Ei olis vieläkäään pitänyt luopua nastakengistä. Tänään oli yhden rivitalon parkkipaikat ihan täynnä ja ajoin auton tien viereen käydäkseni yhden vielä minuakin vanhemman papan luona viemässä tavaroita. Noustessani autosta liukastuin ja lensin polvilleni. Jouduin konttaaman lumelle ennen kuin sain pitävän pohjan jaloille. Nyt on polvet ja toinen ranne kipeänä, onneksi ei luita mennyt.

Täällä on ollut eilen ja tänään tosi kosteat kelit. Vettä on tihkunut kaiken päivää.

(Nyt tulee vain omaa napaa. Kiitos kirjoituksistanne!)
Nenäni väliseinän tulehdus ei sitten onneksi ollut se Wegenerin granulooma, muuta vaivan laadusta ei selvinnyt. Lääkäri tarjoutui polttamaan loputkin, mutta jäin empimään, koska toimenpiteestä paraneminen oli niin epämiellyttävää ja hidasta. Jatkan antibioottivoiteella ja katsotaan sitten.

Olen alkanut nähdä unia yli vuosi sitten kuolleesta kälystäni. Ensimmäisessä unessa hän tuli meille kylään ja ihmettelin, miten hyvä vointisen näköinen hän oli. Sanoin, että ethän sinä olekaan kuollut! Toisessa unessa nousin Helsingissä bussiin, josta minun oli määrä vaihtaa toiseen kulkuneuvoon. Käly istui bussissa ja neuvoi, ettei aikomallani pysäkillä vielä kannata jäädä pois.

Viime yönä näin unta, että Suomessa oli sota. Stockmannin ikkunat oli peitetty vanerilla ja keskustassa kulki vieraan maan sotilaita. Muuten oli hiljaista ja autiota. Kohtasin pari luokkatoveria, jotka pyysivät minua tulemaan mukaan jakamaan sotilaille ruokaa. Sanoin, etten voi jakaa ruokaa vapisevin käsin. Ahdisti niin, että ajattelin mennä City käytävän baariin ottamaan drinkin, mutta se oli täynnä saksalaisia sotilaita, jotka lauloivat marssilaulua. Toisessakin baarissa puolestaan oli muun kielisiä sotilaita. Toivottavasti ei ollut enne-uni!

Mies on alkanut tuoda kaupasta isoja karkkipusseja, vaikka olen kieltänyt. Hän sanoi, että voi sitten itse ottaa niistä joskus. Mies ei yleensä karkkeja syö, koska pelkää 2-tyypin diabetestä, joten ihmettelen tätä mielitekoa. Minä taas napostelen makeita, jos niitä löytyy kotoa, vaikkei edes tekisi niin mielikään. Laihduta tässä sitten!

Täytän syksyllä tosi pyöreitä vuosia ja haluaisin sen kunniaksi lähteä jonnekin. Ajattelin mennä kaikessa hiljaisuudessa miehen kanssa jonnekin rauhalliselle lomalle, ehkä Mallorcan Alcudiaan, hotelliin, jossa majoituimme ihan ensimmäisellä kerralla siellä käydessämme (on saanut hyvät arviot). Mutta tuskin siellä on enää tilaa. Lapset perheineen haluaisivat myös mukaan ja toivovat jotain once in a lifetime -kokemusta. En tiedä, miten jokin Välimeren risteily onnistuisi? On aina niin paljon säätämistä, kun mennään isolla porukalla.

Kävely on jäänyt valitettavan vähiin, mutta olen sentään käynyt abi-tytön kanssa kerran viikossa kuntosalilla. Tekee lukutoukalle hyvää rasittaa välillä myös kehoa.

Pikseli, hyvä ettei nenäsi pode sitä kummaa tautia! Toivottavasti tulehdus kuitenkin antibioottivoiteella pikkuhiljaa paranee.

