Moi,
tassunjälki tänne kun rupes raivostuttamaan tuo raivaus. Niistä venetavaroista, jotka vajaat kaksi viikkoa sitten valtasivat keittiön, on kyllä suurimmalta osalta jo päästy eroon. Osa on kannettu kierrätyskeskukseen, pieni määrä roskikseenkin ja kellarissa ovat ns. tarpeelliset tavarat. Eli pelastusliivit itselle ja koiralle siltä varalta, että joku kaveri sattuu pyytämään kyytiin. Tai tulee vaikka vuokratuksi vene? Mistä sitä koskaan tietää…
 
Kun sain siitä tavarakasasta hyvän alkuvauhdin, päätin jatkaa kodinraivausta. Yksi keittiön astiakaappi, joka oli viimeksi järjestetty parikymmentä vuotta sitten, tyhjeni ihan kevyesti sillä suvun nuoriso saatiin innostumaan isoäitien ja isoisoäitien aikaisista tavaroista (osa niistä odottaa noutajaansa keittiön nurkassa mutta uskon lupausten pitävyyteen ja pääsemme eroon esim. käsinmaalatuista kahvikupeista, joista kukaan ei koskaan juo, koska Teema-mukit on keksitty).
 
Kirjahyllyt ovatkin sitten ihan eri tarina. Meillä on joitakin kymmeniä hyllymetrejä kirjoja, itse asiassa ihan joka huoneessa paitsi ei kylppärissä. Vaikka olen suurelta osin siirtynyt lukemaan e-kirjoja, tulee vuosittain ostettua yhtä ja toista. Hetkittäin epäilen, että kirjat, kuten monet muutkin kotona varastoitavat tavarat, myös lisääntyvät itsekseen jollakin tuntemattomalla tavalla. Lisäksi yritykseni pitää teokset joltisenkinlaisessa järjestyksessä asiayhteyksien ja aakkosten mukaan eivät läheskään aina onnistu. Mä tarttisin kirjastonhoitajan! Ja kohtuullisen kokoisen varastohallin!
 
Muuten ei kuulu kummempia. Kesä etenee, ja kuten entinen työkaveri aina tähän aikaan totesi, niin ensi kuun jälkeenhän se onkin jo lokakuu.
 
Sitä ootellessa nautitaan auringosta. Ja marjoista. Ja kanttarelleistakin kai. Ja kyllä kai mä kohta taas alan lajitella. Voikaa kaikki hyvin!

Moi mimmit ja terveiset sateisesta saaresta. On jännittävää käydä aamu-uinnilla, kun ympärillä on pelkkää sumua ja ihan hiljaista.

Keskiviikkona Justus haki mantereelta kaksi reipasta kaveria puiden kaatoon. Heidän yrityksellään on hauska nimi: PuruBoys. Toinen kiipesi n. 30 metrisiin mäntyihin, sahasi oksia sitä mukaa ja katkaisi puut latvasta. Sitten vasta kaatoivat oksattomat rungot ja niin tarkkaan, ettei mitään vahinkoja sattunut. Paistoin pannukakun ja kaikki meni! Pojat sahasivat rungot metrisiksi pölleiksi, joten nyt on jäljellä melkoinen savotta, ennen kuin kaikki on sahattu ja tehty klapeiksi ja roskaoksat siivottu. Viikon päästä Justuksen lapset ja lastenlapset tulevat talkoisiin.

Heviteini kotiutui viime yönä Espanjasta ja minä lähetin kiitosrukouksen, kun pahin haaveri oli kännykän unohtuminen tankatessa avoauton takapellille, oli pudonnut siitä ja toinen auto ajanut päältä. Heviteini saattaa tulla myös talkoisiin, kun rahat on kuulemma "kaikki menneet".

