Moi mimmit. Tänä viikonloppuna piti olla klapintekotalkoot saaressa, vaan eipä olekaan.
Vietin eilisen päivän Meilahden sairaalassa.
Kaikki alkoi siitä, kun telkkaria katsellessamme näin yhtäkkiä kuvat kahtena. Sitten meidän olohuoneeseen ilmestyi hahmoja, jotka ymmärsin hallusinaatioiksi. Ehdin kertoa niistä Justukselle, kun filmi katkesi. Olin vastaillut hitaasti puhuen, silmissä lasimainen katse ja välillä torkuin. Olin jyrkästi kieltäytynyt ambulanssista ja noin tunnin päästä tokenin ja menin nukkumaan. Aamulla en muistanut tapahtumista mitään. Viinintippaakaan en ollut maistellut.

No, talkoita varten oli paljon tehtävää, joten lähdettiin ajamaan saareen, matkalla tehtiin isot ostokset. Kerroin tapahtuneesta tyttärelle, joka suuttui ja komensi soittamaan lääkärille. Soitin ja sain tomeran käskyn palata heti kaupunkiin ja lääkäriin, itse en saisi ajaa. Kyselin, enkö voisi tulla vasta maanantaina, mutta sitten jo lääkärikin hermostui.

Pian istuin vastaanotolla ja piti tehdä kaikenlaisia juttuja. Ällistyksekseni kuulin, kun lääkäri soitti neurologille ja kertoi, että "täällä on 72-vuotias monisairas nainen...". Mitä, minäkö monisairas? En ole ikinä mieltänyt itseäni sairaaksi, vaikka minulla onkin viisi kroonista sairautta. Hoitotasapaino on hyvä, olen oppinut syömään diabetekselleni sopivasti, nakkaan kourallisen pillereitä suuhun aamuin illoin, mutta oloni on hyvä, enkä sen kummemmin oikeastaan sairauksiani ajattele. Käyn kahdesti vuodessa omalääkärilläni ja labroissa, huolehdin itsestäni mahdollisimman hyvin.

Sairaalaranneke ranteeseen ja sitten rumba alkoi. Otettiin sydänfilmi, monta putkiloa verta, kuvattiin keuhkot, pää ja kaulavaltimot. Neurologi haastatteli välillä.Kuuden tunnin istuskelun jälkeen röntgenlääkäri sai lausuntonsa tehtyä ja taas neurologin juttusille. Minulla oli ollut TIA-kohtaus (aivoverenkierron häiriö), jota itsekin osasin jo epäillä. Äidilläni oli kolme, joista viimeinen halvaannutti ja sisarellani on ollut jo kaksi.

Mun paha kolesteroli on 1,6, mutta sitä pitäisi saada vielä alemmas? Hyvä juttu on, että kohtaus ei ollut jättänyt pysyviä vaurioita aivoihin, kaulavaltimot olivat auki ja keuhkot puhtaat. Periaatteessa olen kunnossa, mutta elinikäinen lääkitys tuli. Neurologi sanoi, että en ehkä saa ikinä enää vastaavaa kohtausta tai sitten saan ensi viikolla, ei voi tietää. Mutta, hän painotti, sitten tulet suoraan tänne, etkä lähde mihinkään mökille.

Myöhemmin tulee kutsu aivosähkökäyrän ottamiseen, halutaan sulkea pois epilepsian mahdollisuus.

En minä tästä masennu, täytyy vaan olla entistä tarkempi kovien rasvojen kanssa, seurata verenpainetta ja sokereita. Ja hyvien ystävien tuki on korvaamatonta, vai mitä sanotte Tiinuliinun lohdutuksesta, että hän käy kysymässä Triplan Prismasta mulle uutta päätä! Juniori lähetteli kannustavia viestejä eilen, sekin tuntui mukavalta. Hän tosin taitaa muistaa vielä isänisänsä aivoinfarktin, joka oli tosi vakava ja säikähti sen takia.

Talkoot jäi siis pitämättä, mutta koko viikonlopun taitaakin sataa. Justuksen pojan perhe on kyllä jotain tekemässä saaressa.

