Hei!

Onko täällä muita, jotka kärsivät paniikkihäiriöstä? Itselläni ei ole virallista diagnoosia, mutta vahvasti oireet siihen viittaavat. Kaikki alko viime syksyllä kun minulle alkoi tulla näköhäiriöitä, mm. haamukuvia ja ihmeellisiä välähdyksiä. Pääni kuvattiin ja silmätkin tutkittiin, lopputuloksena oli se, että aivojen paine on noussut ilman syytä, ja se sitten aiheuttaa ne näköhäiriöt.

Tutkimusten aikaan alkoivat paniikkikohtaukset, eivätkä ne ole vieläkään helpottaneet. Häiriöt ovat edelleen olemassa, ja koska tuntuu että silmät eivät toimi kunnolla, niin ajatus on lähes koko ajan tässä "sairaudessa". Sain maaliskuussa niin pahan paniikkikohtauksen että soitin ambulanssin, koska oireet olivat niin voimakkaatt että en tajunnut kyseessä olevan paniikkikohtauksen. Sen jälkeen meni hetken vähän paremmin, mutta nyt kohtaukset ovat taas yleistyneet. Sain perjantaina töissä yhden pahan kohtauksen (huimausta, hirveätä paniikkia, rintakipua, olin aivan jäässä ja tuntui ettei henki kulje kunnolla ja luulin oiekasti pyörtyväni ja kuolevani).

Sen jälkeen on taas koko ajan ollut sellainen pieni paniikki päällä, välillä huimaa jne. Tämä on niin raivostuttavaa ja alkaa rajoittaa elämääni! Pelkään koko ajan olevani vakavasti sairas, ja jokainen mustelmakin pelottaa. Kuulostaa varmasti naurettavalta sellaisen korvissa joilla ei moisia ongelmia ole, mutta tämä on oikeasti kamalaa. Vahtaan itesäni ja ruumiintoimintojani koko ajan. Lisäksi en voi luottaa itseeni yhtään, koska pelkään niin paljon että esim. pyörryn ja menetän itseni kontrollin, ja tämä ajaa siihen että minua huippaa vähän väliä ja ahdistaa rinnasta ja muutenkin itseni hallinta on niin ja näin. Mitään työstressiä minulla ei ole, työni on melko leppoisaa ja työkaverit mukavia joten siitä tämä ei johdu.

Onko muita vastaavasta kärsiviä? Luulen että itselläni tämä helpottaisi jos silmät alkaisivat taas toimia kunnolla, mutta valitettavasti ainakaan vielä helpotusta ei ole näkyvissä. Minulla on kontrolliaika seuraavaksi syyskuussa, sitä ennen pitäisi laihduttaa koska painon aleneminen auttaisi siihen paineen alenemiseenkin. Huomioitavaa on kuitenkin, että painan nyt 10 kg vähemmän kuin sillon kun sain diagnoosin, mutta silmäoireet eivät ole vähentyneet.

Täällä on panikkihäiriö,olen sen kanssa elänyt 20-vuotta pikkusen reilustikkin,mulla ei ole mitään silmäoireita,eikä oikein muitakan oireita,käytän lääkkeitä,päivittäin erimääriä millonkin,kuitenkin hyvässä mallissa on,sit n välttämiskäytöstä sosiaalisten tilanteiden pelkoa,ym sellaista,olen eläkkeellä sairaudestani ollut yli kymmenen vuotta!
Mutta silloin kun ei ollut lääkitystä,podin kokoajan pelkotilaa johtuen sen aikaisesta tilanteestani,ja siinä puhkesi paniikkihäiriö,jolle ei annettu vielä 80-luvulla nimitystä paniikkihäiriö,sit meni aika kymmenen vuotta ja poikani kuoli sen kautta puhkesi uudelleen,alkoi huimaan,en pystynyt edes katua ylittään en kertakaikkiaan pystynyt,sen aikaisella miehelläni oli myös paniikkihäiriö ja siihen oli hänellä apuna opaskoira joka sittemmin jäi minulle kun erosimme,neuvoisin sinua menemään psykiatrin vastaanotolle keskutella hänen kanssaan tilanteestasi,saisit lääkkeet siihen ja tukea myös,terapia on hyvää suomessa,tosi tehokasta!
En oikein muuta osaa neuvoa,hae apua,se johtaa useimmiten pahaan masennukseen!

