Moikka Monnavaa

Tuo kuulostaa hyvältä, vielä kun kerrot mulle miten se toteutetaan

Eilen söin suoraan pakastimesta mantelikakkua, en ehtinyt edes sulattamaan sitä vaan vetelin hampaat vihloen jäisenä. Ei siinä ollut paljon sallivuudesta tietoa kun harmitti niin vietävästi sen jälkeen. Hyvä etten oksentanut.

Tosin en sais syödä sokeripitoista ja siks se harmitti niin hitosti. Mutta kunhan saan tän hiivan veke niin opettelen sallitusti syömään herkkuja. Kyllä näin on jämpti. Siis kunhan eka kerrot miten se toteutetaan

Itse otin viikonlopun kummallisen rennosti. Vaikka alkomahoolia meni jonkun verran, sipsejäkin sekä vielä maanantaina jäätelöä ja irtokarkkeja, niin tällä kertaa ei joutunut painiskelemaan syyllisyyden kanssa. Kai sitä joskus mahtuu elämään tuollaistakin.

Hihii, mä söin melkein koko viikon ulkomaanreissun ajan ilman syyllisyydentuntoja. Pari kertaa tuli kyllä sellanen olo, että oon paisunut varmaan kymmenen kiloa ja enää en syö kuin salaattia, mutta onneksi se meni sitten ohi.

Koko viikon söin siis oikeasti mitä mieli teki. Mukaan mahtui pari pasta annosta, yksi pizza yms.. Ja aamupala; vaaleeta leipää (päällä voita, jotain metukkaa ja niin rasvasta juustoa, et huh! ja kuin paksuja ne viipaleet olikaan...), munakokkelia yms..

Herkkuja (tosin nuo ruoathan nyt itsessään on kyllä jo herkkuja ) ei juurikaan mennyt, muutamaa palaa suklaata ja yhtä puolikasta jätskiä (ei ollut kovin hyvää, joten puolet lensi roskiin) lukuunottamatta.. ja niitä aamupalalla närhittyjä munkkeja yms.. (piti aina ottaa lautaselle,mutta niistä tuli siis maistettua se yksi pieni suupala - kun ei nyt ollut kuitenkaan mitään kovin ihmeellisiä)

Ja viikon aikana en tainnut lihoa yhtään!!! Mikä on sinänsä ihan mielenkiintoista, koska mun aamupala varmaan sisälsi jo itsessään melkein yhtä paljon kaloreita, kun normaali koko päivän ruoka

Mutta tästä on hyvä jatkaa. Pakko tosin palata vähän terveellisemmän ruoan pariin, mutta yritän tosiaan pitää edes hitusen tuosta sallivuudesta mukana - ja nyt todellakin opetella syömään sitä normaalia kotiruokaa ilman syyllisyyden tunnetta!

Sanoisin, et yhtäkkiä iskevä herkkuhimo on kaikille naisille tuttu... itselläni oli tapana (nyt ei onneksi enää) syödä aviomiehelta salaa ISOJA annoksia jätskiä ja sitten vielä piilottaa todisteet... kuulostaa aivan sairaalta!
Uskon, että onnistumisen salaisuus on itsensä hyväksyminen ja rento asenne. Syöty suklaalevy ei tee kenestäkään pahemman ihmisen ja vaikka pallot loistavat joku päivä punaisina - nii so what? huomenna on päivä uus ja syödään taas terveellisesti

Hirmu hyvä, mielenkiintoinen ja kolahtava ketju!

Olen uusi klubilainen ja herkkuhimosta kirjoittanut hiljattain "miten oppia rentoa painonhallintaa"-ketjuun. Tästä ketjusta on paljon apua. Monet asiat kolahtavat, kuten "turha syyllisyys syömsisestä lisää riippuvuuden tunnetta". Myös uskon, että tuo sallivuuden opettelu hyvien ruokatottumusten lisäksi on ehdottomasti tärkeä juttu.