Joo, vaihtopäitä ei Prisman valikoimassa ollut. Mutta tuntuupa tuo IL:n entinenkin hänen päivityksestään (ja eilisestä puhelinkeskustelusta) päätellen toimivan ihan entiseen malliin. ”Iloinen mieli tekee tervettä verta” sanoi mummoni muinoin. Ja oli oikeassa, kuten mummot yleensä ovat.
 
Voi kun Kipakin löytäisit jotain kivaa tekemistä - johonkin muuhun puuhaan keskittyminen saattaisi ainakin viedä hetkeksi ajatukset pois kivuista. Niin kai se vauvan tulon ajatteleminen ja siihen liittyvä touhukin tekee? Voiko siellä harrastaa mitä? Missä lähin kansalaisopisto/sekakuoro/harrastajateatteri/jumpparyhmä?
 
Verkostakin löytyy kaikenlaista hauskaa; mä ilmoittauduin sellaiseen ryhmään jossa opiskellaan ymmärtämään koiraa. Siihen liittyy joku yliopiston tekemä biologian tutkimus mut osanottajien ei tartte muuta kuin lueskella tekstejä ja raportoida omasta koirastaan, jos oikein ymmärsin. Se kurssi on nimittäin vasta alussa. Sit hiukan tietoturvallisuutta ja espanjaa (verkossa nekin) ja kuorolaulua (ihan livenä, toivottavasti harkat saadaan alkamaan kun joka puolella on supistettu ja leikattu määrärahoja. Tosin me maksetaan itse pieni lukukausimaksu, mutta se ehkä ei kata tilavuokraa ja kuoronjohtajan palkkiota.)
 
Syksy on outoa aikaa; mulla iskee aina syksyn lähestyessä harrastushinku. Nyt on lisäksi iskenyt raivausraivo. Kirjahyllyjen järjestäminen on vielä vähän kesken, mutta sukelsin vaihteeksi vaatekaappiini ja mitä löysinkään! Raidallisia t-paitoja sekä lyhyt- että pitkähihaisina niin reilusti, että niillä vaatettaisi valtamerilaivan miehistön. (Kaikki koot eivät olleet reiluja, joten osa lähti tekstiilikeräykseen.) Mustia, punaisia ja sinisiä palaverijakkuja (palaverijakku on vaate, jonka meikämurmeli vetää t-paidan ja farkkujen päälle kun kömpii täältä kolostaan ns. ihmisten ilmoille.) Ainakin kymmenen paria käyttämättömiä villasukkia - lahjoiksi saatuja, itse en ikinä osta koska villa kutittaa mua.
 
En käytä komerokamaluuden kuvailuun yhtään enempää aikaa, mutta lähetän myötätuntoisen ajatuksen Pikselille. Kokonaisen maalaistalon kunnossapito (ja edes joltisenkinlaisen järjestyksen ylläpito!) vaatii valtavasti työtä. Muistan kun isäni vuosia sitten möi lapsuudenkotimme veljelleni, joka vasta kaupat tehtyään tajusi mitä kauppakirjan kohta ”kaikkine irtaimistoineen” merkitsi. Irtaimistosta irtipääsy kun nielaisi kaikki lähisuvun lomat.
 
Taidankin taas ryhtyä raivaamaan. Tai sitten istahdan nojatuoliin lukemaan hyvää kirjaa…
 
Voikaa hyvin!

PS. Alkavan syksyn myötä saavat kyytiä myös kesäkilot. Toivottavasti. Taitaa niistä osa olla edellistalveltakin... nyt on katsottava totuutta silmiin. Avasin ruoka- ja liikuntapäiväkirjat.

Nyt kyllä moitin, IL, nuo ovat niin selvät aivoinfarktin oireet, että ilman muuta olisi pitänyt tilata ambulanssi. Onneksi oli "vain" Tia-kohtaus. 

Kun luin pitkästä aikaa kirjoituksianne ajattelin, miten paljon elämän eri puolia tässä porukassa koemme: iloa, surua, sairauksia, kipuja, uusien asioiden löytämistä, levollista olemista, väsymystä, ystävyyttä, rakkautta, elämää sen kaikissa väreissään. Ja vaikka kokisimme pahoja asioita minusta tuntuu, että tässä porukassa jokaisella on yllättävän paljon voimia kohdata ne.

