Hei,

sydäntäni raastaa suru, vaikka samalla olen tietoinen ja onnellinen päätöksestä, että äitini saattohoito aloitettiin viime viikolla. Hän on ollut syksystä 2020 päivystysleikkauksen jälkeen ensin sairaalassa, sitten tk:n vuodeosastolla ja ensi kuussa tulisi 5 vuotta siitä, kun pääsi hoivakotiin. 

Viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja ja varsinkin viime kuukaudet äidin kunto on mennyt alaspäin. Hän on ollut jo tosi pitkään täysin toisten autettavissa, ainoastaan suu ja silmät ovat toimineet. Nyt oli vielä viime viikolla ilmeisesti jonkinlainen aivotapahtuma, kun toinen suupieli alkoi roikkua. Lääkitys lopetettiin, ainoastaan kivunlievitys jatkuu. Päätös on täysin oikea, mutta lopullinen luopuminen on haikeaa. Kävin viime viikolla ensin siippani kanssa ja sitten vielä seuraavana päivänä tyttären kanssa hyvästelemässä äidin. 

Päivät menevät vähän kuin sumussa. Joka kerta, kun puhelin soi, ajattelen, että soitto on äidin hoivakodista. Vatsaa kouristaa, vaikeaa nukkua (nyt ei pelkästään omien kipujeni vuoksi) ja jotenkin olo kuin olisi vähän hukassa. 

Isähän on jo 91 v ja asuu edelleen yksin omakotitalossa isolla tontilla. Eilen taas poikamme meni sinne ja kuskaa sitten isää tarvittaessa äidin luo, kaupoille ja uimahalliin. Kova paikka tulee olemaan myös hänelle, vaikka on jo useamman vuoden asunut ilman äitiä. Äidin luona käyminen on kuitenkin iso osa hänen rutiineistaan. Huoli isästä myös suuri. Tiedän, että olen onnekas, kun olen saanut pitää vanhempani näin kauan.

Toivotan teille hyvää sunnuntaita ja alkavaa uutta viikkoa. 

Voi Kipa! Lämmin etähalaus. Äidit lähtevät aina liian aikaisin. Voimia sinulle, paljon voimia! 

Voi KIPA, sinulla on nyt raskasta aikaa. Järjellä ymmärtää ja hyväksyykin, tunteella ei. Lähetän täältä virtuaalivoimia luoksesi.

Meillä oli eilen hauska päivä. Tyttären perhe tuli Tammisaareen viettämään sitä kanssamme. Juniori flunssaisena jäi loikoilemaan, kun me muut lähdimme lenkille. Juniori on ollut lääkärissä ja otettu monia kokeita, epäiltiin jo pusutautiakin (negatiivinen), lääkäri soittaa tänään.
Zappa-koira oli aivan tohkeissaan kaikista muista koirista, joita parveili meren jäällä. Ei edes lihapullat taskustani kiinnostaneet. Minä ja Justus lähdimme valmistelemaan lounasta, muut tekivät vielä pitkän lenkin ja tytär totesi myöhemmin, että tää paikka on lumoava talvellakin.

Justus oli graavannut puolitoista kiloa lohta ja se meni kaikki! Abi oli kuskina, joten vanhempansa pystyivät nauttimaan lounaan kanssa lasilliset viiniä. Olin leiponut vävyni lempitortun, sitruunamarenkisellaisen ja sekin hävisi kokonaan!

Tytär katseli ympärilleen ja rupesi siirtelemään pöytälamppuja olohuoneesta makuuhuoneeseen ja sieltä toiset olohuoneeseen, vaihtoi shaalien paikkaa, keräsi joulukynttilöitä pois ja yksi taulukin vaihtoi paikkaa. Tuli sitten keittiöön, halasi ja kysyi, en kai pahastu. Minua nauratti, hänellä on parempi sisustusmaku kuin minulla ja tekemänsä muutokset näyttivät tosi hyviltä. Oma silmä jotenkin tottuu eikä osaa ajatella muutoksia.