En yhtään ihmettele sotaisia uniasi, kun telkkarista ei paljon muuta tulekaan. Uutiset ovat tietenkin täynnä sotaa ja lisäksi on tullut lukuisia erilaisia sotajuttuja kuvaavia dokumentteja. Ne ovat pääasiallisesti uusinnan uusintoja, mutta meirämmiäs katselee ne aina kaikki vaikka seitsemättä kertaa. Minä en niitä viitsi katsella, kun muistan ne yleensä jo kertakatsomisella. Meirämmiäs usein väittää, ettei ole jotain usein tullutta ikinä nähnytkään, mikä tietty osaksi selittyy muistisairaudella, mutta toisalta, ei hän ole koskaan muistanut juuri mitään katsomaansa tai lukemaansa jälkikäteen. Hän ei niin ikään koskaan muista minkäänlaisia osoitepaikkoja, vaikka olisi käynyt niissä lukemattomia kertoja. Olemme asuneet Tampereella jo 28 vuotta, mutta hän ei esim. muista mitään katuja keskustassa. Yleensä jos olemme käyneet autolla jossain, niin seuraavalla kerralla minä muistan reitin sinne ihan hyvin, mutta meirämmiäs tarvitsee aina opastusta. Hän turvautuu usein navigaattoriin, mutta se antaa turhan pitkän tai monimutkaisia reittejä. Minä tiedän hyviä oikoteitä ja navigaattoria käytän ainoastaan silloin, jos menen jonnekin ensimmäistä kertaa. Usein selvitän uuden reitin jo etukäteen kotona karttasovelluksesta, jolloin en sitten välttämättä tarvitse opastusta. No, ihmiset ovat erilaisia ja riippuu paljon keskittymiskyvystä, miten hyvin jotain muistaa. Vaikka meirämmiäs on insinööri, joita yleensä pidetään loogisina, niin hänellä ei kyllä ole minkään valtakunnan logiikkaa missään asiassa!

Kävimme 30.1. tapaamassa ortopediä TAYS:ssa meirämmiähen olkapään vuoksi, mutta se jäi kyllä hieman köyhäksi. Lääkäri käänteli kättä ja kyseli, onko tuntoa yms. Kyselin häneltä leikkauksesta ja hän totesi, että leikkauksella käden liikeratoja saadaan kyllä laajemmiksi, mutta kiertoa siihen ei juurikaan tule. Leikkauksessa on tietenkin aina riskinsä ja käsi kyllä tulee vähitellen kivuttomaksi ja sitten sen liikkuvuutta voidaan alkaa yrittää parantaa kuntoutuksella. Nyt jo kivut ovat selvästi vähentyneet eikä meirämmiäs ole välttämättä ottanut kipulääkkeitä kuin yötä vasten. Täytynee yrittää löytää jostain fysioterapeutti, jolta saisi neuvoja harjoituksiin, joita voi sitten kotona tehdä. Loppujen lopuksi leikkausmahdollisuus jätettiin lepäämään, sillä lääkärin mukaan olkapään voi leikata myöhemminkin, jos tuntuu siltä, ettei sen kanssa pärjää. Minä olen itsekseni miettinyt, että kun muistissairauden myötä meirämmiähen omatoimisuus todennäköisesti tulee heikkenemään, niin huonosti toimiva käsi voi tehdä asioista turhankin vaikeita. Täytyy nyt vähän aikaa seurata tilannetta, mutta mielestäni päätös olisi hyvä tehdä mieluiten ennemmin kuin myöhemmin.

Muistisairauksista puheen ollen, minulla tuskin sellaista on, mutta jotenkin tämä vapaaherrattaren elämä välillä hämärtää ajan kulua. Tänään olisi ollut venyttelytunti, mutta minä elin koko aamupäivän sunnuntaita. Telkkarista tuli jumalanpalveluskin ja kiirehdin laittamaan telkkarin kiinni, kun aihe ei kiinnosta, mutta sehän oli tietenkin uusinta eiliseltä! Kun lopulta käsitin, että tänään olikin maanantai, en enää ehtinyt venyttelyyn 🙄  Täytyy varmaan laittaa puhelimeen kestohälytys maanantaiksi ja torstaiksi, jotta kuntoilu ei vallan jää varsinkin, kun siitä on maksettukin!