Eilen oli kauppapäivä. Meillä oli sovittu aika hakemaan rapuja luottoravustajaltamme, joten kiirehdin Justusta kaupassa. Hän kuitenkin tapansa mukaan pysähteli katsomaan tuotteita, joita ei ollut aikomustakaan ostaa, jolloin kivahdin, että "älä nyt pysähtele". "En mä pysähtelekään, mä kävelen takaperin." Mua naurattaa vieläkin, kun muistelen koko käytävän takaperin kävellyttä miestä.

Rapumieheltä kuulimme, että on huono rapuvuosi. Hänellä on remontoitu isoon navettaan valtavia altaita, joissa alihankkijoilta tulevat ravut oleskelevat ennen tukkuihin myyntiä. No meille riitti kaksikymmentä ja ne saimme tosi edullisesti. Kotona sitten liemi kiehumaan ja ravut kattilaan. Olen ravustanut nuorena kavereiden kanssa ja rapujuhlamme olivat hauskoja. Suomenruotsalaisen mieheni kanssa rapujuhlat lauluineen ja rekvisiittoineen olivat jokakesäinen juttu. 

Myöhemmin opetin kiljukaulat syömään rapuja ja Justuksen kanssa olemme sekä ravustaneet että hakeneet rapupaikasta elävät ravut. En ehkä tykkää ruoanlaitosta, mutta tykkään keittää ravut ja illalla katan perinteisen pöydän, vaikka olemme kaksin.

Olen salaa iloinen sateesta, koska se pitää Justuksen poissa moottorisahahommista. Hän väsyy helposti, mutta ei millään osaisi jättää raskaita töitä nuoremmille.

Hyvää viikonloppua kaikille!

"Sataa sataa ropisee pilipili pom, pilipili pom", mutta varpaita ei kuitenkaan palele!

Kirjoitin äsken pitkän kirjoituksen tavoistani poiketen suoraan tänne foorumille ja tietenkin se vilahti bittitaivaaseen vai pitäisikö sanoa bittihelvettiin ja näytölle putkahti koko ketjun ensimmäinen kirjoitus!

En jaksa kirjoittaa kaikkea uudestaan, joten tyydyn vain toivottamaan teille kaikille mukavaa elokuun ja uuden viikon alkua 🙂

Harmin paikka kun Mennan kirjoitus hävisi. Olisi ollut niin mukava lukea mielenkiintoisia tarinoita niistä tulitikuista😇🙃

Sen sijaan kiitän siitä edellisestä kirjoituksestasi ja ravintolasuosituksesta. Kävimme  edellisviikolla Tampereella, ja taas piti keksiä ruokapaikka, mutta minullahan oli heti valmis vastaus ja mentiin Pispalan Pulteriin.

Miljöö olikin kuin menneeltä ajalta, vaikka olin odottanut ihan erilaista tilaa. Tunnelma oli kuin Kaurismäen elokuvassa, kukaan ei puhunut mitään ja tarjoilijakin vaan vinkkasi meille tyhjän pöydän ja menu nenän eteen.  Kun tilauksia otettiin, selvisi mikä on vikana. Rakennuksesta oli kaikki sähköt poikki!  Voi ei, onko ne menossa konkkaan ja sähköt jo katkaistu, ja jäädään ilman sapuskaa.  Vaikka ei sekään paha vahinko oliosi, kun vieressähän näytti olevan se maankuulu Vaakon nakki, joka myös oli meiltä kokeilematta.
Ilmeisesti keittiö toimi kaasuhelloilla, kun tilaukset kuitenkin otettiin pimeässä, joitakin pikkujuttuja piti vaihtaa ilmeisesti mikron tai jonkun muun sähkölaitteen vuoksi.

Hetken kuluttua pöytien yläpuolella olevat lyhdyt syttyivät, valkeus palasi, ja ravintolan poikki kantautui kaikkien yhteinen helpotuksen huokaus, ja hanaoluen pumputkin taas toimivat🍻🍺

Valitsimme kaikki eri annokset ja jokainen oli tyytyväinen ruokaansa. Listassa oli kyllä sellaisiakin mega-annoksia, että yhdellä varmaan kuukauden suola ja kolesterolikiintiö täyttyisi, mutta niihin ei meidän porukan rohkeus riittänyt. Kiva kokemus kaikkiaan.

