Erittäin hyvä ja ajatuksia herättävä ketju! Tämä laittoi minut ajattelemaan, että taidan todellakin olla tuollainen etten aidosti salli itselleni herkkuja, mutta en oikein tiedosta tätä.

Varsinkin nuo Johnan lapsuuden karkkimuistot antoivat ajattelemisen aihetta. Minulla on samantapaisia voimakkaita muistoja

1) Tapaus, josta on tullut lentävä lause perheessämme. Siskoni ja minä, ehkä n. 3- ja 4- vuotiaina lähdössä junamatkalle ja pappa (isoisä) oli ostanut meille tytöille yhteisen limsapullon, josta piti juoda vuorotellen. "Toinen joi limsaa ja toinen itki" - kova pelko että toinen saa enemmän tai itse jää ilman herkkua.

2) Mummolassa pihistin aina salaa sokeripaloja, joita oli keittion valkoiseksi maalatussa senkissä. Ovi narisi, kun yritin avata sitä, ettei mummo huomaa ja laitoin sokeripalan suuhun.

3) Pappa antoi "panoksia" eli olin alle 5 v. ja istuttiin ruokapöydässä. Pappa laittoi veitsenkärkeen pienen nokareen voita, joka antoi sitten minulle (siis söin voita "raakana"). Muistan että tämä oli minusta superhauskaa ja nauraa kihersin onnesta.

4) minä olen myös naapurin tytön kanssa jäänyt kiinni pastillirasian pihistämisestä kaupasta.

Nythän alan päästä perimmäisten asioiden äärelle....

Nostetaas taas, kun aihe on edelleen ajankohtainen.

Nostetaan taas ylöspäin tätä ketjua kun täällä taitaa olla paljon uusia uuden vuoden tulokkaita ja ahmiminen tuntuu olevan ongelmana

Moni tuntuu miettineen tuota psyykkistä puolta kuten minäkin. Itselleni Patrikin kirjan lisäksi toinen erittäin tärkeä opus on Dr. Philin kirja, joka käsittelee juuri tätä korvienvälin puolta. Itselläni on englanninkielinen versio The Ultimate Weight Solution. Tämä löytyy suomenkielisenäkin, mutta en ole lukenut tuota suomennettua versiota, joten en mene sanomaan siitä sen tarkempaa arviota. Suomenkielellä McGraw, Phil: Painonpudotushaaste. Suosittelen erittäin lämpimästi!

Minä tässä nostelen mielestäni tärkeitä ketjuja

Kävin juuri kavereiden kanssa elokuvissa ja ekaa kertaa klubiin liittymisen jälkeen söin 200g irttareita (lähinnä suklaata) muiden mukana. Olen aina ollut hankala syömään ja niin monet kerrat palloillut karkkilakon ja mielettömän mässytyksen välillä, että koko ajan pelotti pilaako tuo pussi koko painonpudotuksen.

Niinhän siinä sitten kävi, ettei karkki edes maistunut hyvältä kun syyllisyys iski jo vaa'alla ja mietin vaan punaisia palloja ja aamun "hukkaan heitettyä" kuntosalitreeniä jne.

Oppiiko tälläisesta ajattelusta ikinä irti vai tuleeko herkut aina olemaan tälläisia pahiksia? Miten te muut hoidatte tuommoiset "sosiaalisyömistilanteet"? Herkutteletteko kiltisti muiden kanssa vaikka syyllisyys painaa vai kieltäydytte ilonpilaajaksi leimaantumisen uhalla?

Minä ainakin herkuttelen harvoin ja sitäkin paremmalla omalla tunnolla!
Viime viikolla ostin koko vuoden ekan karkkipussin, 100 gr liitulakuja ja ai että olivat hyviä! Söin puolet perjantaina ja loput sitten lauantaina eikä tunnontuskia ollut.