Varasin meille tänään pöydän ravintola Coussiccasta 12.2. klo 17, kun meirämmiäs on jo pitkään haaveillut kunnon sisäfileepihvistä punaviinin kera. Kyllähän me tietenkin voisimme ostaa pihvit kaupasta ja laittaa ne itse, mutta niistä ei koskaan tulee juuri sellaisia kuin pitäisi ja onhan se vähän vaihtelua mennä ravintolaan syömään pitkän kaavan mukaan. Mietin ensin ystävänpäivää, mutta silloin siellä on todennäköisesti turhan paljon porukkaa, joten aikaistin sitä vähän. Coussicca puolestaan valikoitui siksi, että saamme alkuruoaksi heidän etanoitaan, jotka ovat maan ellei maanosan parhaat 😋 emmekä ole siellä pitkään aikaan käyneetkään.

Toivotan teille mukavaa alkanutta viikkoa, jolle on povattu aikamoisia pakkasiakin. Yritetään pysyä pystyssä 🙂

Moi mimmit! Kommentoinpa muutamaa juttua, vaikka luen aina kaikki ajatuksella. Pikseli, unien näkeminen kuuluu asiaan. Äitini kuolemasta on jo 12 vuotta, ensimmäisinä vuosina en nähnyt hänestä minkäänlaisia unia. Mutta nyt silloin tällöin näen ja hän on niissä aina entinen, terve ja iloinen itsensä. Ja pyöreistä vuosistasi, muistan kun juhlistimme sun edellisiä pyöreitä Belgessä tarjosit meille skumppaa ja tarjoilija toi myös pullon ravintolan puolesta. Menna, päivät menevät sekaisin minultakin ja olenkin sekoillut niiden kanssa. Ja yötkin, kun nukun kolmessa eri paikassa. Välillä en herätessä muista, missä olen ja sitten täytyy miettiä, mihin päin lähtee vessaan.

Eilen oli hauska päivä, olimme Heviteinin penkkariajelua katselemassa. Täytyy kai nimetä hänet uudelleen, vaikka Abiksi, eihän 19-vuotias enää mikään teini ole. Poikahan käy nelivuotisen lukion ja kirjoittaa tänä keväänä kaksi ainetta, mutta kaikki abien perinteet vietetään nyt omien kavereiden kanssa. Tapiolan Urheilukenttä oli täynnä rekkoja, metelöiviä abeja ja katujenvarret pursuivat läheisistä, jotka myös kiljuivat (minä muiden mukana). Iso, roteva tyttärenpoikani oli kovin suloinen valkoisessa jääkarhunpentupuvussaan. Voi miten iloitsin hänen riemustaan, vilkuteltiin hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa ja saatiin karkkisade päällemme. Poika lähti abiristeilylle Tallinnaan, ovat olleet hotellissa yötä ja palaavat illalla takaisin. Oli kiltisti laittanut äidilleen aamulla viestin, että on kunnossa. Vanhempansa viettävät tänään 21-vuotishääpäiväänsä ja edelleen tyttäreni mies on minulle Unelmavävy. Kun penkkarirekat etenivät ajelulleen, lähdimme Abin isovanhempien kanssa syömään ja sitten veimme heidät juna-asemalle, olivat tulleet Tampereelta vain Abin penkkareita katsomaan.