Viime viikolla olin maalla Etelä-Pohjanmaalla. Mieheni meni ensin junalla ja minä pojan perheen mukana autolla. Tahdoimme käydä sairaalassa kälyä katsomassa. Käsi näyttäisi parantuvan ja kipsi oli vaihdettu pienempään. Nyt häneen vain oli iskenyt jokin muu tulehdus, joten potilas ei ollut tavanomaisen pirteä. Ikää on 94 vuotta, liikkuminen on vaikeutunut, mutta hän on vielä järjissään. Ongelmana on, että hänellä ei ole henkilökorttia, passia eikä ajokorttia, joten esim. pankkiasioiden hoito hänen puolestaan on mahdotonta. Täytyi ottaa tuttu paikkakuntalainen juristi, joka tuli mukaan sairaalaan hakemaan valtakirjaan potilaan nimen ja todisti siinä itse, että potilas ymmärsi, mistä oli kysymys.

Keräsimme miniän kanssa kälyn puutarhasta mustat viinimarjat. Nauroimme, että olemme kuin thaimaalaiset marjanpoimijat: meidät on autolla kuljetettu marjapaikalle ja haetaan illalla pois. Samalla tarkastimme, että kälyn talossa oli kaikki niin kuin pitääkin. Vielä ei tiedä, pääseekö hän enää itsenäisesti asumaan.

Eikä se marjojen keräys siihen loppunut, sillä mieheni lapsuudenkodin puutarhassa odotti kymmenkunta viinimarjapensasta, mustia, punaisia ja vihreitä. Väliin satoi, mutta tuuli kuivatti pensaat nopeasti, joten saimme kaiken talteen. Pojan perhe lähti jo keskiviikkona junalla kotiin ja mies ja minä vuorostamme autolla vasta lauantaina. Ehdin jälleen kerran siivota talon, mutta pyykinpesu ei sateiden vuoksi onnistunut, vaan pakkasin kaksi jätesäkillistä lakanoita ja pyyhkeitä kotona pestäväksi. Niitä olen nyt kaksi päivää pessyt.

En viihdy maalla. Minulle siellä on loputon työmaa. Lasten perheet viettävät siellä joka kesä viikon yhdessä lomaa. Vettä ei ole lähimaillakaan, joten he tekevät autolla retkiä lähipaikkakuntien nähtävyyksille, pelaavat lautapelejä ja ulkopelejä teinien kanssa. Toki he siivoavat jälkensä ja leikkaavat ruohon. Mieheni käy siellä aika usein asioita hoitamassa, mutta hänkään ei enää jaksa tehdä kaikkea mitä pitäisi.

Nautin yhä yksinäisistä, pitkistä kevälylenkeistä metsäpoluilla. Kerran kohtasin metsän laidassa isohkon kauriseläimen, joka söi vesakossa. Se kääntyi minuun päin ja katselimme hetken aikaa arvioiden toisiamme, kunnes peura paineli rauhallisesti pusikkoon. Olin hieman peloissani, sillä kyseessä ei ollut pieni ja siro metsäkauris. Jatkoin matkaani vähän toiseen suuntaan.

Tänään ei pitänyt täällä sataa, mutta kun lähdin lenkille, sade alkoi heti. Seisoin pahimman kuuron aikaan puun alla, mutta koska sade ei lakannut, palasin kotiin. Sadetta tuli kuuroina enemmänkin ja jossakin jyrisi ukkonen.

Kirjoitin taas muualla ja kopioin tähän. Vikaa ei näköjään ole saatu korjattua, koska kirjoitukset katoavat. 