Minulla oli nuorempana paniikkihäiriö, ja sitten myöhemmin siihen yhdistyi vielä yleinen ahdistuneisuus ja masennus. Hassua kyllä, pääsin sitten paniikkihäiriöstä eroon kun masennus meni oikein pahaksi (sairaalakuntoon itsemurhayritysten myötä) ja siitä toivuin - eipä ole sen jäkeen paniikkikohtauksetkaan vaivanneet.

Karmea vaiva oli kyllä paniiikkihäiriö. Minulla siihen liittyi jatkuvaa ruumiintoimintojeni huolestunutta tarkkailua ja pelkoa sekä fyysisistä sairaskohtauksista että sekoamisesta, siitä että menettäisin käytökseni kontrollin ja ehkä jopa vahingoittaisin muita. Tai että menettäisin esim. koiraa lenkittäessäni yhtäkkiä muistini niin etten muistaisi missä kotini oli, tai en osaisikaan puhua tai ymmärtäisi puhetta kun pitäisi puhua tai kuunnella. Ja kun noita ajattelin, aloin oikeasti tuntea niitä oireita joita pelkäsin. Erityinen stressi mulla oli oman hengitykseni tarkkailu - olin mestari saamaan itseni pyörtymään hyperventilaatiosta kun aloin tarkkailla hengitystäni ja pelätä että se on epänormaalia tai että en saa tarpeeksi happea.

Erilaisia lääkityksiäkin mulle kokeiltiin. Masennuslääkkeistä ei ollut apua, vain sivuoireita. Bentsoista oli alkuun apua mutta kehitin niihin äkkiä toleranssin ja sitten niistä ei ollut enää mitään apua ellei olisi jatkuvasti nostanut annosta. Jätinkin sitten lääkkeet pois hyödyttöminä. Se millä kestin hengissä pahimpien vuosien, ikävuosieni 18-25 yli, oli alkoholi Sillä sain edes tilapäisesti aina lomaa oireista ja saatoin ahdistavissa tilanteissa sitä ottaa. Ei todellakaan ehkä suositeltava hoito mutta en olisi jaksanut elää ilman tuota ainoaa mikä mulla vaikutti yhtään jatkuvaan pelkoon ja oireiden tarkkailuun ja ahdistukseen. Ja hyvä onni kävi siinä etten jäänyt pysyvästi riippuvaiseksi juomisesta.

Mutta hyvin on käynyt lopulta, vaikka hoito ei auttanut ei masennukseen eikä paniikkihäiriöön. Itsestään menivät kuitenkin ohi romahduspisteeseen mentyään ja sen jälkeen onkin ollut hyvinkin rauhaista elämä

Useimmat paniikkihäiriöstä kärsivät käyttävät alkoholia,mun mies söi pillereitä ja kaljaa välillä,mulla on tuo jännitysoireilu,mutta päässyt hyvin ruotuun,on se kamalaa,sitä ei oikein tajua kuinka kamalaa!

Mulla on paniikkihäiriö. Syön siihen tällä hetkellä mielialalääkettä ja se on riittänyt. Masennustakin oli, mutta en tiedä kumpi alunperin aiheutti kummanko.

Oon tästä kärsinyt jo n. 12 vuotta ja vasta yhdeksännen vuoden kohdalla tajusin hankkia lääkkeen. Sitä ennen pelkäsin aina sairastavani jotain kamalaa tai sekoavani tms. Nyt kun mielialalääke pitää ns. järjen päässä, niin huimauskohtaukset (kenties jännitysniska) ei saa aikaa järjetöntä paniikkia ja pystyy ottamaan melko rennosti.