Muutoinkin elämässä ollut taas kaikkea hauskaa sairastelun jälkeen. Viime viikolla olimme Justuksen kanssa kolme päivää Tallinnassa ja hänen toiveidensa mukaisesti keskityimme erityishyvien ravintoloiden katsastamiseen. Ekana iltana illastimme Rotermannin vanhalla teollisuusalueella R14-nimisessä Michelin-ravintolassa, jota voin mainiosti suositella. Tunnelmallinen, rouhea miljöö täpötäynnä ihmisiä ja iloista puheensorinaa ja tärkein kaikista, erinomaista ruokaa. Seuraavana päivänä Justuksella oli, harvinaista kyllä, shoppailuinto päällä. Käveltiin Stockmannille ja hän löysi kahdet farkut ja jotain muuta. Jo laivasta satamaan tullessamme hän osti leveät tossut, koska oli lyönyt pikkuvarpaansa tuolinjalkaan ja valitteli kipua. Meille oli kerrottu erikoisesta salakapakasta vanhankaupungin kupeessa ja sinne suuntasimme illalla. Söimme ensi yläkerrassa pitkän kaavan mukaan herkkuruokia. Sitten joku nainen tuli hakemaan meidät, kertoi 50-luvun salakapakkaideasta Amerikassa ja johdatti meidät vaatekomeron kautta kellariin. Se oli sisustettu vanhoilla huonekaluilla tunnelmalliseksi kapakaksi, jossa tarjoiltiin ”terveellisiä yrttijuomia”. No, ehkä niihin oli ujutettu tequilaa, vodkaa ja ties mitä. Pois noustiin kierreportaita, joiden yläpäässä oli iso papukaijan häkki, jota kautta pääsimme pois. Voi että oli hauskaa, pikkuhiprakassa kuljeksimme vanhankaupungin läpi hotelliimme.

Lähtöpäivän aamuna Justus kiiruhti vielä ostoksille ja osti kolmannet farkut, minä hain kukkatorilta valtavan kimpun keltaisia papukaijatulppaaneja, jotka kukoistavat vieläkin! Joo, ja lähti minulle mukaan kaksi käsilaukkua, toinen keltainen ja toinen valkoinen. Todettiin, ettei käyty yhdessäkään näyttelyssä, mutta käveltiin päivittäin reilut 10000 askelta. Kotona seuraavana päivänä ehdotin kävelylle lähtöä, Justus vetosi kipeään varpaaseensa, jolloin minä kipakasti, että olet juuri kolme päivää kävellyt aika lailla muistamatta valittaa varpaasta, nyt vaatteet päälle ja menoksi. Ja niin reippailtiin, kuten myös sitä seuraavana päivänä.

Tiistaina oli kampaajapäivä ja yllättäen siellä oli myös eräs hyvä ystäväni. Ei oltu ikinä tultu jutelleeksi, missä kampaamossa käydään. No sittenhän oli ihan pakko mennä päivittämään kuulumisia ja siihen meni se päivä. Hiuksistani on nyt vihdoin saatu kaikki keltaisenvaalea pois ja korostetaan omaa harmauttani, joten nyt tunnen olevani taas oma itseni tummahkoissa hiuksissa. Tosin se vaati kampaajan vaihdon, koska italialainen maestro ei suostunut kuuntelemaan minun toiveitani, teki mitä itse halusi ja laskutti vielä paljon enemmän kuin nykyinen.

Ajelimme eilen vielä iltasella mökille. Lunta ei ole missään ja voisin ehkä mennä keräilemään terasseilta koivunrisuja pois. Justus on anellut korvapuusteja koko talven, nyt on tarvikkeet ostettu ja kohta teen taikinan. Tyttären lempipuserosta oli sauma ratkennut ja hän tuskastuu, jos pitäisi itse korjata, joten on otettava ompelukonekin esille. Ja mä vaan tuijottelisin maisemaa ja nauttisin tästä hiljaisuudesta. En tiedä, ehdimmekö enää mökille ennen maaliskuista Espanjan matkaa, ensi viikkokin täynnä ohjelmaa. Justuksen esikoislapsenlapsen sotilasvalatilaisuus menee minulta ohi, kun alokas saa kutsua vain viisi läheistä. Omasta perheestä kolme ja kaksi isoisää, täytyy tyytyä valokuviin. Ja sitten on Justuksen nuorimman 15-vuotisjuhlat, samalla juhlitaan hänen nimipäiviään, kun nimensä tuli vasta tänä vuonna kalenteriin. Poika on sitä mieltä, että tarvitsee takautuvasti 14 nimpparilahjaa! Katsotaan.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