Kipujesi keskellä Kipa koet suurta iloa tyttäresi raskaudesta, lapsenlapsesi odotuksesta. Iloitset myös siitä, että jaksat tehdä asioita, joita kaikkein kipeimmilläsi et ole pystynyt tekemään tai siitä, että tapaat ystäviäsi, läheisiäsi. Olet taistelija. Jaksamista ystävä.

IL, jouduit yllättäen sairaalaan. Kaikkien kokeiden, letkujen ja kuvausten keskellä, monet pelästyisivät, käpertyisivät peittojen suojaan, mutta sinä  vain tyynesti aloit miettiä, että on oltava tarkempi kovien rasvojen kanssa,on seurattava verenpainetta ja sokereita. Sinä iloitset läheisistäsi ja ystävistäsi ja jatkat elämääsi eteenpäin yhtä ryhdikkään viehättävänä kuin aina ennenkin. Upea elämän asenne.

Pikseli, onnea pitkän avioliittosi johdosta. Siihen mahtuu varmaan tunteita laidasta laitaan. Rakkaus ei siitä vähene, jos joskus väsyy kumppaniinsa tai haluaa eri asioita kuin hän. Tärkeintä on yhteinen tahdonsuunta, joka auttaa kulkemaan yhdessä eteenpäin.

Tiinuliinu, kun luin siitä, että luovutte rakkaasta veneestänne, ajattelin että juuri noin pitää elää. On osattava päästää irti silloin kun on irti päästämisen aika ja nauttia kaikesta siitä mitä elämä tilalle antaa. Jos ei mistään luovu on vaikea löytää elämäänsä tilaa uusille asioille.

Menna, sinun kirjoituksiasi on aina mukava lukea. Kirjoitat nasevasti ja mielenkiintoisesti. Vaikka kerroit, että et juuri ole olympialaisia seurannut osasit kirjoittaa suomalaisten suorituksista ihan kaiken oleellisen. Minä seurasin kilpailuja varsin tarkkaan eikä minulla olisi ollut yhtään enempää niistä sanottavaa.
Karmale, kiva lukea mökki- ja kylätapahtumistasi. Kuvailet niitä elävästi. Tuollainen yhteislauluilta on varmasti hyvä tapa kyläläisten viettää aikaa yhdessä.
Japena, toivon sydämestäni, että kuopuksesi syöpähoidot ovat tuottaneet tuloksia ja leikkaus tulee mahdolliseksi.

Elokuun illat ovat lämpimiä, mutta jo hämäriä, melkein pimeitä. Aavistus syksystä näkyy pihlajien punaisissa marjoissa. Vielä hipaisee kesänlämpö kasvoja, kun istun kuistilla ja katselen taivaan pilviä.

Kun olin lapsi makasin kotikadun varrella olevassa betonisessa hiekkalaatikossa ja katselin avonaisesta luukusta taivaalle. Näin pilvissä eläinten leikit ja satujen tarinat. Olin ehkä seitsemän vuotias. Yhä katselen pilviä ja näen koiran ja hevosen, lumiukon ja hyvän haltijattaren, pahan noidan ja vuorenpeikon. Olen muutaman viikon päästä 77- vuotias. Eipä ole paljon muutoksia tässä suhteessa 70 vuodessa tapahtunut.

Tämä kesä alkoi onnellisesti. Mieheni oli yllättävän hyvässä kunnossa. Teimme pieniä reissuja sinne tänne, tapasimme ystäviä, iloitsimme kesästä. Olimme päättäneet viettää hänen syntymäpäivänsä ( 80v) Lapissa, tunturien ja lappilaisten ystäviemme luona. Hän ei halunnut suuria juhlia. Tytär kuitenkin ilmoitti että ennen pohjoiseen lähtöä hän tarjoaa luonaan synttärikahvit ihan vain perheen kesken ja ehkä muutama ystävä kutsuttaisiin mukaan.

Juhannuksen jälkeen mieheni kunto kuitenkin romahti. Oli epämääräisiä kipuja, hän ei saanut nukutuksia, hän uupui ja masentui, putosi jonnekin hyvin syvälle, jonne tuskin yletyin häntä koskettamaan.

Hän kävi lääkärissä. Otettiin verikokeet, virtsanäyte, mutta mitään erikoista ei löydetty. Ensi viikolla on munuaislääkärin määräämät labrat, ehkä sitten jotain selviää. Joka aamu kysyin: Pitäisikö lähteä päivystykseen? Joka aamu hän vastasi: Ei vielä. Anna minun vain olla kotona.

