Palaanpa tähän aiheeseen, kun harmittaa: minä en pääse millään eroon salassa syömisestä! Otin joitakin viikkoja sitten aiheen oikein erikseen esille mieheni kanssa, ja teimme sopimuksen, ettei hän huomauttele missään tapauksessa syömisestäni, vaikka mopo karkaisikin joskus kädestä. Ajattelin, että sen sopimuksen turvin pystyn syömään hänen nähtensä ja silloin jäisivät pois kaikki ne "otanpa tuosta tuon nyt, kun voin syödä". Tällainen varmuuden vuoksi syöminen nimittäin vain vääristää syömistä: tulee ohitettua kehon kuunteleminen ja syön enemmän makeaa, kuin oikeastaan edes tekisi mieli.

Viimeksi tänään sain itseni kiinni syömästä eskimopuikkoa, kun mies lähti saattamaan ystäviään autolle. Tiedän, ettei hän huomauttelisi, enkä silti pysty syömään hänen nähtensä makeaa!!

Tämä asia on yksi esteistäni matkalla normaaliin ruokasuhteeseen. Todella turhauttavaa!

Minä puhuin eilen myös V:n kanssa asiasta. Osittain huumorin varjolla, mutta kuitenkin. Heittelin vain ilmaan huomioita siitä millainen yhteisasumisemme tulee luultavasti olemaan. Tyyliin jos nyt ollaan samassa työpaikassa ja on eri vuorot, niin kun hän on iltaisin töissä niin mä kuitenkin mässään kamalasti ja piilotan kaikki todisteet syvälle roskakoriin.

Tasapainon säilyttäminen on tuossa kyllä vaikeaa. Hyvä jos toinen vähän vahtii etten koko ajan ole mässäilemässä, mutta toisaalta ei saa vahtia liikaa ettei se ala ärsyttämään ja ahdistamaan ja johda siihen että syön uhallanikin enemmän. Siitä eilen puhuttiinkin. Saa nähdä kuinka käy siten kun oikeasti asutaan yhdessä...

Katjushka, mielettömän hyvä, että otitte asian esille nyt heti! Tässä vaiheessahan teidän keskinäiset rutiininne muodostuvat, ja salassa syömisen kierteen voi saada estettyä (ainakin helpommin).

Minä rupesin pohtimaan, pitäisikö ottaa sellainen "siedätyshoitoviikko", että söisi ihan joka päivä suklaata oikein tarkoituksella miehen nähden. Auttaisikohan se?

Niin hullulta kuin kuulostaakin, mulla taitaa olla tää just toisin päin. Mä olen aina pystynyt häpeilemättä kaikkien nähden syömään niin paljon kuin huvittaa. Ja joskus jos joku on huomauttanut jotain olen uhmamielellä ottanut vielä lisää vaikkei enää olis edes mieli tehnyt. Vähän niin kuin "kattokaas nyt paljon mä syön, ihmekös että olen näin paksu!"

Kuulostaa ehkä liiankin yksinkertaiselta mutta oikeasti harjoitusta, toistoja ja aikaa.

Eli teette vaikka sopimuksia että syöt joka viikko x (2-5?) määrän kertaa herkkuja puolison tai muiden nähden - tai mikä nyt kenenkin tilanteeseen sopii. Pääasia, että sitä tapaa/ongelmakohtaa rikotaan. Teette siitä viikkoja ja kuukausia. Tottumus alkaa hiljalleen voittamaan ja salassa syöminen alkaa muuttua sitä hassummaksi mitä sinummaksi muiden nähden syöminen tulee. Ensimmäisinä viikkoina mikään ei vielä muutu (menevät yleensä jännitettäessä) mutta siitä eteenpäin hiljalleen kyllä ja muutamien kuukausien jälkeen selvää edistymistä yleensä jo näkyy. Ja ongelma häviää asteittain - eli harjoittelun alussa salassa syöisiä tulee mutta ne vähenevät hiljalleen.

Jos toistoja on harvemmin niin aikaväli vain pitempi. Eli jos kyseessä on vieraissa syömisen ongelma ja toistoja vähemmän, niin siinä menee kohtuu pitkäänkin. Mutta mihinkäs sitä kiire kunhan ongelma ratkeaa.

Minusta Johna teki esimerkiksi aivan oikeansuuntaisen teon, mutta viikossa tai parissa mitään ihmeellistä ei voi vielä tapahtua.

Patrik Borg:
Kuulostaa ehkä liiankin yksinkertaiselta mutta oikeasti harjoitusta, toistoja ja aikaa. Viikossa tai parissa mitään ihmeellistä ei voi vielä tapahtua.

Niinpä, johdonmukaista harjoitusta tarpeeksi kauan. Totta kai. Miksen tajunnut tuota itse?

Riittäisiköhän pari vuotta, kun on syönyt salaa alle kouluikäisestä eli yli 30 vuotta?

Johna:

Riittäisiköhän pari vuotta, kun on syönyt salaa alle kouluikäisestä eli yli 30 vuotta?