Asics Gel, no olipas teillä huono tuuri, että käyntinne ajaksi sattui sähkökatkos. Onneksi saitte kuitenkin ruokaa ja se maistui hyvälle. Silloin kun me olimme siellä syömässä, viereiseen pöytään tuli seurue, jonka yksi miespuolinen jäsen oli kohteliaasti sanoen todella iso. Hän sitten tilasi Pulterin pannun, jossa oli paneroitu leike, pippurikermakastiketta, pekonia, ryynimakkaraa, revittyä possua, paistettua kananmunaa ja paistinperunat 😯  Olimme juuri vähän ennen heidän saapumistaan keskustelleet, että pannu muistuttaa aivan rekkamiesten ennen vanhaan syömiä annoksia, joiden pääidea oli se, että ne olivat isoja ja rasvaisia! Sydäriä odotellessa 🙄

IL, hyvä että Justus on antanut periksi mökkitalkkarin suhteen. Ymmärrän toki, että kun mies on tottunut tekemään kaikki itse, niin sitten kun ei enää pysty kaikkea tekemään, se syö miestä. Toivoisinpa, että meilläkin olisivat asiat samoin, mutta meirämmiähen kotkotukset syövät vain naista! Tosin se täytyy hänen hyväkseen sanoa, että ajokortin menetys ei häntä harmita. 

En ole ihan varma, että vaikka voisinkin syödä rapuja, niin mahtaisinko olla niistä kiinnostunut. Onhan se tietenkin kiva ohjelmanumero lauluineen ja tilpehööreineen, mutta kaipa sitä  hauskaa voi pitää ilman rapujakin. Luin muuten jostain, että nyt olisi hyvä rapuvuosi, mutta ehkä se on paikkakunta- ja järvikohtaista. Hieman minua hymyilytti, kun sanoit, että vaikket ruokaa tykkää laittaakaan, niin rapuja on kiva keittää. Kuulostaa himpun verran sadistiselta 😄

Meille tuli eilen tontille valtavan suuri irtolava ja tarkoituksena olisi leikata ihan alas kaikki pihoja erottavat aroniapensaat, kun ne ovat olleet jo pitkään vähän ränsistyneen näköiset. Kyllä ne ovat joka vuosi kasvaneet, mutta tyvestä ne ovat harvat ja oksat ovat jäkälän peitossa. Toivon mukaan niistä tulee nyt paremmat. Tosin meidän toinen seinänaapuri ei sitten raaskinutkaan leikata aitaa alas, vaan teki normaalin muotoonleikkauksen.

Meidän ja vastapäisen taloyhtiön välissä olevaa kuusiaitaakin pitäisi madaltaa reippaasti. Aitahan on heidän istuttamansa, joten sen leikkaaminen ja hoito kuuluisi heille, mutta me olemme tehneet sitä sovussa yhdessä. Jostain syystä kuitenkin reilu madaltaminen on ollut heille punainen vaate. Meidän hallituksemme puheenjohtaja on jo ollut yhteydessä heidän vastaavaan ja odotamme nyt mielenkiinnolla, miten asiaan suhtaudutaan, sillä aita on jo nyt niin korkea, että sen leikkaaminen "kotikonstein" on haastavaa ja jos se saa vielä kasvaa, se alkaa jopa varjostaa meidän pihaamme. Suoraan meitä vastapäätä olevaan asuntoon muutti tänä kesänä uudet asukkaat ja olen miettinyt, että mikäli he vastustavat leikkaamista, niin minä kutsun heidät meidän puolelle päiväkahville toteamaan, ettei metrin puolentoista madaltaminen aiheuta mitään näkymisongelmia. Toivottavasti asiasta ei synny mitään turhaa tappelua.