Pitäisi varmaan itsekin mennä lääkäriin tämän kanssa. Nyt mulla on rauhoittavia, mutta olen vasta kerran ottanut 1/4 tabletin (lääkärin suositus oli 1/2 tabletti, mutta kokeilin eka pienemmällä). Silloin tilanne oli aika paha enkä pystynyt keskittymään työhöni, siksi otin sen. Muuten yritän vältellä ottamista, koska vaikka olo paranisikin niin jotenkin ajatus rauhoittavien napsimisesta päivittäin ei tunnu terveeltä, eikä niin saisi tehdäkään koska niihin käsittääkseni voi jäädä koukkuun.

Tää on ihan päivittäistä nykyään. Nytkin tuntuu siltä, että henki ei kulje mihinkään. Otin astmalääkettäkin, ei auttanut. Eilen taas oli sellainen päivä että huimasi vähän väliä. Keskittymiskykyni on onneton ja tunnen itseni usein tyhmäksi, ihan kuin en olisi mukana hetkessä enkä tajuaisi kunnolla mitään. Tarkkailen itseäni myöskin ihan tolkuttomasti ja löydän uusia "vikoja". Viimeisimpinä olin huomaavinani, että verisuoneni ovat yhtäkkiä alkaneet näkyä todella selvästi, ja minulle tuli mustelmia, joiden alkuperää en tiennyt -> olin varma että minulla on joku verisairaus. Viime syksynä olin aivan varma, että minulla on MS-tauti, mutta nyt noiden tutkimuksien jälkeen onneksi tiedän, ettei ole.

Tällä hetkellä tuo verisairausepäily on mennyt ohi, mutta nyt pelkään mm. että en yhtäkkiä enää näkisikään mitään (ja koska silmäni eivät tosiaan toimi kunnolla niin se vaan vahvistaa tuota tunnetta), tai että esim. autoa ajaessani vaipuisin johonkin "transsiin" enkä kykenisi enää hallitsemaan itseäni ja autoa ja etten tietäisi yhtään missä olen tai kuka olen. Lisäksi minua puristaa tosi usein rintalastan alapuolelta (ei siis syvyyssuuntaisesti vaan napaan päin), ja sekin stressaa lisää vaikka luulen että se on aika pitkälti kanssa psyykkisistä syistä johtuvaa.

En uskalla mennä päiväunille koska jostain syystä joudun paniikkiin kun herään. Se taitaa olla jäänne siitä maaliskuisesta paniikkikohtauksesta, joka oli elämäni pahin ja tuli juuri heti päiväunilta herättyäni. Joudun paniikkiin myöskin heti, jos esim. töissä tyokaveri alkaa selittää tyyliin "muistatko tän tapauksen tämän kanssa kun kävi näin ja näin", jos minulla ei ole mitään muistikuvaa eikä hajuakaan, mistä toinen puhuu. Lisäksi panikoin myös esim. vanhempieni tai isovanhempieni läsnä ollessa, koska silloin en missään tapauksessa saisi näyttää siltä, että jotain on vialla, koska he huolestuisivat. Näiden lisäksi on päivittäisiä tilanteita, jolloin paniikki ja ahdistus vaan iskee, vaikkei mitään selvää syytä olisi. Se vain tulee - eikä mene ohi.

Ongelmani on myös se, etten kehtaa mennä työterveyslääkäriin, koska olen ollut jo kahdesti siellä tänä vuonna - kerran ahdistuksen takia (odottaessani niitä tutkimustuloksia) jolloin sain ne rauhoittavat ja sitten myöhemmin ihottuman takia. Silloin ihottuman takia ollessani tulin sanoneeksi, että ahdistus on mennyt ohi. No, niinhän se olikin, palatakseen näköjään pahempana kuin koskaan muutaman viikon jälkeen.