Tuttua on salassa syönti ja herkkujen salliminen vain liikunnan jälkeen tai oikeiden aterioiden korvaaminen herkuilla... Nyt kun luki muiden kokemuksia, pystyn suhtautumaan itseenikin jotenkin kevyemmin, alkaa naurattaa omat hölmöilyt. Yhtä lailla on myös hyvä asia tiedostaa, että suhtautumisessa syömiseen on jotain psykologista häikkää, syömishäiriö-tyyppistä siis. Kaikilla elämän alueilla ongelmat ja ongelmatilanteet ovat ratkaistavissa, jos pystyy tiedostamaan mistä on kysymys. Tämä ketju herättää oman sisäisen itsehoitopsykolgin, suosittelen kaikille!

Kiitos hyvistä kirjoituksista! Jo helpotti ahdistus eilisten juhlien jälkeen! Olin jo aikeissa rankaista itseäni tyyliin mutustamalla palkkää salaatinlehteä tänään... Vaihdan nyt suunnitelmaa!

Kuulostaa tutulta....

Pienenä ministi pyöree, jotenkin vain pidin itseäni pullukkana. Pienet lapsethan on aina vähän pyöreitä. Sanoikohan joku vahingossa "pyöree massu". Vai mistä ihmeestä sain päähäni, että omaan ison mahan jo niin pienenä??

Tahdoin kasvaa barbiksi, mikäs sen terveempi ihanne

Teininä paino nousi hieman enemmän kuin pituus, ja oliskohan terveyden hoitajan moite aloittanut typerät laihdutukset!!

Siis ja olin kuitenkin normaali painoinen silloin...

No mitäs nyt teini tekee, on syömättä, ja kun se ei onnistu loputtomasti niin täytyy oksentaa. Jokainen mielipuoli laihdutus vain lihotti lisää...
Lähipiiri joka yritti tukea laihdutuksessa, vaan lisäsivät paineita ja lihomista Olin todella alamaissa, ja ala-arvoinen nuori neito.
Vaikka oikeasti kauniisti pyöree...

Onneksi yhtäkkiä päätin lopettaa oksentelun, joka syössyt meikäläisen pimeelle aikakaudelle syyllisyyden syövereihin.

Nykyinen lihavuus on kerätty jossain ajatuslukossa, en muista ajatelleeni en saisi syödä... Vaan kaippa oikeasti jossain aivolohkossa soi...

Aivan järjetön väsy ajoi uuteen vimmaan. Yhtäkkiä palasi taas into pitää itsestä. Olen kummalinen monin tavoin, itsellekkin vielä epäselvää kuinka pystyin elään niin huolettomasti, vaikka kuitenkin oikeasti häpeän syömistä, itseäni jne...

Tyypillisesti innostun aina 100%, kunnes tympäännyn... ja innostus 0% Monta vuotta vietin aikaa harrastuksen parissa, ja vaan unohdin itseni pitkäksi aikaa... Harmi ettei se ei ollut vuori kiipeily

30-vuotta kohta mittarissa, ja heräsin unesta. Mitä ihmettä itselleni on tapahtunut? Nykyisin sitä painoo sitten onkin

Tämä tuntuu itselleni oivalliselta tavalta pudottaa painoa, voi purkaa tuntoja välillä... ja tavallaan on tilitys velvollinen syömisistään palluroille

Katsellaan kuin eukon nyt käy

Olin tulossa kertomaan tänne syyllisyyden tunteesta, kun söin äsken kaksi vohvelia vaniljavaahdolla ja hedelmäsalaatilla, kun siskoni oli tehnyt, mutta teidän juttuja luettuani enpä sanokaan mitään... Melkoisen rankkoja kokemuksia löytyy.

Tsemppiä kaikille! Muistetaan kuitenkin elämän olevan elämistä varten. Joskus on kai ihan ok syödä kaksi vohvelia.

Annapurna_ , tähän voisi tosiaan lisätä enää Patrikin kommentin, se varmaan löytyy tästäkin ketjusta (muoks: on ykkössivulla jo, ja vitossivulla)... Ehdottomasti siis on ok syödä kaksi vohvelia vaniljavaahdolla ja hedelmäsalaatilla!