No kyllä se tuolla taustalla tietty sitkeässä on mutta uskoisin että puolessa vuodessa olet jo pitkällä - ainakin puolison kanssa. Et ehkä maalissa, mutta pitkällä.

Jossain myöhemmässä vaiheessa voisit vielä siedättää vielä siihen kommentointiinkin puolison avulla. Puolisosi varmaan ymmärtää olla kommentoimatta arjessa, mutta muut ihmiset elämässä ehkä eivät. Kehität puolison avulla vähän sellaista "mitä se muille kuuluu mitä syön tai en syö" mentaliteettia

Joka on kyllä oikeasti aika hyödyksi arjen ratkaisuissa.

Kiitos, Patrik! Katsotaan puolen vuoden kuluttua, mikä tilanne on.

Minulla ei ole onneksi ongelmia syödä julkisella paikalla tai juhlissa. Se liittyy täysin kaikkein läheisimpään perheeseen ja siihen, että kotona saattaa tulla ylilyöntejä. Eihän kukaan juhlissa tiedä, mitä minä arjessa syön! Juuri kotona tarvitsen tuota ajatusmallia, että vain minä päätän, mitä minä suuhuni pistän. Monella on tietysti aivan toisinpäin!

Mulla on ollut myös vastaava ongelma ja on vieläkin. Lähinnä puolison ollessa kyseessä. Yleensä en pelkää makean syömistä mieheni nähden, mutta en halua hänen tietävän syömieni herkkujen määrää. Ostan salaa karkkia. Tätä tapahtuu yleensä, kun tulen ruokakaupasta yksin kotia. Olen myös mustasukkainen ostamistani karkeista. Haluan syödä kaiken itse. Mutta tapahtuu myös päinvastoin. Ostan herkkuja miehelleni sillä varjolla, että saan samalla ottaa siitä itsellenikin. Viimeksi kävi näin viime perjantaina.

Ostin lakritsipussin itselleni ja söin sen salaa mieheltäni samana iltana. Lisäksi toin sipsejä ym. miehelleni ja samalla sain syödä siitä myös itsekin. Tämän ongelman voisi sillä ratkaista, että mieheni kävisi kaupassa. Mutta siinä on käytännön ongelma. Minä voin käydä ruokakaupassa työmatkani varrella, mieheni joutuisi lähtemään varta vasten kauppaan ja tekeen yli 30km:n lenkin. Se ei siis onnistu.

Pikkuleipiä, keksejä käyn myös salaa syömässä. Uskottelen itselleni, ettei mieheni saa tietää. Ei hän ole asiasta huomauttanu, mutta varmasti huomaa, sillä eihän ne pikkuleivät ym. voi ilmaan hävitä, kun ne vähenee. Ja en minä roskiinkaan niitä laita. Itseäni minä eniten huijaan. Minä tiedostan ongelmani, ja siitä haluan eroon. Väliin vaan tulee tunne, että hälläväliä. Antaa mennä vaan. En jaksa vastustaa kiusausta. Hirveitä morkkiksia en niistä saa, mutta ei se jälkeen päin tunnu mukavaltakaan.

Tää salaherkuttelu on perua lapsuudestani. Muistan hyvin, kun kävin pikkuleipävarkaissa ja siitä tuli tosi syyllinen olo. Joka kerta kyllä kerroin äidilleni, mutta aina vaan uudestaan lankesin siihen. Ja syynkin tiedän siihen, mutta en lähe sitä tässä kertomaan. Niin pitkä tarina, että ei sovi yhelle sivulle.

Tuli tuosta Silgan viestistä flashback jonnekin lapsuuteen. Äiti ei ollut kotona (olisiko ollut synnyttämässä nuorimpaa sisartani, eli olin silloin 10v) ja kävin salaa keittiöstä kaksi appelsiinia joita ei meille kovin usein silloin hankittu. Vein ne omaan huoneeseeni ja söin salaa. Kuoret piilotin ullakolle, mutta totta kai sisareni huomasivat appelsiinin hajun ja sain torut isältäni kun olin syönyt appelsiinit. Meillähän ei ilman lupaa syöty mitään, ja luvankin kanssa vain tiettyinä aikoina eli ruoka-aikoina.

Ei ihme jos salaa syöminen on jäänyt tavaksi, kun jo lapsena oli kielletty kaikenlainen syöminen ruoka-aikojen ulkopuolella. Sitä sitten oppi salakuljettamaan kaikkea mahdollista keittiöstä omaan huoneeseen tai kaupasta jos oli rahaa itse ostaa.

Ei tuosta tavasta kovin äkkiä voi eroon päästä. Vieläkin sen täällä vanhempien luona huomaa, että aina kun keittiö on tyhjä niin käy kaappeja läpi vaikkei olisi edes nälkä. "Mitäköhän hyvää täältä löytyisi". Eilen oli koko päivän vielä vähän masentunut olo jostain syystä, niin niitä kaappeja penkoi entistä ahkerammin! Täällä palaa ikäänkuin lapseksi jälleen... Saa nähdä kuinka käy sitten kun asuu V:n kanssa yhdessä...