" (U 180).

Asiaa selventää, kun sitä tutkitaan Carpelanin ekfrastisuuden kannalta. Heffermanin (1993, 1; 7) mukaan ekfrasiksissa toistuu usein asetelma, jossa feminiinisenä näyttäytyvä taideteos alistetaan miehiselle katseelle, Carpelanille tyypillisintä on kuitenkin, että nainen ei vastaa. "Hon är det usynliga och svarar inte på frågor. (U 180)"

Tämä stereotypia miestaiteilijasta ja hänen naispuolisesta muusastaan elää ainakin osittain Urwind-romaanissa. Päähenkilön (Daniel) ensisijainen muusa on hänen vaimonsa Maria, joka Danielin toimiessa minäkertojana näyttäytyy ideologisoituna kaipuun kohteena.

Jos melankolia kuulostaa korvaan pahalta, miten olisi suomalainen sana suru.

Aarne Kinnunen on puhunut kuoleman läheisyydestä Bo Carpelanin runoudessa, se kyllä Hollsteninkin ajattelun seulan läpi käydenkin näyttää pitävän paikkaansa.

Melankolia kuitenkin on nykyään sana, jolla esim. pessimismi halutaan korvata, kuten Leikola haluaisii puhua mielummin Koskenniemen melankoliasta kuin pessimismistä (esseessä kirjassa Kurkiauran varjo).

Tiettyä surumielisyyttä on Carpelanin runoissa, seuraihmisenä hän kyllä minunkin kuulemani mukaan on ollut lähinnä myönteinen.

Melankoliaa analysoitaessa viitataan usein Durerin samannimiseen piirrokseen, toinen hyvä viite on klassinen amor fati, eli kohtalon rakkaus, vaikka kirjailijan polku on ohdakkeinen, on se kulkijalleen rakas.

Räiskyvä ilo ei niin näy Carpelanin runoudessa, onnenkin tunteet ovat jalostuneempia, kuten myös surun. Carpelan ei itse pelkää ottaa surua esille, hän käsittelee sitä usein, melankolisuuttakaan ei käsittääkseni tulisi kieltää. Syistä voi jaaritella, mutta biografinen kirjallisuuden tutkimus kuului viime vuosituhannelle, vaikka itsekin sitä kevytkenkäisesti joskus olen viljellyt.

Mä luen nykyään hyvinkin usein ruotsinkielistä tekstiä, sekä hartauskirjaa, että romaaneja, että naistenlehtiä. Kyseessä onkin toinen ns. "tunnekielistäni", sillä sukulaisistani 25 % on ruotsinkielisiä ja äitinikin on miltei kaksikielinen, miltei siksi, että suomi on hänelle kuitenkin se selkeästi vahvempi kieli, vaikkakin sukulaisten kanssa ja ammattioppilaitoksessa käytettiin nimenomaan ruotsia. Kuitenkin olen itse tottunut kuulemaan syömäänkutsut ja hyvänyönsanomiset yms. juuri ruotsiksi ja äitin sanomana.
Yliopistolla sen sijaan opiskelin saksaa ja enkkua, osaltaan juuri siksi, että ne olivat mulle suht tunnevapaita kieliä. Suomeakaan en yliopistolla halunnu opiskella, koska halusin säilyttää oman murteeni, ja yliopistollahan painotettiin yleiskieltä. Valmistumisestani on jo 7,5 vuotta, joten nykytilanteesta en tiedä.

Niin, ja ruotsi ei o mul vieras kieli vaan toinen kotimainen eli toinen maamme virallisista kielistä.
Ai niin, mitä mä oon lukenu ny sit:
-Algot Tergel: Kravet och kraften (hartauskirja, luen just ennen unta ja silloin tällöin)
-Svensk Damtidning -< välil o ihan kiva lukee kuninkaallisista yms.
Saksaksi: Freizeit Woche-lehti

Eräs ystäväni tapasi aina sanoa, että asia on selvää ruotsia, kun tarkoitti, että se pyyhki yli hilseen. Yleisempi vertailukohta lienee tässä heprea, tarkkaan ottaen ruotsi ei todellakaan ole suomalaisille vieras kieli, vaan tuttu, toinen kotimainen kieli, mutta cum grano salis täyttää tämän palstan vaatimukset.

Muistaakseni jossain kielessä sanottaan, et asia on täyttä kiinaa, kun sitä ei ymmärrä.

Linnaksi espanjassa sanotaan myös sellaista asiaa, joka elää vain mielessä, eli on mielikuvituksen tuote. Yleisempi englanninkielisessä muodossa Castel in Spain.

Tästä pieni sivuhyppäys, monille saattaa olla tuttu Harri Martinsonin romaani Vägen till Klockenrike, todella taidokas romaani, yksi hyvä syy antaa Martinsonille nobeli, toinen hyvä romaani Nässlona blumma (nokkoset kukkivat). Vägen till Klockenrike vaikea käännettävä. Anna-Mari Sarajas käänsi sen Kulkijan pilvilinnat. Etymologialtaan se voitaisiin kääntää Kellojen valtakunnaksi, mutta se on paikannimi. Vähän tälläistä symbolista on tässä Harry Martinsonin kirjan nimessä, kun romaani kertoo kulkuri Bollesta, onko hän oikeastaan matkalla mihinkään? Hän on vain kulkuri luonnoltaan. Siis vanha kysymys Quo vadis, eli 'Mihin matka!', ehkä perustavanlaatuinen kysymys ihmiselämässä. Emme tiedä, ja tiedämme, minne matka vie, tiedämme, että hautaan, luulemme tietävämme, että taivaaseen, tai helvettiin, miten ihminen voisikaan tietää? Turvallisinta olisi matkata kotiin, mutta sekin matka luopumuksemme takia ohdakkeinen, vaikka ehkä on niin, kuten V. A. Koskenniemi totesi Syksyn siivissä ihmisestä, "ja kotisi, se vain unta on".