Kuulostaa tutulta, mutta mielestäni laihdutus ei niin paljon ahdista kuin lihoaminen. Tietenkin jos paradoksaalisesti lihoaa, vaikka laihduttaa, on asia kyllä ahdistava, mutta kuoleman pitäisi pyöriä mielessä vasta silloin kun on ollut muutaman viikon kokonaan ilman ravintoa, eikä tietoa seuraavasta ateriasta ole. Psykologi varmaan auttaa, kun näyttää, että olet turhautunut yrittämään laihdutusta, siinä ei kuitenkaan pidä tuijottaa, mitä painossa viikon aikana on tapahtunut, itsellä myös on joskus tapahtunut, että vaaka näyttää kilon pari enemmän laihdutuksesta huolimatta, mutta ajattelen, että se on mittarivirhe, tai jossakin muussa sellaisessa nyt on häikkää, mille mä en voi mitään. Mulla huomenna verikoe, siinä mitataan paasto-sokeri ja pitkäaikainen sokeri, viimeksi alle kuukausi sitten se näytti, että mulla on selvä sokeritauti, 2 tyypin diabeetes, mutta otan asian rauhallisesti, sillä täytyy hyväksyä myös asiat sellaisina kuin ne on. Sulla on varmaan muutakin elämässäsi kuin laihdutusasiat, niihinkin pitää keskittyä, kun terveellisemmästä ruokavaliosta tulee tapa, sitä ei tarvitse ajatella. Tilaa uudelleen se lääkäri, niillä on myös pohjatiedot psykologiasta.

Turvotusta varmastikin, stressikin selittää paljon. Kuulostaa muuten hirveältä dieetiltä! Eihän ruisleipä nyt niin huono ole, kun pysyy kohtuudessa. Ja puoli vuotta ilman retkahduksia on tosi pitkä aika.

Kyllähän sun varmasti kannattaisi olisi käydä lääkärillä, joihinkin asioihin voisi löytyä helpotusta ja selvyyttä ja ties vaikka nopeuttaisi psykologille pääsyä. Mulle normilääkärit ovat kyllä olleet välillä tosi tylyjä ja lääkäriin meno vaatii edelleen sellaista "tämä on järkevää, jos et mene ja onkin joku oikea ongelma olet idiootti" -yksinpuhelua. Koitan kuitenkin olla syyttämättä ja ajatella heitä puhuvina tietosanakirjoina, haastava työ heillä..

Voimia myös musta2:lle.

torstaina, 8. tammikuuta 2015 klo 17:57 musta2 kirjoitti::
Kuulostaa tutulta, mutta mielestäni laihdutus ei niin paljon ahdista kuin lihoaminen. Tietenkin jos paradoksaalisesti lihoaa, vaikka laihduttaa, on asia kyllä ahdistava, mutta kuoleman pitäisi pyöriä mielessä vasta silloin kun on ollut muutaman viikon kokonaan ilman ravintoa, eikä tietoa seuraavasta ateriasta ole. Psykologi varmaan auttaa, kun näyttää, että olet turhautunut yrittämään laihdutusta, siinä ei kuitenkaan pidä tuijottaa, mitä painossa viikon aikana on tapahtunut, itsellä myös on joskus tapahtunut, että vaaka näyttää kilon pari enemmän laihdutuksesta huolimatta, mutta ajattelen, että se on mittarivirhe, tai jossakin muussa sellaisessa nyt on häikkää, mille mä en voi mitään. Mulla huomenna verikoe, siinä mitataan paasto-sokeri ja pitkäaikainen sokeri, viimeksi alle kuukausi sitten se näytti, että mulla on selvä sokeritauti, 2 tyypin diabeetes, mutta otan asian rauhallisesti, sillä täytyy hyväksyä myös asiat sellaisina kuin ne on. Sulla on varmaan muutakin elämässäsi kuin laihdutusasiat, niihinkin pitää keskittyä, kun terveellisemmästä ruokavaliosta tulee tapa, sitä ei tarvitse ajatella. Tilaa uudelleen se lääkäri, niillä on myös pohjatiedot psykologiasta.