Omat syömisongelmani liittyvät myös jotenkin tunnepuolen ongelmiin sekä lisäksi ja jotenkin uskonpuutteeseen omasta itsestä. Itsetuntoni on suurimmalta osin hyvä, kaikkine läskeineni pystyn silti katsomaan itseäni peilistä ja nauttimaan elämästäni. Kuitenkin mielessäni pyörivät päivittäin se, kuinka paljon minun pitäisi liikkua ja mitä minun pitäisi/ei pitäisi syödä.

Ala-asteikäisenä olin jo vähän pyöreä, murrosikään lähestyessä aloin saada muotoja ja samaan aikaan minua kiusattiin koulussa haukkumalla läskiksi. Sieltä asti on tullut mietittyä laihduttamista. 17-vuotiaana söin harvoin lämmintä ruokaa ja juoksin 10-15 km:n lenkin joka ilta. Kärsin tuohon aikaan myös päänsärystä, väsymyksestä ja huimauksesta. Sitten aloin seurustelemaan, ja iltalenkit vaihtuivat jutusteluun ja löhöilyyn ja poikaystäväni patisti minua syömään enemmän ja useammin. Vuosien myötä 1/8 pizzasta vaihtui siihen, että joskus saatan jaksaa jopa puolet pizzasta.

Pari tiedostamaani ongelmaa ovat seuraavanlaisia:
jätän aina tilaa jälkiruualle: vaikka ruoka olisi kuinka hyvää, vaikka söisin kuinka mahani täyteen, tulee n.puolen tunnin sisällä ateriasta tunne, että haluan jotakin makeaa.
toinen ongelmani on se, että ikäänkuin annan periksi turhaan. Ajattelen jotenkin hyvin vääristyneesti liikunnasta ja "ruodussa pysymisestä". Usein huomaan esim. torstaina, etten ole hyötyolliikuntojen lisäksi liikkunut yhtään ekstraa. Yleensä silloin ajattelen, että "noh, ensi viikolla olen tunnollisempi ja aktiivisempi. Ja yleensä tämä ajattelutapa johtaa vieläpä siihen, että annan itselleni luvan syödä herkkuja, koska tämä viikko ei muutenkaan ollut hyvä viikko. ! Siis ei mitään järkeä!

Tällä viikolla yritin muuttaa käyttäytymistäni, ja menin lauantaiaamuna lenkille, vaikken ollut käynyt lenkillä aiemmin kuluneella viikolla ollenkaan.

Lisäksi poikaystäväni on suostunut auttamaan minua mikäli haluan laihtua, mutta hänen tekniikkansa on kieltää minua syömästä asioista ja syyllistää, mikäli jotakin hyvää edes haluan syödä. Tämä strategia ei toimi ollenkaan kohdallani, vaan tulen vain surulliseksi ja haluan syödä siihen suklaata.

Toisaalta minun pitäisi olla tyytyväinen, että noin puoli vuotta painoni on pysynyt suht. samassa, vaikka syön päivittäin suklaapatukan tai pullan tai molemmat tai vieläpä jäätelöäkin kaupan päälle.

Minun pitäisi siis syödä ENEMMÄN terveellistä ruokaa, ei riitä, että syön sitä vain vähän ennen herkuttelua.

On tämä syöminen hankalaa sitten joskus!

Kun näitä syyllisyysjuttuja on täältä lukenut ja asioita pyöritellyt omassa pienessä päässään ja mietiskellyt ja mietiskellyt, niin alkaa huomata omasta syömisestäänkin kaavoja. Tapoja lapsuudesta ja nuoruudesta joihin ei tunnu olevan järkevää syytä, etenkään enää tänä päivänä, mutta tavat tunkevat yhä vahvasti päälle.
Salaa olen minäkin piparia ja suklaata syönyt kaapeista ja jäätelöä pakkasesta koko nuoruuteni. Ja ollut vielä oikein hyvä peittämään jälkeni. Ja kouluaikana piti yrittää ehtiä kauppaan ostamaan suklaata, jäätelöä, lihapiirakkaa tai pullaa ennenkö kyyti lähti ja sitten ahmia se kiireellä ennen kotiin menoa jotta herkuttelusta ei jäisi jälkiä.
Liekö tuo jäännyt siitä jos pienenä on kielletty ottamasta herkkuja ennenkö oikea ruoka on valmis ja syöty... En tiedä.