Pikseli, ymmärrän oikein hyvin tunteitasi, sillä en itsekään viihdy maalla. Teillä kuitenkin talo on kälysi koti, mutta jotain pitänee ryhtyä miettimään, ellei hän enää kykene asumaan itsekseen. Olen paljon kuullut ja lukenut sukujen vanhoista "mummonmökeistä" ja kotitaloista, joissa kukaan ei enää asu, mutta osa asianosaisista ei halua niistä kuitenkaan luopuakaan. Toisaalta, monikaan ei viitsi tehdä mitään paikan hoitamiseksi ja siitä sitten syntyy turhaa epäsopua. Meillä on vähän sama tilanne, kun emme mökillä juurikaan ole viimeisten 10-15 vuoden aikana käyneet, mutta meirämmiäs vain haikailee niitä aikoja, kun siellä oltiin joka kesä. Hän myös yhä harmittelee sitä, kun mökki rakennettiin ajatellen hänen isänsä lähestyvää eläkeaikaa ja tarkoitus oli viettää siellä pidempiäkin aikoja. Hänen isänsä kuitenkin kuoli puoli vuotta ennen eläköitymistään eikä siis ehtinyt lainkaan mökistä nauttia! Meirämmiäs kävi siellä viimeksi jotain neljä vuotta sitten ja lähetti pihasta kuvan, josta näkyi, että tontti on melkein umpeenkasvanut! Käyttämättömänä paikat menevät tosi nopeasti huonoon kuntoon. Hän on nyt alkanut ehdotella  mökkireissua sillä perusteella, että hän voisi kysyä naapurilta, josko tämä olisi halukas ostamaan mökin, mutta siihen olen vetänyt rajan. Myyntikeskustelut sopii aloittaa puhelimitse, sillä minä en jaksa ajaa 350 kilometriä vain rupattelutuokion vuoksi. Sikäli kun naapuri ei ole kiinnostunut, niin sitten on käännyttävä paikallisen kiinteistövälittäjän puoleen, mutta senkin voi aloittaa puhelimitse!

Emme ole paljonkaan katsoneet urheilua ja sekin vähä, mitä on katsottu, on tapahtunut puolella silmällä. Tosin ei siellä ainakaan suomalaisten osalta ole ollut paljoa katsottavaakaan. Moukarityttöjen kisa meni melko mukavasti ja kouluratsastajatkin menestyivät ja huomasin yllätyksekseni, että ratsastuksen seuraaminen oli mielenkiintoista. Mitaleita en kuitenkaan enää odota. On jotenkin surkuhupaisaa, kun urheilijat ovat kaikenlaisissa peräkylien kisoissa tehneet mahtavia tuloksia ja jopa ennätyksiäkin ja nyt kun pitäisi olla vuoden pääkilpailut, niin mikään ei suju. Meidän tosi varmat ja ennätyksiä tehneet aiturinaisetkaan eivät päässeet suoraan välieriin, vaan joutuvat juoksemaan keräilyerät, jotka vain tuovat yhden ylimääräisen juoksurupeaman ja aiheuttavat lisää rasitusta kilpailemiseen. Ella Junnilan tapaus oli todella harmittava, kun hän oli juuri hypännyt uuden Suomen ennätyksen 197 cm eikä sitten pääse edes aloituskorkeutta 188 cm! Ja sitten selitellään, miten harjoituksissa kaikki tuntui ihan hyvältä, mutta sitten ei jalat toimineet tai muuten ei vaan kulkenut! Sitäkin ihmettelen, miksi sinne on pitänyt lähettää jo valmiiksi sairaita ja huonokuntoisia urheilijoita. Kuulemma Sara Lappalainenkin on taistellut jo kolme vuotta sairauden kanssa, joka on loppuelämän kestävä, joten miksi hänetkin piti Pariisiin roudata? Matkailu tietenkin avartaa, mutta kun seuroilla ei mitään pohjattomia rahakirstuja ole, niin olisihan voitu hieman säästää rahaakin jättämällä sairaat kotiin! No, hyvähän se tietenkin on kotisohvalta kritisoida, mutta mielestäni mahdollisuuksiin pitäisi suhtautua realistisesti ja tärkeintä olisi selvittää, mikä on mennyt pieleen, kun muiden maiden urheilijat ovat ihan eri metri- ja senttilukemissa ja juoksijoidenkin ajat ovat ihan omaa luokkaansa. Harjoittelevatko meikäläiset liian vähän tai väärällä tavalla, sillä eihän siitä ole edes ihmisikää, kun meilläkin oli todella menestyneitä urheilijoita puhumattakaan Paavo Nurmen ja kumppaneiden ajoista!