Olen siis tyttö joka sairastaa masennusta (viimeiset 7 vuotta jo) joten kuolema on siitäkin syystä ollut mielessä, laihdutus on pahentanut. Psykologikin olisi, mutten ole päässyt pariin kuukauteen näkemään, ja olen ollut yksin ajatusteni kanssa.

Hei Terälehti, sä aloittelet nyt näitä ketjuja ja sinulla ei ole ihan normaalit laihdutusmetodit käytössä..
Mä suosittelen sinulle edelleen pikaista lääkärikäyntiä, jotta saat apua.

Mun mielestä sä kaipaat vähän rohkaisua elämään ja laihdutukseen, molemmat saattavat olla vaikeita. Apua saa toki ammattiauttajilta, mutta myös vertaistuesta, jota löytyy myös kiloklbissa, mutta ei ehkä ole hyvä ajatella, että olen sairastanut masennusta kauan, siksi ajattelen jopa kuolemaa, vaikka masennusta sairastaisikin, ei se tarkoita, tai siihen ei välttämättä kuulu, oman kuolevaisuuden miettiminen. Masennuksesta voi myös parantua, osin tai kokonaan, se voisi olla ykköstavoite, jos laihdutus, tai terveellinen elämä, auttaa siinä, niin hyvä. Laihdutuksesta ei pitäisi ottaa lisästressiä, joskus on jopa hyvä, vaikkapa juhlapäivinä, tai vaikkapa sunnuntaisin vähän helpottaa laihdutusohjelmassa, ja syödä aivan normaalisti.

Hei
Löysin tällaisen ketjun, joka tosissaan kolahti. Viimeinen viesti on vuodelta 2014, mutta ajattelin silti kirjoittaa tuntojani. Ehkäpä tätä ketjua vielä joku lukee.
Vähän historiaa: Syömisestäni olen tuntenut syyllisyyttä n. 50 vuotta. Alakoulussa olin pyöreä ja painoni oli varmasti normaalipainon ylärajalla. Kouluterveydenhoitajan punnitus oli aina yhtä kamalaa - varsinkin kun joka kerta minua kehotettiin laihduttamaan. Kotona sitten äitini ja sisareni alkoivat syyllistää minua jokaisesta suupalasta. Ensimmäisen laihdutuskuurini aloitin 14-vuotiaana. Olen jojoillut painoni kanssa koko ikäni ja laihduttanut varmaan satoja kiloja.
Vuonna 2006 sitten päätin, että nyt yritän oppia laihduttamaan niin, että saan sen pidettyä. Liityin Painonvartijoihin ja pudotin 50 kiloa runsaassa kahdessa vuodessa ja pääsin normaalipainoon v. 2009. Painoni siis tippui hitaasti ja opin todellakin uuden tavan syödä. Siitä alkoi sitten painonhallinnan opettelu ja sain pidettyä painoni samoissa lukemissa 4 vuotta. Mitä sitten tapahtui ? Löydin uuden elämänkumppanin, joka alkoi melko pian syyllistämään minua syömisistäni. Hänen mukaansa puputan koko ajan, kun yritän pitää kiinni oikeasta ruokailurytmistä. Itsellään ei ole paino-ongelmia eikä ymmärrä terveellisestä syömisestä yhtään mitään. Mitä tästä seurasi: SYYLLISYYS, josta jo luulin päässeeni, iski kuin märkä rätti vasten kasvoja ja minulle alkoi tulla ahmimiskohtauksia (salaa tietenkin) sillä seurauksella, että painoni on nyt parin vuoden sisällä noussut 14 kiloa. Tämän kahden vuoden aikana en ole kertaakaan syönyt mitään hyvällä omatunnolla vaan ruoka pyörii päässäni ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Tämä ahdistaa tosissaan. Haluan löytää uudelleen sen hyvän olon vapaasta syömisestä, mikä minulla oli. Nyt, kun löysin tämän ketjun, niin huomasin, että olin jo päässyt tuosta syyllisyydentunnosta ja oppinut syömään oikein ja nauttimaan siitä. Nyt se syyllinen olo on kuitenkin palannut.
Jos joku on jaksanut lukea sepustukseni, niin odottaisin mielelläni neuvoja, mitä sanoa miehelleni, kun hän kommentoi ja vahtii syömisiäni. Haluan syödä kuten ennenkin vapaasti, syyllistämättä itseäni ja hyvällä omatunnolla.