Ei tässä tekstissä ole päätä eikä häntää, kunhan nyt tulin avautuneeksi johonkin että millaista tämä elämäni on tällä haavaa. Tämä on turhauttavaa, koska aivopaineesta johtuvia silmäongelmia lukuun ottamatta elämässäni on pääpiirteittäin kaikki hyvin, nytkin on loma alkamassa ja ulkomaanreissu tiedossa, koko kesä on vielä edessä jne, mutta ei kun ei, tälläistä tää sitten vaan on.

Neuvoisin sinua tilaamaan ajan psykiatriselta poliklinikalta,siellä on ammattinsa osaavia psykiatreja jotka auttavat,paniikkihäiriö on myös vaarallinen sairaus,joten psykiatri kartoittaa tilanteesi,ja saat oikeat lääkkeet,nitä pitää myös ottaa,sillä se menee,näinhän minäkin ajattelin,mutta kun ei pärjääilman lääkkeitä,sitten se meni siihen että,lääkäri määräsi minut sairaslomalle puoleksi vuodeksi,sitten olin sen ajan sain lisää kolmekuukautta,sitten aloin käydä psykologilla terapiassa,siellä kävin vuodenpäivät ja oireilu pysy aina pois kun otin lääkkeitä,ilman lääkkeitä paniikkikohtaukset vaan paheni,sitten aloin ottamaan joka aamu lääkkeen!
Pitää osata rakastaa itseään sen verran paljon ja hajotta ne muurit etteä en ole hullu vaikka pillereitä syönkin,mutta jos on pakko niin muuta ei voi,onhan ihan mukkava elää vaikka syökin lääkkeitä en ole siihen enään reakoinut niin kuin alluksi,kyllähän ne koukuttaa mutta,jos olet ilman lääkettä saat kohtauksia ja elämä on kamalaa,pelkkää pelkoa!

Minulla on kanssa ollut paniikkihäiriö jo useita vuosia. Nyt se tosin on aika hyvällä mallilla, kohtauksia tulee tosi harvoin.

Minulla paniikkihäiriö liittyy masennukseen, joihin sain sitten sitalopraamilääkityksen ja olen käynyt kaksi vuotta psykoterapiassa. Se on onneksi auttanut, ja nyt alkaa elämä olla mallillaan.

Mutta pahimmillaan paniikkihäiriö oli todella inhottava vaiva. Minulla ongelmaa aiheutti yksin olo ja läheisten kuoleman pelko. Ja sitten kun kohtaus tuli, se tietenkin vielä ruokki itseään ja sitten siinä alkoi jo pelätä omaa kuolemaa, eikä kohtaus ottanut millään loppuakseen.

Tuo on kyllä semmoinen vaiva jonka kanssa ei kannata turhaan taistella, kun apua on onneksi saatavissa. Tsemppiä kaikille joilla myöskin on tämä kurja, kurja vaiva.

Mä en tiiä onko tää mun kokemus paniikkihäiriötä vai jotain muuta mut mulla kävi eilen silleen että kun olin Kuopiossa kaupungilla äidin kanssa, niin siinä ihmisvilinässä mulle tuli tosi ahdistunut olo, hikoilutti, tuntu ettei saa henkee ja kokoajan teki mieli lähtee pois sieltä. Ja se meni ohi vasta sit kun lähdettiin pois kaupungilta takas hotelliin.

En tosiaan tiiä oliko ne paniikkikohtauksen oireita vai jotain muuta.