Onneksi televisiosta tuli urheilua: Yleisurheilun EM-kisat, jalkapallon EM-kisat, olympialaiset. Hän istui peittoon kääriytyneenä tuolilla, minä siinä lähettyvillä, ja katselimme urheilua. Aina välillä hän nukahti, minä hipaisin hänen tukkaansa, kysyin: - Pitäisikö lähteä päivystykseen? Ja unen keskeltä hän vastasi: - Anna minun vain olla kotona. En jaksa enää juosta lääkärissä. En jaksa taas joutua sairaalaan.

Näin on kulunut tämä kesä. Lääkäriystävämme määräsi hänelle nukahtamislääkettä, joka auttoi nukkumaan. Nukkuminen auttoi saamaan heiveröisen otteen taas elämästä. Hän jaksoi lähteä kanssani kauppaan ja kirjastoon. Ystäviämme hän ei vieläkään jaksa tavata. Iloitsen siitä, että tänään hän kävi leikkaamassa nurmikon ja juuri nyt hän laittaa meille ruokaa.

Tänä kesänä opin taas kerran, että vaikka kuinka hyvin suunnittelee asioita niin ne voivat yks´kaks muuttua täysin. Ja kun ne muuttuvat voi joko kiroilla ja jäädä murjottamaan, ettei kaikki mennytkään niin kuin minä suunnittelin tai voi ajatella, että tälle ei nyt mitään voi, nyt eletään tässä ja yritetään löytää jotain hyviä puolia asioista kaiken tämän keskellä.

Me emme päässeet lappiin, emme oikeastaan kotoa mihinkään, mutta me saimme istua kotona katsomassa urheilua telkkarista (ja mehän seuraamme urheilua mielellämme). Saimme juoda yhdessä kahvit kotipihalla. Saimme halata lapsenlasta, joka omien leikkiensä keskeltä piipahti katsomaan miten pappa voi. Sain lukea kymmeniä, kymmeniä kirjoja, kun mieheni nukkui paljon eikä jaksanut edes nousta sängystä.

Ja kun hän väsyneenä sanoi: - ”Minä pilasin nyt sinunkin kesäsi.” Saatoin vilpittömin mielin vastata: - ”Missä sinä luulisit, että minä olisin nyt mieluummin kuin tässä sinun kanssasi. En missään. Näin on ihan hyvä.”

Ja niin kuin sanoin juuri nyt kaikki on taas hieman paremmin kuin viikko sitten. Ja se vasta onkin suuri ilon aihe. Mukavaa elokuuta itse kullekin.

JJ, ihana kirjoitus taas. Minäkin luen kaikkien jutut ajatuksella, mutta pitäisi laittaa paperille, mitä pitäisi kommentoida.

Viime päivät ovat olleet ihmettelemistä. Uusi lääkitys saa pääni pyörälle, sekoitan asioita ja varsinkin sotken aikatauluja. Pitäisi helpottaa vähitellen. Tämä kummastuttaa minua, kun työni ja luonteeni vuoksi minulla on aina ollut kaikki langat käsissäni ja nyt sotken kaikki ajat, selvittelen sitten niitä ja ahdistun.

Lääkäri sanoi, että mun pitää hoitaa itseäni mahdollisimman hyvin. Joten maanantaina kävin kynsihoidossa, tiistaina kolme tuntia kampaajalla, raidat päähän ja sieltä suoraan jalkahoitoon, eilen helpossa jumpassa kuntosalilla, sieltä vesijumppaan ja sieltä fyssarille. Olin ihan poikki illalla.

Vesijumppari ei ollut päästää mua altaaseen ja siellä ollessani kyseli koko ajan, miten voin eikä antanut vesipainoja. Mua alkoi harmittaa ja päätin, etten kerro enää TIA-kohtauksestani kenellekään, ellei se ole ehdottoman välttämätöntä. En halua liikaa huomiota koko juttuun.

Aivosähkökäyrä otetaan 12.9., sitten olen ehkä taas vähän viisaampi tässä pääasiassa.

