Hei onko kukaan kokeillut seuraavaa:
- Kokosin itselleni herkkuboksin jonne hankin etenkin eri suklaita joista pidän, ainakin puoli kiloa sen lisäksi hiukan lakritsia. Paljon matkustavana aion myös laittaa erimaalaisia suklaita sinne ja nauttia vähän kerralla silloin kun tekee mieli toki osa varmasti vanhenee. Itse en ole koskaa kärsinyt pahemmasta syyllistämisestä, mutta se että niitä herkkuja ei pimitä vaan ne suosikki herkut on jo saatuna saa kaupassa useimmiten ohittamaan karkkihyllyt. Ostan vain jos löydän jotakin jota on harvoin saatavilla, jotakin jota en ole koskaan maistanu tai jotain minkä tiedän olevan hyvää suosittelen!

Se on aika ikävää, että ihmisen pitää tuntea kovaa syyllisyyttä taistellessaan fysiologiaansa vastaan. Kaikille ei vaan ole siunaantunut niin kovin mahtavia geenejä mitä lihomisalttiuteen tulee ja nehän nykytiedon valossa selittävät jopa 40 % ihmisen "painosta". Lueskelin tuossa taas kerran tunnettujen lihavuustutkijoiden kirjoituksia (Kirsi Pietiläinen) ja kylmä tosiasia kai sekin on (hänen mukaansa), että jos esimerkiksi laihtuu 15 kg, pitää tuossa painossa pysyäkseen syödä pysyvästi 500 kcal vähemmän. 500 kcal!!!! Helvetos, sehän on sama kuin itsellä suositeltu vaje...ikuisesti. Ei ihme että aina jossain vaiheessa jojoilee painon takaisin Kunpa olisi sellainen lihomisen suojageenillä varustettu ja kyllä minä sitten söisin-kaiken

Hei,

niinhän se pitää syödä vähemmän laihtumisen jälkeen. Mutta juju onkin siinä, että jos se laihdutus on tehty kehoa kuuntelemalla niin se -500 kcal tulee sieltä ihan itsekseen.

Jos taas laihdutus on perustunut siihen, että tsemppaa vaan syömään vähemmän niin sitten on tosiaan vaikeat ajat edessä.

Tämä ketju on kyllä huippu, etenkin nuo alkupuolen kirjoitukset

Olen täällä vuoden tauon jälkeen jälleen kertaamassa rentoutta ja sitä ettei itsensä syyllistäminen kannata. Olen viimeiset puoli vuotta jälleen pikkuhiljaa vähentänyt syömisiäni ja sitä mitä saan syödä ja syödessäni tuntenut huonoa omaatuntoa jokaisesta suupalasta. Ahdistus on kasvanut jo sellaisiin mittasuhteisiin, että se vaikeuttaa kaikkea elämää ja on läsnä joka hetki. Joskus tuntuu että räjähdän, enkä kestä enää hetkeäkään.

Palasin siis takaisin klubin sivuille, luin tämän ketjun jälleen kerran läpi ja sain helpotusta olooni. Tilanteeni ei olekkaan niin toivoton ja lopullinen kuin olin jo ehtinyt ajattelemaan.

Moi
Erittäin hyvä ketju Kiitos kaikille jotka ovat kirjoittaneet.

Itse olen todennut, että on parempi syödä kourallinen nameja silloin kun siltä tuntuu, kuin se, että odottaa karkkipäivää ja sitten ´luvallisesti´mättää niin että oksettaa. Kokonais namimäärä kuukaudessa on pudonnut varmaan kolmannekseen.

Ja koska tämä laihdutus on enemmän elämäntavanmuutosta loppuelämäksi, on kammottavaa, jos ei koskaan enää voi nauttia mistään mikä on hyvää. Siksi on hyvä edetä pienin askelin Pitää ne pienet herkkuhetket ja nauttia joka suupalasta olla iloinen - elämme täällä vain kerran.

Heippa,

uskon, että vain me lihavat kärsitään tuosta syyllisyydestä kun syömme jotain herkkua. Laiha mieheni syö lähes koko ajan terveellisesti ja sitten voi vetäistä suklaalevyn tuntematta syyllisyyttä. Itse kärvistelen, en syö herkkuja ja sitten kun lankean niin vedän nameja kaksi käsin. Ja poden jälkikäteen hurjaa syyllisyyttä.