Aurinko paistaa ja kosteutta riittää, mutta kaipa se on yritettävä vain kestää. Pakkasia odotellessa voikaapa hyvin 🙂

Heippa,

kiitoksia kovasti kirjoituksistanne. Kelasin ketjua taaksepäin ja katsoin, että on lähes kuukausi siitä, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne. Pieni ja nyt lyhyt päivitys täältä. 

Kesässä oli ihanaa se, että jossain vaiheessa olin paremmassa kunnossa ja kesä oli kuin ennen vanhaan. Oli paljon porukkaa käymässä ja pystyin touhuamaan edes jotain. Oli ihanaa, kun sain siivota kaappien alahyllyjä ja saatoin pihallakin vähän jotain touhuta. Tytär, vävy ja hauvavauva ovat olleet todella paljon täällä tänä kesänä - ensi kesänä toivottavasti vielä enemmän, kun tytär olisi sitten äityislomalla (nimi lienee nykyisin toinen).

Olen kiitollinen kaikista yhteisistä hetkistä ystävien ja läheisten kanssa. Tytär tulee taas huomenna parhaan ystävättärensä kanssa. Jäävät tänne vielä maanantaina, kun lähdemme aamusta pikaisesti taas käymään kaupungissa. 

Mulla on valitettavasti ollut viimeiset 3 - 4 viikkoa aika kauheaa ja näyttää pahenevan vaan kivut. Olen sitkutellut ja käynyt jopa kanttarelleja keräämässä, vaikka mieli olisi eilenkin tehnyt mieli vaan kätkeytyä sängyn pohjalle peiton alle. Jotenkin tuntuu, että mun kipumuisti kaivelee jostain syövereistä vanhoja kiputuntemuksia ja sen lisäksi uusia ihmeellisyyksiä ilmaantuu lisää. Olen niin kyllästynyt ja turhautunut juoksemaan lääkärissä ja labroissa. Eilen viimeiset ja mielestäni lääkäri suhtautui hieman penseästi ja ylimielisesti ihmeellisiin oireisiini. Iltapäivästä kyllä soitti sitten vähän huolestuneena, kun oli saanut labratuloksia ja maanantaina ennen "viralliseen" kotikaupunkinkiin lähtöä poikkean taas labrassa. Korosti kovasti, että jos tila huononee, niin pitää lähteä päivystykseen.

Toivon niin kovasti, että syy selviäisi ja oloni kohentuisi. Mieliala melko alhaalla, mutta ei tässä varmaan mitään hengen hätää ole. Hermokipu vaan niin kurjaa, kun jäytää, niin että vaikeaa on sitä unohtaa ja keskittyä johonkin oleellisempaan. 

Olen pahoillani alaviritteisestä viestistäni. Tässä on kyllä ihan selvää, kumpi on kana ja kumpi on muna. Kipu ja ihmeelliset oireet ovat kana ja alakulo sen myötä on muna. 

Toivotan kaikille mukavaa viikonloppua. Minäkin saan iloita hauvavauvan seurasta ja ennen kaikkea katsellasani tyttäremme ihanaa kasvavaa masua ja tunnustellasi  niin odotetun tulokkaan liikkeitä. Kyllä aika menee nopeasti. 