Luin tarinasi, luulisin että sinun täytyisi luopua kontrollista hetkeksi, ja syödä sen verran kuin hyväksi näet, tasapaino sinulla tulee varmaan luonnollista tietä, yksi seikka on kuitenkin syöminen, toinen mitä syö, hyviä vaihtoehtoja ei tarvitse jatkuvasti olla puputtamassa, ne tuovat mukavan olon pitkäksi aikaa.

Kiitos vastauksesta. Näinhän minun pitää tehdä. Olin jo tuon 4 vuoden aikana päässyt tuosta kontrollista irti, mutta nyt mieheni jatkuva kyttääminen ja syyllistäminen saa minut ahdistuneeksi. Hänen mielestään tuo 3-4 tunnin välein tapahtuva syöminen on jatkuvaa puputtamista Tämä on johtanut siis siihen, että syön hänen läsnäollessaan aivan liian vähän ja sitten tietysti saan niitä ahmimiskohtauksia, kun nälkä kasvaa liian kovaksi. Pitäisi vaan kai olla välittämättä. Korostan vielä, että vaikka laihdutin Painonvartijoissa, niin päästyäni ihannepainoon tutustuin Patrik Borgin kirjoihin ja aloitin tuon rennon painonhallinnan harjoittelun, joka siis jossain määrin onnistui kohdallani, koska 4 vuotta sain tuon painon pidettyä ja sinä aikana söin kuitenkin herkkujakin kohtuudella ja hyvällä omatunnolla eikä ruoka ja syöminen ja kalorit pyörineet koko ajan mielessä . Nyt mieheni käytös sai nuo vanhat syyllisyydentunnot pulpahtamaan uudelleen esiin enkä tällä hetkellä syö mitään hyvällä omatunnolla ja nauttien. Nyt pitää taas alkaa opettelemaan alusta asti tuota rentoa suhtautumista syömiseen - ukosta huolimatta

Ihan pieni kysymys, miksi sun puoliso kommentoi niin ja kyttää?
Miksi et saisi "puputtaa" kaiken aikaa, jos pysyt sillä hyvässä painossa, etkä vastaavasti lihottaisi itseäsi piilosyömisellä?

Mun isä ajoi tuollaisella urputtamisella aikanaan mun siskon "kaappisyöpöksi". Sisko lihoi kilpparin vajaatoiminnan puhkeamisen aikana 9-vuotiaana reilusti. Isä syyllisti äitiä, kun "ei vahtinut likan syömisiä" ja sitten kun paino ei kadonnutkaan lääkityksellä itsestään, alkoi se vahtiminen. "Taasko sä oot kaapilla, älä nyt uudestaan ota" ja se mun superisti vihaama, kaiken aikaa toistettu "tuloo ihroo", vaikka olis ottanu ensimmäisen pullan puoleen vuoteen.

Myöhemmin oon tajunnu, että isällä oli ja on edelleen oman painonsa kanssa taistelua. Hän korosti muita, ettei kukaan olisi huomioinut hänen herkkujen puputtamistaan. Hänhän aina ihmetteli, että lihoo, vaikka ei syö mitään. Litra jugurttia kun on vain terveellinen lisä päivän ateriaan.