Itseäni hämmentävämpää on kuitenkin ollut huomata, että lähes pikku paniikissa odotan ruokalassa omaa vuoroani( tai yritän päästä ensimmäisten joukkoon ottamaan ruokaa) . Kun se tulee ahdan lautasen täyteen peläten ,että ruoka loppuu kesken. Ahmin ruuan äkkiä jotta ehdin santsaamaan ensimmäisten joukossa jotta varmasti ehdin santsata ennenkö ruoka loppuu jne. Ja vaikka olisi kuinka ähky olo, niin jälkiruokaa on "PAKKO" ottaa ja syödä niin paljon kuin mahdollista.
En todellakaan ymmärrä mistä tämä on peräisin. En muista, että meillä olisi kotona tai missään muuallakaan IKINÄ loppunut ruoka kesken. Vai onko tuo vain alunperin ollut jonkinlaista kilpailuviettiä, kun meitäkin useampi lapsi on. Kiire ottamaan ensimmäisenä ruokaa, jotta saa paljon jos se on hyvää ja jotta ehtii syödä ekana ja hakemaan jälkiruokaa ekana jotta voi valita suurimman herkkuannoksen. En tiedä, mutta luulen että asia voi jotenkin noin olla.

Huvittavinta kuitenkin on se, että olen asunut jo vuosia omillani, mutta sama meininki on vain jatkunut. Vasta nyt kun näitä kirjoituksia olen täältä lukenut, niin olen ruvennut pohtimaan myöskin omia ruokailutapojani ja sitä kautta huomannut esim. tämän rohmuamisvimman. Nyt jos "paniikki" iskee ruokajonossa, niin totean itselleni, että ei se ole ennenkään loppunut kesken. En ota enää kukkurallista lautasta, vaan vain normi annoksen paljolla salaatilla ja syön ruuan tarkoituksellisen rauhallisesti ja kun olen syönyt, niin mietin että jaksanko vielä lisää ruokaa tai jälkiruokaa vai joko vatsa on täysi. Alkaa vanhat kaavat hiljalleen helpottua, mutta välillä tarvitsee vielä ajatusta mukaan, jotta maltaa syödä rauhallisesti.

Omassa kodissani syön ruokaa ja herkkujakin nykyään mielestäni ihan järkevästi. Vaikka myönnän, että joskus sielläkin oli takaraivossa tunne, että tuo loppu kakku varmaan katoaa kaapista jos en nyt heti hamstraa sitä mahaani talteen.... Vaan mihinkäpä se nyt sinkun kaapista omineen kävelisi?! Mutta jos menen vanhemmilleni kylään ja otan kaapista keksin tai suklaata, niin yhä käy mielessä,että huomaakohan joku.... Ikäänkuin sillä olisi mitään väliä!!! Syötäviksi ne on sinne laitettu ja kyllä tässä iässä jo varmasti tietää, että syökö ne suklaakeksit nälkäänsä vai herkuttelun vuoksi!

Matka kohti vapautunutta ja rentoa ruokailua alkakoon!

Ilokseni on vielä tähän loppuun todettava, että noiden asioiden huomaaminen, pohtiminen ja pyörittely on myöskin johtanut ymmärrykseen jonka seurauksena olen viimeviikkoina lopultakin alkanut huomata milloin olen täysi. Tuntui lähes juhlalta huomata ensimmäisen kerran, että en syönyt koko tekemääni annosta loppuun siksi, että olin täysi eikä pelkästään siksi, että ruokasuunnitelma sanoi mihin pitäisi lopettaa. Ja näitä juhlavia hetkiä on ruvennut olemaan päivittäin! Olen niin onnellinen siitä, että alan ymmärtää milloin on ok lopettaa ja että myöskin nykyään syön vasta nälkääni eli alan uskoa, että jos on täysi olo, niin kaikkea suunnittelemaansakaan ei ole pakko syödä.