Moi mimmit. Tänä viikonloppuna piti olla klapintekotalkoot saaressa, vaan eipä olekaan.
Vietin eilisen päivän Meilahden sairaalassa.
Kaikki alkoi siitä, kun telkkaria katsellessamme näin yhtäkkiä kuvat kahtena. Sitten meidän olohuoneeseen ilmestyi hahmoja, jotka ymmärsin hallusinaatioiksi. Ehdin kertoa niistä Justukselle, kun filmi katkesi. Olin vastaillut hitaasti puhuen, silmissä lasimainen katse ja välillä torkuin. Olin jyrkästi kieltäytynyt ambulanssista ja noin tunnin päästä tokenin ja menin nukkumaan. Aamulla en muistanut tapahtumista mitään. Viinintippaakaan en ollut maistellut.

No, talkoita varten oli paljon tehtävää, joten lähdettiin ajamaan saareen, matkalla tehtiin isot ostokset. Kerroin tapahtuneesta tyttärelle, joka suuttui ja komensi soittamaan lääkärille. Soitin ja sain tomeran käskyn palata heti kaupunkiin ja lääkäriin, itse en saisi ajaa. Kyselin, enkö voisi tulla vasta maanantaina, mutta sitten jo lääkärikin hermostui.

Pian istuin vastaanotolla ja piti tehdä kaikenlaisia juttuja. Ällistyksekseni kuulin, kun lääkäri soitti neurologille ja kertoi, että "täällä on 72-vuotias monisairas nainen...". Mitä, minäkö monisairas? En ole ikinä mieltänyt itseäni sairaaksi, vaikka minulla onkin viisi kroonista sairautta. Hoitotasapaino on hyvä, olen oppinut syömään diabetekselleni sopivasti, nakkaan kourallisen pillereitä suuhun aamuin illoin, mutta oloni on hyvä, enkä sen kummemmin oikeastaan sairauksiani ajattele. Käyn kahdesti vuodessa omalääkärilläni ja labroissa, huolehdin itsestäni mahdollisimman hyvin.

Sairaalaranneke ranteeseen ja sitten rumba alkoi. Otettiin sydänfilmi, monta putkiloa verta, kuvattiin keuhkot, pää ja kaulavaltimot. Neurologi haastatteli välillä.Kuuden tunnin istuskelun jälkeen röntgenlääkäri sai lausuntonsa tehtyä ja taas neurologin juttusille. Minulla oli ollut TIA-kohtaus (aivoverenkierron häiriö), jota itsekin osasin jo epäillä. Äidilläni oli kolme, joista viimeinen halvaannutti ja sisarellani on ollut jo kaksi.

Mun paha kolesteroli on 1,6, mutta sitä pitäisi saada vielä alemmas? Hyvä juttu on, että kohtaus ei ollut jättänyt pysyviä vaurioita aivoihin, kaulavaltimot olivat auki ja keuhkot puhtaat. Periaatteessa olen kunnossa, mutta elinikäinen lääkitys tuli. Neurologi sanoi, että en ehkä saa ikinä enää vastaavaa kohtausta tai sitten saan ensi viikolla, ei voi tietää. Mutta, hän painotti, sitten tulet suoraan tänne, etkä lähde mihinkään mökille.

Myöhemmin tulee kutsu aivosähkökäyrän ottamiseen, halutaan sulkea pois epilepsian mahdollisuus.

En minä tästä masennu, täytyy vaan olla entistä tarkempi kovien rasvojen kanssa, seurata verenpainetta ja sokereita. Ja hyvien ystävien tuki on korvaamatonta, vai mitä sanotte Tiinuliinun lohdutuksesta, että hän käy kysymässä Triplan Prismasta mulle uutta päätä! Juniori lähetteli kannustavia viestejä eilen, sekin tuntui mukavalta. Hän tosin taitaa muistaa vielä isänisänsä aivoinfarktin, joka oli tosi vakava ja säikähti sen takia.

Talkoot jäi siis pitämättä, mutta koko viikonlopun taitaakin sataa. Justuksen pojan perhe on kyllä jotain tekemässä saaressa.