Täällä myös yksi ks. diagnoosin omaava. Ensimmäinen kohtaus tuli joskus keväällä 2004, kun silloisessa opiskelija-asunnossani soitin hätänumeroon kun luulin kuolevani. Sieltä sitten rauhoiteltiin, ja sen jälkeen meni pari kuukautta että tuli toinen, muuton yhteydessä kesken tavaroiden kantamisen. Siitä se vyöry sitten lähti, niin että seuraavat kuukaudet ravasin terveyskeskuslääkärillä milloin minkäkin "sairauden" varjolla, oli mitä ihmeellisimpiä oireita jotka pelotti ja oletin olevani vakavasti sairas. Mm. juurikin nuo mustelmat, joiden takia veriarvoja tutkitiin, huimasi - kävin fysioterapiassa, pään säryt, rinnan ahdistukset, hengenahdistukset, sydämentykytykset, pientä lämpöä... avokki kuskasi ensiapuun keskellä yötä useaan otteeseen sydänfilmiin, kun oletin että saan sydänkohtauksen, kerran soitettiin ambulanssi paikalle kotiin kun pulssi oli n.200 ja verenpaineetkin pilvissä. Siitä eteenpäin ks. kohtauksia alkoi olla lähes joka päivä, ja eräs ensiavun lääkäri sitten ymmärsi ohjata mielenterveystoimistoon.

Sain kriisiajan seuraavalle päivälle ja kävin muutamia kuukausia terapiassa kaksi kertaa viikossa. Ainoana lääkityksenä tuolloin oli Propral, eli beetasalpaajia poistamaan paniikin mukanaan tuomia fyysisiä oireita, tykytyksiä, hikoiluja, tärinää... niiden ja säännöllisten terapioiden avulla selvisin silloin. Tuo keskusteleminen oli ehdottoman tärkeää, suosittelen kyllä kaikille ks. vaivasta kärsiville, ja kuntien mielenterveystoimistossa se on ainakin täällä ilmaista! Psykiatrilla kävin siinä välissä kerran, sen mielestä mitään pysyvää lääkitystä ei kannattanut ottaa jos pysyy kontrollissa jotenkin beetasalpaajilla.

No, pikkuhiljaa opin sitten käyttäytymistäni muokkaamaan ja hallitsemaan paniikkiani, eikä kohtaukset enää päässeet niin pahaksi. Tästä on nyt noin 6-7 vuotta, edelleen tykyttelee silloin tällöin, huippaa, ja mitä lie, mutta kun on oppinut ymmärtämään että en ole vakavasti sairas eikä muutakaan, niin sen saa itse hallintaan ennen kuin pääsee pahasti päälle. Ihan elämänmuutoksena tuolloin itselle tärkeää oli liikunta - kävelin lenkkejä parhaimmillaan 2x päivässä, ja kun lääkäritkin sanoi että ei voi olla sydänvikaa eikä aivovikaa pahemman laista jos pystyy liikkumaan ja kun liikunnasta tuli parempi olo, niin uskon että se auttoi paljon tuolloin. Toki avokin ja sukulaisten tuki oli tärkeää myös.

Nykyisin isompana vaivana on sitten ajoittainen ahdistus muuten vaan, sekä krooninen unihäiriö jota olen itseasiassa alkanut tämän kesän aikana vasta aktiivisemmin ymmärtää - reilu vuosi meni nukkuessa oikeastaan vain ja ainoastaan lääkkeillä. Elokuun alussa päätin että nyt se elämäntaparemontti alkaa, samalla alointin kiloklubeilun uudestaan aktiivisesti ja painoa aion saada pois, liikunnan uudestaan aktiivisemmin ja unirytmit pidän säännöllisinä viikonloppuja myöten, alkoholi minimiin jne... ja tässä on pari viikkoa tuntunut taas valoisammilta kuin aikoihin

Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään ja kohtauksista voi päästä eroon ja niiden määrää saada vähemmäksi! Tärkeää on lähteä etsimään apua ennen kuin tilanne pahenee entisestään, koska se on aikamoinen kierre kun hyvin päälle pääsee. Lääkäri itse totesi joskus, ettei siitä koskaan parane, mutta sen yläpuolelle voi päästä, paniikki ei enää hallitse minua vaan minä paniikkia. Siinäs tykyttää, terve sydän ei siihen kuole

Tsemppiä!