Minäkin asun nykyään yksin, joten salassa syöminen on helppoa. Tyttäreni asuu opiskelija-asunnossa jonka on vuokrannut pois oltuaan juuri puoli vuotta ulkomailla opiskelemassa. Palasi sieltä ja asuu väliaikaisesti luonani.

Tällä hetkellä minun oikeaoppinen syöminen on taas ihan retuperällä koska olen ollut lomalla.
Joku aika sitten kävin kaupassa ja olin ostanut ruokaa ynnä herkkujani manteleita ja rusinoita + 200 g:n suklaalevyn. Se suklaalevy oli lähtenyt mukaani ihan VAHINGOSSA, varmaan joku oli pistänyt sen koriini.

Jostain ihmeen syystä tultuani kotiin tyttäreni purkasi ostoskassini ja oli laittanut suklaalevyn piiloon, ei puhunut siitä mitään, enkä minäkään.
Hain salaa epätoivoisesti sitä levyä joka kolkasta pikkuisesta asunnostani, taitavasti oli tytär sen kätkenyt. Meni pari päivää ennenkuin löysin sen ja söin salaa.
Siinä vaiheessa hän vasta mainitsi levystä, pystyttiin jopa laskea leikkiä tästä piilottelusta.

Onneksi minulla on tällainen ihana aikuinen-lapsi jonka kanssa on erittäin hyvät välit, niinkuin myös toistenkin lapsieni kanssa.

Johna, avasit hyvän ja terveellisen itsetutkistelun ja keskustelun, tosissaan.
Mieleen tuli toinen salasyöminen. Jos olen juhlapäivien tienoilla esim. vanhempien luona käymässä, maltan oikein hyvin kieltäytyä tarjotuista konvehdeista yms. parin makupalan jälkeen. Mutta, kun yöpyessäni illalla vetäydyn nukkumaan, pöydälle jääneistä herkuista tai karkeista menee paljon suuhun... silti sopivasti, ettei sitä vielä isommassa karkkikipossa huomaa, vaikka kukaan ei ole kieltänyt, päinvastoin.

Kolmas tilanne on, kun joutuu jäämään ylitöihin yksin... Siinäkin on salaamisen meininki, kun ovi sulkeutuu viimeisen lähtijän jälkeen niin käsi menee jo herkkuvarastolle. Ajoissa kotiin päästyä usein järki on jo palannut, ja tietty ruokaakin on tarjolla.

Oma havaintoni on, että kaikissa syömishäiriöissä(kin) valehdellaan syömistä ja tehdään sitä salaa. Sen enempää nyt vahingosta viisastuneena en puutu syömishäiriöihin sinänsä, koska en ole asiantuntija.

Minun salassasyömistavastani on jo parikymmentä vuotta aikaa. Söin karkkia aina työmatkoilla melkein joka pv salaa mieheltäni, joka paheksui karkin syöntiä. Tapa loppui siihen, että siskoni, joka siihen aikaan asui samalla paikkakunnalla, narautti minut miehelleni: -"Siellähän se Lettu istuu aina junassa suklaapatukka huulessa". Tästä olen kyllä saanut kuulla sen seitsemän kertaa :twisted:

Myöhemmin meillä on tuo karkkipäivä sovittu perheessä. Mutta salaa syömisen siis aiheutti toisen paheksuva suhtauminen ja ilmeisesti oma miellyttämisen halu. Nykyään jos otan ylimääräistä karkkia, niin edelleen paheksutaan, mutta otan se muun perheen nähden ja sanon, että: - Niin mutta kun tekee mieli.

En siis välitä enää niin paljon muiden mielipiteistä kuin seurustelun alkuvaiheessa, jolloin miellyttämisentarve oli paljon kovempi.

Kun ensimmäisen kerran avasin tämän viesti ketjun, niin ajattelin, ettei minulla ainakaan tuollaista ongelmaa ole... Mutta mutta, nyt kun olen lukenut lisää näitä teidän juttuja, niin yllättävän monista löydän tuttuja juttuja.

Muistan kuinka ennen odotin, että muu perhe menee nukkumaan, että voin avata karkki pussini. Ja kuinka piilotin roskat, ettei kukaan saisi tietää kuinka PALJON oikeasti syön. Vieläkin saatan karkkipäivänä ostaa kauppareissulla ylimääräisen suklaan jonka syön jo kotimatkalla, ja kotiin tuon vain meille kaikille tarkoitetut karkit .

Täytyisiköhän tälle asialle tehdä jotakin, vai pitäisinkö pienen paheeni. Kunhan se vaan pysyisi kohtuudessa :?

Mukavaa, että aihe on herättänyt kiinnostusta! Kyllähän sen tietää, ettei yhdessäkään asiassa ole "ainut maailmassa", mutta kummasti usko vahvistuu, kun muut tunnustavat saman asian.

Olen pohtinut edelleen, miten pystyisin ylittämään tietyn henkisen kynnyksen ja syömään vain ja ainoastaan julkisesti karkkia. Eihän salassa syöminen ole muutoin ongelma, mutta kun se lisää syödyn makean määrää, sillä syön myös silloin, kun ei tee erityisesti mieli, koska "sitä ei taas tiedä, milloin seuraavaksi saa".