Joo, vaihtopäitä ei Prisman valikoimassa ollut. Mutta tuntuupa tuo IL:n entinenkin hänen päivityksestään (ja eilisestä puhelinkeskustelusta) päätellen toimivan ihan entiseen malliin. ”Iloinen mieli tekee tervettä verta” sanoi mummoni muinoin. Ja oli oikeassa, kuten mummot yleensä ovat.
 
Voi kun Kipakin löytäisit jotain kivaa tekemistä - johonkin muuhun puuhaan keskittyminen saattaisi ainakin viedä hetkeksi ajatukset pois kivuista. Niin kai se vauvan tulon ajatteleminen ja siihen liittyvä touhukin tekee? Voiko siellä harrastaa mitä? Missä lähin kansalaisopisto/sekakuoro/harrastajateatteri/jumpparyhmä?
 
Verkostakin löytyy kaikenlaista hauskaa; mä ilmoittauduin sellaiseen ryhmään jossa opiskellaan ymmärtämään koiraa. Siihen liittyy joku yliopiston tekemä biologian tutkimus mut osanottajien ei tartte muuta kuin lueskella tekstejä ja raportoida omasta koirastaan, jos oikein ymmärsin. Se kurssi on nimittäin vasta alussa. Sit hiukan tietoturvallisuutta ja espanjaa (verkossa nekin) ja kuorolaulua (ihan livenä, toivottavasti harkat saadaan alkamaan kun joka puolella on supistettu ja leikattu määrärahoja. Tosin me maksetaan itse pieni lukukausimaksu, mutta se ehkä ei kata tilavuokraa ja kuoronjohtajan palkkiota.)
 
Syksy on outoa aikaa; mulla iskee aina syksyn lähestyessä harrastushinku. Nyt on lisäksi iskenyt raivausraivo. Kirjahyllyjen järjestäminen on vielä vähän kesken, mutta sukelsin vaihteeksi vaatekaappiini ja mitä löysinkään! Raidallisia t-paitoja sekä lyhyt- että pitkähihaisina niin reilusti, että niillä vaatettaisi valtamerilaivan miehistön. (Kaikki koot eivät olleet reiluja, joten osa lähti tekstiilikeräykseen.) Mustia, punaisia ja sinisiä palaverijakkuja (palaverijakku on vaate, jonka meikämurmeli vetää t-paidan ja farkkujen päälle kun kömpii täältä kolostaan ns. ihmisten ilmoille.) Ainakin kymmenen paria käyttämättömiä villasukkia - lahjoiksi saatuja, itse en ikinä osta koska villa kutittaa mua.
 
En käytä komerokamaluuden kuvailuun yhtään enempää aikaa, mutta lähetän myötätuntoisen ajatuksen Pikselille. Kokonaisen maalaistalon kunnossapito (ja edes joltisenkinlaisen järjestyksen ylläpito!) vaatii valtavasti työtä. Muistan kun isäni vuosia sitten möi lapsuudenkotimme veljelleni, joka vasta kaupat tehtyään tajusi mitä kauppakirjan kohta ”kaikkine irtaimistoineen” merkitsi. Irtaimistosta irtipääsy kun nielaisi kaikki lähisuvun lomat.
 
Taidankin taas ryhtyä raivaamaan. Tai sitten istahdan nojatuoliin lukemaan hyvää kirjaa…
 
Voikaa hyvin!

PS. Alkavan syksyn myötä saavat kyytiä myös kesäkilot. Toivottavasti. Taitaa niistä osa olla edellistalveltakin... nyt on katsottava totuutta silmiin. Avasin ruoka- ja liikuntapäiväkirjat.

Nyt kyllä moitin, IL, nuo ovat niin selvät aivoinfarktin oireet, että ilman muuta olisi pitänyt tilata ambulanssi. Onneksi oli "vain" Tia-kohtaus.