Kävin myös ystävänpäivänä viettämässä juustofondue-iltaa, jonka aikana myös punaviiniä ja olutta kului. Huonoa omaatuntoa ei tarvitse kärsiä, sillä juhlat kuuluvat elämään. Minä en ole millään laihdutuskuurilla, vaan lopun ikää kestävästä elämäntaparemontista on kyse, joten herkkupäiviä/juhlia pitääkin kuulua ohjelmaan. Eihän kukaan ole loppuelämäänsä laihiksella!

Älä turhaan sure herkkuja! Et suinkaan ole hukkaan heittänyt treeniä. Kun arki on kunnossa, myös tällaisiin sosiaalisiin herkutteluihin on varaa- ja pitääkin olla!

Myös minä tunnen syyllisyyttä syömästäni herkkuruoasta - enkä usko, että olemme ainoat :)

Olen samaa mieltä amelie.m:n kanssa--> ei pieni herkuttelu silloin tällöin haittaa, kunhan arjen ruokavalinnat ovat kohdallaan!

Ja jos huolehdit noista sosiaalisyömistilanteista, niin etkö voisi ehdottaa, että menisitte syömään johonkin sellaiseen paikkaan, jossa saisi monenlaisia ruokia? Pizzaa, pihvejä, salaatteja, keittoja ym? Monipuolisesta ruokalistasta voisi tilata myös kevyitä vaihtoehtoja, eikä siten tarvitsisi katsella vierestä toisten mussutusta! Tällaisia paikkoja löytyy ihan varmasti. Myös hampurilaispaikoissa on tarjolla salaatteja.

perjantaina, 20. helmikuuta 2009 klo 01:27 Minna-manna kirjoitti::

Miten te muut hoidatte tuommoiset "sosiaalisyömistilanteet"? Herkutteletteko kiltisti muiden kanssa vaikka syyllisyys painaa vai kieltäydytte ilonpilaajaksi leimaantumisen uhalla?

Mun vaikeuteni ovat töissä, ja etenkin kahvitunneissa. Meidän aktiivikutojat (keski-ikä noin 60v) kantavat vuoron perään keksiä, pullaa, kahvia ja kakkua syötäväksi, ja heille on turha mainita painonpudotuksesta. Kerran yritin, ja sain vastaukseksi saarnan siitä, kuinka olen hoikka ja terve ja muuta vastaavaa (ylipainon puolella mennään, sanoivatpa mitä tahansa). Olen siis oppinut tässä muutaman viikon aikana säännöstelemään herkkujen syömisiä, ihan kokeilun kautta. Esim. kolme Dominoa kahvilla on liikaa, mutta kaksi ei vielä vaikuta herkkupalleroon.

En edes yritä totaalikieltäytymistä, siitä seuraisi vaan totaalinen repsahdus jossain vaiheessa, ja sitä en halua kokea. Parempi herkutella pienissä erissä säännöllisesti, niin ei tule myöskään sitä ilonpilaajan leimaa. Ja onhan se aika tuskallista katsoa vierestä, kun toiset herkuttelevat.. Ja niinkuin amelie.m tuossa edellä mainitsi, kyllä ne herkkupäivätkin kuuluvat elämään. Sanoivat nuo typerät pallerot mitä tahansa.

Hei. Ajattelin herättä henkiin aloittamani ketjun muutoksesta ja sen vaiheista. Eraodorkin viittasi repsahdukseen... Mietin millä tavalla syyllisyydestä voisi tietoisesti irroittautua. Ehkä irroittautmisen prosessiin voisi soveltaa tuota ketjussa keskusteltua muutosmallia. Luulisin että kannattaa ainakin hetken miettiä, mitä voisi hyötyä syyllisyydestä irtipäästämisestä ja miten voisi otteensa irrottaa siitä...

Hmm.. pohtimisen paikka minulle. Miten turhaa syyllistäminen onkaan... Mihin syyllistäminen johtaa kun se osuu itseeni? Mitä haluan itselleni, minkälaisia valintoja teen, miten toimin toisia kohtaan... Kiitos ketjun aloittamisesta. Se aiheutti ketjureaktion päässäni...