Naureskelimme Zappaa, joka alkoi tuijottaa ystäväni maalaamaa isoa teosta sohvan yllä, katseli pitkään pää kallellaan. Otettiin kuva ja lähetettiin taiteilijalle, joka ilahtui, että viisas koira ymmärtää hänen taidettaan!

Tytär lähtee Abin kanssa Espanjaan pariksi viikoksi. Abi voi lukea sielläkin. Vävy ei töiltään ehdi ja Juniori ei henno jättää tyttöystäväänsä. Nuori rakkaus! Tytär pyyteli vakavissaan meitä mukaan, mutta meillä on tiedossa yhdet hauskat juhlat, joita ei voi perua.

Hyvää viikkoa kaikille!

Kipa luopuminen on vaikeaa ja erityisesti vanhemmista.
 Tosiaan järjellä ymmärtää mutta tunnetasolla vaikeaa. 

Jaksamista ja valoa vaikeaan aikaan. 

Kipa, jaksamista sinulle ja lämmin halaus . 💕

Jaksamista Kipa sinulle ja perheellesi. ❤️

Moi,
arvatkaapa harmittaako? Ulkona on mitä upein kevättalven päivä – täysaurinko ja pakkasta vain sen verran että olisi mukava vaeltaa meren jäällä Seurasaaren ympäri ja mennä lenkin jälkeen vaikka Cafe Regattaan kahville ja korvapuustille tai paistamaan makkaroita. Mutta tässä se on vaan sisällä istuttava, omassa nojatuolissa, toinen jalka käsinojalle kohotettuna. 

Kas nimittäin maanantaina illansuussa lähdettiin Lyytin kanssa lähilenkille. Se oli jo tehty ja oltiin miltei omalla ovella kun liukastuin. Oikea jalka jäi alle ja siihen sattui ihan hirveästi. (Kyseessähän on sama raaja, joka katkesi kesällä 2018 – vai oliko jo -17.) Enkä päässyt omin voimin ylös, mutta kohdalle osui iso ystävällinen mies joka kiskaisi pystyyn ja kysyi lähtisikö hän viemään minut sairaalaan tai tapaturma-asemalle. Kiittelin vuolaasti, totesin asuvani just kohdalla olevassa rapussa ja nilkutin hissiin. Koiran kunniaksi on sanottava, että se ei edes yrittänyt karata vaikka tietysti ote taluttimesta heltisi samalla hetkellä kun pyllähdin.

UK, joka on ensiapukurssit käynyt kuten minäkin, teki pikaisen tarkastuksen nilkastani, haki pakastimesta kasvissuikalepussin, kietoi sen idealsiteellä nilkkaani, käski istumaan ja nosti jalan tuolin käsinojalle. (Tiedättehän: kylmä-koho-kompressio. Lisänä järeää särkylääkettä.) Autteli sitten aikanaan hampaanpesulle ja sänkyyn etsittyään mulle tulevien kävelyretkien (tällä viikolla lähinnä sisätiloissa) tueksi kävelysauvat. (Niitä Tarja Halonenkin käyttää kaikissa virallisissa tilaisuuksissa kuten lienette lehtikuvista huomanneet!) 

Eilen jalka oli aika muhkean kokoinen ja iso mustelmakin siinä oli. Tänään turvotus on laskenut, mustelma vastaavasti levinnyt. Mutta takavuosina asennetuista titaani- ja teräskiskoista on kyllä se hyöty, että tuollaiset vahvistetut luut eivät hevillä katkea. Ibuprofeeni pitää kivun loitolla, mutta ikävystymiseen se ei kyllä auta yhtään. Onneksi mulla on muutama lukematon e-kirja, ja Storytelistä saa lisää kun vain klikkailee. 

Pysykää te terveempinä!

Joo, Merelle! Tottakai toteutuu, sehän on vasta ensi viikolla. Meinaan jo viikonloppuna viipottaa ihan entiseen malliin. Tää on vaan tämmönen parin päivän pakkopysäys 🙂

Joo heti kävelen kun saan jalan pois käsinojalta 🤣🤣

Kipa, jaksamista! ❤️

Tiinuliinu, sattuipa ikävästi, mutta ei kai onneksi murtumaa. Toipumista! 📖 ☕🍰