Luen parhaillaan Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar-trilogiaa. Ekan osan oon jo melkein lukenu. Teksti on tuttua, ku oon nähnyt k.o tv-sarjan.

Yksi Euripideen näytelmä kreikaksi, mulla Euripideen koottujen näytelmien 2. ja 3. osa. Näytelmän nimi Iketiades, en oikein ymmärtänyt näytelmästä paljon, no seuraava Herakles, josta Pentti Saarikosken käännös, jonka useasti lukenut, mutta haastavia nämä ovat, nämä näytelmät kreikaksi. Varmaan Pentillekin, jonka yhden näytelmän käännöksestä löydettiin noin 200 virhettä, joko hän ei osannut, tai hän käänsi varsin vapaasti, syy luultavasti molemmissa.

Septuagintassa luen yhä Pentateukkia, eli Mooseksen kirjoja, menossa Numeri, jonka jälkeen vielä yksi, Deuteronomium. Luin Septuagintan toisen osan ensin, kun profeetalliset ja runolliset kirjat kiinnostivat minua enemmän, mutta kyllä nämä historiallisetkin melko mukavia ovat.

Off topic: Deuteromium on kans yks gospelheavybändi. En oo kuunnellu sitä, mut ajattelin joskus tsekata sen biisei vaiks YouTubesta tai Spotifysta.
Nyt olen jo Gardellin trilogian viim. osan loppupuolella menossa.
Lisäks erinäisiä lehtiä odottaa lukemista. Kiva, että on kiinnostavaa luettavaa.
Kun olen kaupungilla vakiomenoissani luen odottaessani Douglas Couplandin Mikro-orjat-romaania, joka kertoo 1990-luvun Microsoftin työntekijöiden arjesta fiktiivisesti.

Viionloppuvapaan aloitin lukemalla sankrit-englanti painoksesta Dirk-Dirsya-Vivekan, englanniksi An inquary of the nature of seer and seen, mulle tämä on sikäli viihdettä, etten ajattele vetäytyä maailmasta miettimään synytyjä syviä, en edes vanhana, kuten on viimeistään tapana niillä, jotka lukevat raamattumaisesti näitä teoksia. Ehkä luen teoreettisena filosofiana, en käytännöllisenä.

Ehkä sama pätee Septuagintaankin, ja yleensä raamattuun, en ole tiukkapipoinen, vaan mietiskelevä, joskin normaaleista asioista iloni löytävä.

Septuaginta (kreikankielinen Vanha Testamentti) loppurutistusta vailla, enää 300 sivua, yritän lukea kahdessa viikossa, sitten vähennän eksegetiikan lukemista. Viimeksi luin Aikakirjat. Koko kirjassa tuollaiset 2150 sivua. On ollut antoisaa lukemista, tosin haastavaa, mutta ehkä juuri siksi tämä kirja on muodostunut mulle tärkeäksi, tämä on toistaiseksi uskoakseni haastavin, ja omassa kultturissani arvostetuin kirja, minkä olen (kohta) lukenut kannesta kanteen.

Minä olen tarttunut taas Isabel Allendeen. Juuri äsken luin Paulan, jossa kirjailija kertoo elämästään koomassa makaavalle tyttärelleen. Hyvin koskettava ja mielenkiintoinen teos. 4 muuta lainattua odottaa. Allenden teoksia on myös monta suomennettu.

Sain luettua Septuagintan läpi, kun luettu kirja kirjojen joukossa, tuntui haasteelta niin kauan kun lukeminen oli kesken. Muut kirjat jo odottavat, niin vieraskieliset, kuin kotimaisetkin.

Klikkasin youtubin valintaan Euripideen, ja valitsin Oresteen äänikirjaksi, katsoin Wikipediasta juonen, ja kuuntelin tuon äänitteen, minkä kesto oli 1:49.49, taltiointi englanniksi.

Orestes oli todellinen ongelmatapaus, hänen äitinsä, ja tämän rakastaja, olivat tappaneet hänen isänsä, Orestes kostaa tappamalla äitinsä, henki menee myös tämän rakastajalta. Siis hyväksi katsottava kosto isän puolesta, mutta pahana miinuksena äidin murha, vaikea tapaus jopa jumalille. Oresteksen julistaa kansankokous syyttömäksi, äänet tosin menevät tasan, mutta Apollon ääni puheenjohtajana ratkaisee.

Mukavahan tuota oli seurata, ottaa ensin kuunnelessa viinirypäleitä, kun tuli päivällisen aika, murkinoida, mutta jatkaa kuuntelua. Loppupuolella näytelmää Oresteksen verenhimo ja myös tuhoamisen halu etenevät huolestuttaviin mittoihin, Euripides käyttää Deux et Machinaa, jumala tulee ratkaisemaan asian, ja näytelmä päättyy joltisenkin järkevästi. Tämä Deux et Machina oli korilaite, jolla jokin jumala laskettiin näyttämölle selvittämään asioita, sopiva, jos juoni uhkaa mennä solmuun, Euripideen paljon käyttämä.

Luin Allenden
La casa de los espiritus
Mi pais inventado

Nyt menossa La isla bajo del mar

Lukemisistani kirjoittelen uudessa blogissani myös jatkossa. Ja muustakin elämästäni.

Plotinos, Die Gluckselickeit, saksannos kreikkalaisesta alkuperäistekstistä.

Plotinos ulottaa elämänilon kasveihinkin, hän näkee, että niissäkin on eräänlaista tajuisuutta kohottautuessaan valoa kohti. Osa Plotinoksen kirjoitelmasta on vähän outoa, ja tyyliltään aikansa elänyttä, mutta kun kyse tulee palteismina tuntemistamme opeista, tunnelma selvästi tiivistyy, kivet, meri ja tähdet ovat samaa alkuolevaista, jonka moninaiset muodot täyttävät tämän tuntemamme maailman, jumaluus on kaikkialla, se ei ole tuonpuolista, se ei rajoitu taivaan Jumalaan, vaan se on koettavissa luonnossa, vuodenajat ovat sen ilmentymiä, ihminen on osa tätä kaikkeutta, eikä häntä voi ymmärtää muuten kuin osana tätä kaikkea.