Tytär motkottaa, että kun sä olet aina menossa tai teillä on mökillä ystäviä, nyt rauhoitut ja teet vaan niitä kävelylenkkejä. No illalla lähdetään mun mökille ja vaikka se ennustettu sade huomenna tulisi, nautin siellä sohvannurkasta ja kirjasta.

JJ, kiitos jälleen kauniista, viisaasta kirjoituksestasi! Surullista, että miehesi ei juuri nyt voi oikein hyvin. Toivottavasti syy selviää, apu löytyy ja sen mukana mieliala kohentuu! Olet paras tuki hänelle.

Samaa toivon Kipalle! On ymmärrettävää, että kivut lannistavat. Toivon, että niihin löytyy syy ja apu. Sinulla on ihanaa odotettavaa - yhdessä täällä jännitämme ensimmäisen lapsenlapsesi syntymää!

IL, olen vähän samaa mieltä tyttäresi kanssa. Sinulla on ollut viime aikoina liian paljon kaikenlaista touhua. Hyvä, että nyt lähdette mökille, toivottavasti vain lepäämään! Onneksi ei nyt käynyt pahemmin, vaan olet oma iloinen itsesi!

Käly (94 v.) laitettiin sitten sairaalasta kotiin oikea käsi kipsissä. Hän toivoi mieheni tulevan sinne ensi hätään, koska oli hermostunut pariin kaukaisempaan sukulaiseen, jotka touhuavat hänen ympärillään ja veloittavat palveluksistaan. Miten kehtaavat! Kotihoito pistäytyy 3 kertaa päivässä mittaamassa verenpainetta ja kyselemässä vointia, mutta muuta he eivät ehdi tehdä. Kunnalla ei ole ruokapalvelua, vaan ruoka tulee paikallisesta lounasravintolasta, joka näkyy lähettävän vanhuksille edellisen päivän ruokiaan täyteen hintaan.

Mieheni poissa ollessa olen viettänyt sosiaalista elämää. Perjantaina kävin Sinebrychoffin galleriassa Tiinuliinun innoittamana katsomassa Veden äärellä -näyttelyn, koska se loppuisi sunnuntaina. Sieltä kävelin Kaivopuiston rantaa myötäillen Kauppatorille ja Sokoksen kautta junalla ja bussilla kotiin.

Tiistaina meillä oli pienimuotoinen kirkkokuoron kolmen alton tapaaminen. Istuimme yli kolme tuntia iltapäiväkahvilla O:n ihanassa terassipuutarhassa ja puhuimme asioista laidasta laitaan. Tämä ”vertaistuki” oli suorastaan terapeuttinen.

Eilen taas tapasin kaupungilla parhaan koulukaverini. Kävimme Hakasalmen huvilalla katsomassa Volker S. Boninin valokuvanäyttelyn ja siellä meiltä vierähti kaksi tuntia, kun pysähdyimme monien kuvien äärelle analysoimaan kuvaajan näkemystä. Valokuvaaja näkee enemmän kuin muut. Näyttelyn jälkeen istuimme vielä kahvilassa virkistäytymässä.

Tänään kävin jälleen metsälenkillä vähän oudommassa maastossa. Piti tarkistaa kännykästä sijainti, etten joutuisi liian kauas. Pieniä metsäpolkujahan karttaan ei ole merkitty, mutta ainakin kulkusuunta selviää. Säikähdin, kun kuulin takaa outoa ääntä, kun yleensä saan kulkea yksin. Maastopyöräilijä sieltä vain tuli ja moikkasi ohittaessaan. 6 km kertyi mittariin. - Mieheni ei oikein tykkää, että seikkailen pitkin metsiä.

Tiinuliinu, tsemppiä raivaukseen! Se on hyvin palkitsevaa, kun sen saa tehtyä.

Menna, pensasaidat ja naapurit - huoh! Niistä riittäisi minullakin tarinaa.

Ihanaa, että vielä saimme tällaisen kesäisen viikon, vaikka viikonloppu oli jo niin syksyinen. Nautitaan tästä niin kauan kuin sitä kestää!

Tervehdys kuin tuulahdus (vaikkei kuulu huudahdus)!
 
Käykö teillekin joskus niin, että päässä alkaa pyöriä jokin arviolta alakoulussa opittu runonpätkä tai laulunsäe? Tai jokin ihan ikivanha vitsi, joka ei ole naurattanut enää vuosikymmeniin.
 