Mä poden ihan järjetöntä syyllisyyttä herkkujen syömisestä laihduttamisen aikana.. Vaikkakin repsahdus olisikin hyvin pieni niin silti ottaa pannuun ku menin ja söin sen kaksi keksin palaa tms. Eilen esimerkiksi kun mieheni leipoi kaneliässiä niin vetäsinpä muutaman naamariin ja sitte ku piti merkata kalorit ylös niin melkein itku tuli... Tiedän hyvin ettei maailma kaadu muutamaan herkkuun, mutta nyt itsellä ns. "pakko" saada painoa alas, koska olen menossa naimisiin ja haluan näyttää häämekossa hyvältä... Olen ärsyttävän raadollinen itselleni ja haluisin niin päästä siitä eroon ja sallia itselleni sen pienen herkun silloin tällöin tuntematta pahaa oloa sen jälkeen.

Syyllisyys ei ole vain lihavien ongelma, sitä on ihan kaikenkokoisilla. Myös hoikka/laiha ihminen voi kokea syyllisyyttä syömisistään ja kärsiä siitä. Syyllisyyden kokeminen lähtee jostain ihan muualta kuin kehon koosta ja niihin asioihin siellä taustalla kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota kuin satunnaisiin repsahduksiin.

Mistä saisi apua oloon, kun laihdutus ahdistaa? Tänään peruin lääkärinkin, koska tiesin että siellä mitataan paino. Ja painohan on nyt noussut. Syitä voi olla tuhansia: 1. Menkkani ovat nyt jo 4 kuukautta myöhässä. 2. Hormonini ovat ihan sekaisin. 3. Kärsin ummetuksesta. 4. Paastoan, välillä taas syön normaalisti, toisinaan syön vähän liikaakin. 5. Söin ekan kerran puoleen vuoteen hirveän mätön viikonloppuna. Kaksi kulhoa jäätelöä ja pienen karkkipussin. 6. Olen käsittämättömän masentuneen oloinen nyt. Kuolemakin on pyörinyt mielessä, ja odotan tuskaisena että psykologille pääsisin. 7. Olen syönyt suolaa hieman enemmän, koska kärsin sen puutoksesta. 8. Olen urheillut tavallista yhden päivän enemmän. 9. Olen valvonut monia öitä, unirytmini on sekaisin. 10. Olen vain oikeasti lihonut tuon kohonneen painon (3kg) yhden viikon aikana.

10 on epätodennäköinen, enhän edes syö niin hurjasti, että kalorien pitäisi kertyä vyötärölle... eikö se ollut 7 000 kcal liikaa niin siitä tulee kilo? Enhän minä noin paljoa todellakaan syö liikaa, hädin tuskin syön edes tarvitsemaani määrää, yleensä en edes pääse siihen, vaan vajaakalorit on yli -1000 kcal + liikunnasta tulleet vajakit!

Jotenkin tuntuu sekoavan pää tähän ahdistukseen. Ikinä en saa syödä mitä haluaa, pakko syödä mitä dieetti suosii. 6kk dieettiä takana, eikä loppua näy. Kun sitten syö vaikka kerran miten itse haluaa (kuten eilen söin ruisleipää) niin kamala mikä ahdistus ja syyllisyys, ihan itku tulee...

hei vaan kait se nyt alkaa ahmituttaa, kun vetää -1000 kalorin vajeella!Ymmärtääkseni täällä ei suositella noin isoa vajetta mulla on suositus tällähetkellä n.-600 kal vaje liikunnat aika vähäiset sairastamisen vuoksi. Mitä sitten jos joskus repsahtaa nauttii joskus ja jatkaa matkaa.Paino voi vaihdella viikossa ja vuorokaudessa jopa 500 g riippuen hormoonitoiminnasta ja milloin mistäkin eikä se ole pysyvää lihomista välttämättä. Paras mennä jonkun asiantuntijan puheille enne kun romahtaa itsensä kanssa!Tsemppiä ja voimia löytää tasapaino!