Olen tajunnut, että sen lisäksi, että pelkään tuomitsemista ja moitteita, en myöskään halua, että kukaan tietää, paljonko syön sille päälle sattuessani. Ehkäpä pystyisin syömään julkisesti, jos tietäisin, että pysyn kohtuudessa. Esim. jos joku tuo mökille irtokarkkeja ja laittaa ne kippoon kaikkien nähtäville, pystyn kyllä ottamaan siitä ohimennessäni muiden nähden. Se on ikään kuin sallittua, kun joku muu on tuonut ja koska siitä otetaan joka tapauksessa vähän kerrallaan.

Ainakaan en aio ottaa huomenna mökille (viimeinen viikko lomaa) mukaan samanlaista satsia kuin loman alussa! Minusta tuntuu, että silloinen hamstraaminen oli osittain myös väsymystä. Yhden pussin kovia karkkeja ostin ja se saa riittää.

Pohdinta jatkuu.

Palaanpa tähän aiheeseen, kun harmittaa: minä en pääse millään eroon salassa syömisestä! Otin joitakin viikkoja sitten aiheen oikein erikseen esille mieheni kanssa, ja teimme sopimuksen, ettei hän huomauttele missään tapauksessa syömisestäni, vaikka mopo karkaisikin joskus kädestä. Ajattelin, että sen sopimuksen turvin pystyn syömään hänen nähtensä ja silloin jäisivät pois kaikki ne "otanpa tuosta tuon nyt, kun voin syödä". Tällainen varmuuden vuoksi syöminen nimittäin vain vääristää syömistä: tulee ohitettua kehon kuunteleminen ja syön enemmän makeaa, kuin oikeastaan edes tekisi mieli.

Viimeksi tänään sain itseni kiinni syömästä eskimopuikkoa, kun mies lähti saattamaan ystäviään autolle. Tiedän, ettei hän huomauttelisi, enkä silti pysty syömään hänen nähtensä makeaa!!

Tämä asia on yksi esteistäni matkalla normaaliin ruokasuhteeseen. Todella turhauttavaa!

Minä puhuin eilen myös V:n kanssa asiasta. Osittain huumorin varjolla, mutta kuitenkin. Heittelin vain ilmaan huomioita siitä millainen yhteisasumisemme tulee luultavasti olemaan. Tyyliin jos nyt ollaan samassa työpaikassa ja on eri vuorot, niin kun hän on iltaisin töissä niin mä kuitenkin mässään kamalasti ja piilotan kaikki todisteet syvälle roskakoriin.

Tasapainon säilyttäminen on tuossa kyllä vaikeaa. Hyvä jos toinen vähän vahtii etten koko ajan ole mässäilemässä, mutta toisaalta ei saa vahtia liikaa ettei se ala ärsyttämään ja ahdistamaan ja johda siihen että syön uhallanikin enemmän. Siitä eilen puhuttiinkin. Saa nähdä kuinka käy siten kun oikeasti asutaan yhdessä...

Katjushka, mielettömän hyvä, että otitte asian esille nyt heti! Tässä vaiheessahan teidän keskinäiset rutiininne muodostuvat, ja salassa syömisen kierteen voi saada estettyä (ainakin helpommin).

Minä rupesin pohtimaan, pitäisikö ottaa sellainen "siedätyshoitoviikko", että söisi ihan joka päivä suklaata oikein tarkoituksella miehen nähden. Auttaisikohan se?

Niin hullulta kuin kuulostaakin, mulla taitaa olla tää just toisin päin. Mä olen aina pystynyt häpeilemättä kaikkien nähden syömään niin paljon kuin huvittaa. Ja joskus jos joku on huomauttanut jotain olen uhmamielellä ottanut vielä lisää vaikkei enää olis edes mieli tehnyt. Vähän niin kuin "kattokaas nyt paljon mä syön, ihmekös että olen näin paksu!"

Kuulostaa ehkä liiankin yksinkertaiselta mutta oikeasti harjoitusta, toistoja ja aikaa.

Eli teette vaikka sopimuksia että syöt joka viikko x (2-5?) määrän kertaa herkkuja puolison tai muiden nähden - tai mikä nyt kenenkin tilanteeseen sopii. Pääasia, että sitä tapaa/ongelmakohtaa rikotaan. Teette siitä viikkoja ja kuukausia. Tottumus alkaa hiljalleen voittamaan ja salassa syöminen alkaa muuttua sitä hassummaksi mitä sinummaksi muiden nähden syöminen tulee. Ensimmäisinä viikkoina mikään ei vielä muutu (menevät yleensä jännitettäessä) mutta siitä eteenpäin hiljalleen kyllä ja muutamien kuukausien jälkeen selvää edistymistä yleensä jo näkyy. Ja ongelma häviää asteittain - eli harjoittelun alussa salassa syöisiä tulee mutta ne vähenevät hiljalleen.

Jos toistoja on harvemmin niin aikaväli vain pitempi. Eli jos kyseessä on vieraissa syömisen ongelma ja toistoja vähemmän, niin siinä menee kohtuu pitkäänkin. Mutta mihinkäs sitä kiire kunhan ongelma ratkeaa.

Minusta Johna teki esimerkiksi aivan oikeansuuntaisen teon, mutta viikossa tai parissa mitään ihmeellistä ei voi vielä tapahtua.