Kysyn kun tuo alkutervehdys oli juuri näitä korvamatoja. Arvelen sen olevan peräisin ehkä jo esiäitien ajoilta, ja tarttuneen mukaan niistä loputtomista paperipinoista, joita olen tässä viime päivät lajitellut. Kauniilla käsialalla kirjoitettuja kirjeitä, joista jotkut alkavat juuri ko. fraasilla, en tietenkään heitä menemään, mutta vanhat veroilmoitukset ja vastaavat silppuan kyllä armotta. Vaatekaappi on siis siivottu, nyt on menossa meikämurmelin ns. työnurkkaus.
 
Olisin luultavasti luhistunut lajittelutaakkani alle, mutta IL soitti ja kutsui kylään. Sinnepä siis! Snautserin kanssa, koska kyseessä on koiramme kummipariskunta. Vietimme oikein rattoisan iltapäivän lohisopan, vadelmakääretortun ja molemminpuolisten kesäkuulumisten ääressä. Lyytinvintiökin käyttäytyi kohtalaisen kauniisti.
 
Kyllä ystävät ovat elämän suola! Ja pippuri ja sokeri ja kaneli ja kardemumma.
Jumbojetille, joka on oikeastaan tuntematon ystävä, koska emme ole koskaan tavanneet muualla kuin täällä forumilla ja Facebookissa, lähetän kiitokset kauniista sanoista. (Vaikka veneestä luovuttiinkin, elämämme on kaikkea muuta kuin esimerkillistä.) Ja paljon paljon jaksamista sinulle!
 
Jaksamista kaikille muillekin. Kertokaa taas kuulumisia – niitä on kiva lukea, vaikka minäkään en muista kommentoida kuin joskus ihan harvoin. Mutta mielessä olette, koko 60+ -joukko!

PS. Pikseli - se Volker von Boninin valokuvanäyttely oli tosiaan kiinnostava. Tänään olisi Hakasalmen huvilassa ollut Taiteiden Yön jazzkonsertti, mutta se alkaa vasta 20.45 niin en kyllä viitsi... Ja jotenkin koko Taiteiden Yö on paisunut ihan liian isoksi, tarjontaa on niin paljon että siitä on lähes mahdoton valita. Oma nojatuoli ja e-kirja houkuttelevat tänään(kin) enemmän.

Tiinuliinu sen vadelmakääretortun oli tehnyt ja kyllä oli hyvää. Mä piilotin sen lopun äkkiä, ettei vaan vie pois! Mä tein lohisopan, siihen tarvitaan vain yksi kattila, onnistuu just ja just mun taidoilla. 
Mä istuin lattialla ja leikin Lyytin kanssa, se on mainio tapaus. Osaa oikein hyvin kertoa mielipiteensä, jos erehdyin välillä juttelemaan ihmisten kanssa. Suostui olemaan sylissänikin suukoteltavana. 
Nyt ollaan mökillä ja kohta mustaherukkapensaan kimpussa. 

Heipat!
 
Lienette sienestämässä tai tiesmissä, kun ei ketään ole näkynyt forumilla viikonloppunakaan?
 
Tässä tulee koirakuulumisia. Meidän pikku Lyyti on kasvanut sen verran, että mahtuminen matkustamossa kulkevan koiran mittoihin (Finnairilla max 8 kg reppuineen kaikkineen) alkoi vaikuttaa epävarmalta.

Siispä tilattiin hänelle paikka ruumaan, ja saman tien hankittiin koiratarvikekaupasta kookas kuljetuslaatikko. Koiran kasvattaja ja IL (kiitos siitä!) antoivat auliisti neuvoja miten ruumassa matkustavaa koiraa kohdellaan a) jätettäessä b) vastaanotettaessa c) lennon ja mahdollisten viivytysten yms aikana.

No se ruumapaikan varaaminenhan kävi kätevästi netissä kuten kaikki asiat nykyään, mutta sitten havaittiin että meillähän onkin kaksi koirapaikkaa. Toinen matkustamossa, toinen ruumassa. Ystävät joille tästä mainitsimme, ehdottelivat erilaisia ratkaisumalleja kuten toisen koiran hankkimista tai pehmoeläimen kuljetusta siinä Lyytille ammoin hankitussa repussa.
 