Sisko söi silloin julkisesti oikeastaan pikkulinnun annoksia, ihan ruokalusikallisen riisiä ja pikkirikkisen kastiketta. Ja samaan aikaan hänen huoneestaan pystyi ratsaamaan järkyttävän määrän sipsipusseja, keksipaketteja, karkkia, limsaa, kolmioleipäpakkauksia... Ja niillä hän ylläpiti muhkeaa ylipainoaan.
Nyt kun hän asuu yksin, hän on laihtunut merkittävästi. Edelleen hänellä on kaapissaan sipsejä ja namusia, mutta siellä ne saa olla näytillä, eikä niitä tarvitse syödä ja hävittää todistusaineistoa ennenkö kukaan toinen tajuaa niistä urputtaa.

Pystytkö sä kysymään sun mieheltä, miksi häntä vaivaa se, että syöt usein? Ajatteleeko hän, että vahtimalla hän pystyy auttamaan sua "pysymään ruodussa ja kovassa itsekurissa"?

Minäkin kuvittelin jo päässeeni enimmäkseen eroon syömisen syyllisyydestä ja häpeästä. Nyt takana on viikko uudessa työpaikassa ja huomaan olevani se lihava tyttö jota ahdistaa syödä kenenkään nähden. En ole tosin vielä löytänyt itseäni eväiden kanssa vessasta ja toivottavasti tämän kirjoittaminen edesauttaa sitä, etten päädykään sinne.

Koko vuosi on mennyt niin, että seurassa minä olen se, joka muistuttelee ruoka-ajoista tai kaivaa eväitä jatkuvasti. Muut saattavat syödä kerralla enemmän muttei sitä huomioi minä tahi ne siinä vaiheessa kun joku piruuttaan huomauttaa, että "joko taas, juurihan syötiin".

Töissä pyrin syömään jotakin joka tauolla koska heräämisestä lounaaseen ja taas lounaasta siihen, että pääsee kotiin asti venyisivät viiden tunnin väleiksi. Muiden lounaat ovat tilavuudeltaan samankokoisia tai pienempiä kuin omani mutta siinä missä minä syön salaattia, kasvissosekeittoa tai vastaavaa he syövät pastaa juustolla ja leivän. Minä tulen aamulla kolmen tai neljän purkin kanssa (jos yhdessä on raejuustoa, guacamolea tai muuta lämmityksen jälkeen lisättävää) kun heillä on yksi tai jos lähtevät ulos, ei mitään. Syön siis enemmän ja useammin. Stressaan myös siitä, miltä evääni näyttävät. Huomaan suunnittelevani mahdollisimman terveellisen näköisiä ruokia. Kun perjantaina otin mukaan suklaamuffinssin koin tarpeelliseksi kertoa turhankin innokkaasti pöytäkavereilleni, että se on tehty kukkakaalitaikinaan.

Helpottaisi, jos muut eivät olisi paljon pienempiä.

Typerä pääni pakottaa kuvittelemaan, että he vetävät purkkimääräni ja kokoni välille paksuja punaisia viivoja ja ovat muka jollakin asteella yleensäkään kiinnostuneita syömisistäni ja vaivautuvat paheksumaan.

cielito, olen siis paraskin puhuja mutta yritä muistaa, että kyse on omasta hyvinvoinnistasi, ei miehesi. On hyvä pitää mielessä sekin, että miehillä ja naisilla on ihan fysiologisiakin eroja joiden vuoksi miehet pystyvät olemaan pidempään syömättä ja toisaalta hyödyntämään tehokkaasti hieman suurempia ravintomääriä kerralla kuin naiset.

Ehkä monien miesten harrastama ihmettely nimenomaan naisten "jatkuvan puputuksen" suhteen johtuu heidän omasta näläntunteestaan? Yleensä tilanne päätyy siihen, että nainen alkaa sovittaan ruokailuaikojaan ja määriään miehen rytmiin ja lihoo. Se on havaittu liitossa jos toisessakin.