Päätettiin kuitenkin perua se paikka. Arveltiin että joku toinen marraskuun alussa Espanjaan-menijä (ja joulukuun puolessavälissä sieltä tulija) tulee onnelliseksi kun löytää matkustusmahdollisuuden omalle koiralleen. Vaan sepä ei ollutkaan yksinkertaista. 

Tekoäly, joka nykyisin hoitaa jokseenkin kaikki asiakaspalveluhommat (paitsi postin pakettiautoa en ole huomannut ajavan) ei yksinkertaisesti tuntenut peruutusmahdollisuutta. Lisäpalveluja sen sijaan olisi myynyt vaikka minkälaisia!
 
No sittenpä kun tekoälyltä konstit loppuivat, se (vai pitääkö sanoa hän?) ohjasi minut kollegalleen joka etunimestä päätellen hoiteli hommiaan jossakin ex-sosialistimaassa. Englanniksi, ja tekoälyn (taas!) avustamana tarvittaessa olisi kirjoitellut myös suomeksi. 

Ei siinä mennytkään kuin vajaat kolme varttia kun kabiinikoira oli peruttu, muiden matkustajien plus sen ruumassa kulkevan lemmikin varaukset jäljellä vaikka vähän pelkäsin että nekin häipyvät kun tekoäly oikein pääsee tekosiaan tekemään. Rahatkin luvattiin takaisin.
 
Kyllä nykyaika on sentään ihmeellistä! Puhumattakaan koiramatkustuksesta!

Missä mimmit luuraa? Täällä yksi, joka aina toiveikkaasti kurkkaa, onko kuulumisia.
Mun elämässä on nyt labrakäyntejä ja lääkäreitä, vaikka tunnen oloni ihan hyväksi. Eilen kuntosalilla ja vesijumpassa oikein nautin, kun tunsin lihasteni toimivan. Ei, en ähki liikaa, ennen kuin tutkimukset on tehty.

Tämän viikon riemukkain asia oli, kun Heviteini ajeli näyttämään uutta, omaa autoaan samana päivänä, kun sen sai. Minulla oli oma osuuteni auton hankintaan ja kerron sen teille.
Kun poika syntyi, perustin hänelle rahaston, johon säästin 18 vuoden ajan pienen summan joka kuukausi. Ajattelin, että saisi ainakin ajokortin, mutta rahasto on tuottanut niin hyvin, että sai käytetyn autonkin. Samoin olen säästänyt Juniorille. Kun pieni summa meni säännöllisesti, ei sitä huomannutkaan, mutta nyt kun toiselle ei enää rahaa menekään, ei sitäkään "lisätuloa" huomaa.

Arvaatte, että poika on odottanut autonsaamista jo viimeisen vuoden ja on aivan onnessaan. Hän tekee viikonloppuisin kunnon työpäiviä isänsä kiipeilykeskuksissa ja saa siten rahaa omiin tarpeisiinsa. Purjehtiminen on jäänyt vähiin aikapulan takia, vai olisiko kiinnostus vähenemässä.

Juniorilla on nasujaiset huomenna ja pyynnöistämme huolimatta aikoo sinne mennä. Vanhemmat ovat valmiudessa hakemaan pojan pois heti, jos meno menee liian villiksi. Juniorin tyttöystävän nasujaiset oli viime perjantaina ja hän lähti kymmenen minuutin päästä pois. Hänen huulensa halkesi, kun oli heitetty raaka kananmuna, etikkaa oli suihkutettu monen silmiin. Siinä vaiheessa lähti, kun olisi pitänyt kontata maassa, johon oli kaadettu paljon koirankakkaa.

En ymmärrä tällaista. Koulu on lähettänyt viestiä kotiin, etteivät ole missään tekemisissä nasujaisten kanssa, joten eivät voi puuttua muutoin, kuin pyytämällä, etteivät vanhemmat laskisi lapsiaan nöyryyttävään juttuun. Mutta miten kiellät? Jos lapsi sitten karkaa sinne, niin ei ehkä uskalla soittaa, että tulkaa hakemaan.

Nyt odottelen Justusta kotiin autonhuollosta ja sitten suuntaamme mun mökille. Meille tulee hoitokoira viikonlopuksi, joten hauskaa on tiedossa. Hyvää viikonloppua kaikille!