IL, minä näin tuon teidän Abin auton, mutta en tunnistanut hyljevauvan puvussa olevaa poikaa! Olin poikani kanssa myös tuolla Tapiolan urheilupuiston laidalla, mutta Otaniemen lukion auto tuli melkein letkan perälle emmekä sitten huomanneet omaa abiamme. Menimme vielä Haukilahden rannalle katsomaan ajoja, ja taas teimme oharin, vaikka tyttö sanoi heittäneensä karkkeja eteemme. Harmitti vähän, mutta tärkeintä on, että abityttö näki meidät. Miniä oli abia vastassa ja sai hyvän kuvan oranssissa vangin puvussa hymyilevästä tytöstä.

Ja kuinka ollakaan: poika oli sittenkin saanut vangituksi videolle oikean auton! - Meidän abimme kirjoitti jo syksyllä pitkän fysiikan ja englannin, nyt on vuorossa kai pitkä matematiikka ja äidinkieli, syksyllä sitten ruotsi ja jokin muu. Yo isovelikin koettaa vielä parantaa kahden aineen arvosanoja ja lukee niiden lisäksi Kauppakorkean pääsykoetta varten. Vuoden lopussa syntyneelle pojalle opiskelumotivaatio syttyi vähän myöhemmin. Onneksi on armeija jo takana. Voi kun nämä rakkaat nuoret löytäisivät paikkansa elämässään ja pääsisivät opiskelemaan haluamilleen aloille!

Tyttären tyttärellä on keväällä edessään lukion valinta. Toivottavasti hän onnistuu pääsemään toivomaansa oppilaitokseen. Tämä tyttö on erityisen lahjakas kaikissa taideaineissa ja haluaisi tietysti lukioon, jossa on samanhenkisiä nuoria.

Abityttö ei mennyt risteilylle, vaan tuli perjantaina kanssani kuntosalille. Pienempänä tyttö heitteli voltteja trampoliinilla ja oli muutenkin liikunnallinen, mutta lukiossa liikunta on jäänyt vähälle. Yritän nyt innostaa häntä uudelleen liikkumaan. Toki hän joskus käy myös jonkun kaverinsa kanssa ryhmäliikunnassa.

Menna, kerroit, että miehellesi tuottaa vaikeuksia suunnistaa Tampereen keskustassa. Minä olen myös huomannut, ettei mieheni enää oikein muista Helsingin keskustan katuja ja ajoreittejä, vaikkei hänellä ole ainakaan vielä muistisairausta todettu. Muutenkin olemme huomanneet, että hän on muuttunut kärsimättömäksi eikä jaksa keskittyä asioihin, jos ne eivät häntä kiinnosta.

Aamulla näytti olevan kerrankin tyyni ilma. Aamiainen venyi, kun viivyin kauan Hesarin ääressä ja sitten piti kirjoittaa puhtaaksi jotain miehen juttua. Puin lenkkivaatteet ylle aikomuksena lähteä sauvakävelylle, mutta ulkona hyytävä viime meni ohuemman takin hihojen läpi ja käsivarsia kylmäsi. Paksumman takin kanssa taas olisi reippaassa vauhdissa tullut liian kuuma. Niinpä luovuin sauvistelusta. Tulee niitä vielä kauniimpia ilmoja, ja olinhan eilen salilla!

Lyhyt tervehdys täältä. 

Ensin: kiitoksia kirjoituksistanne. En nyt tällä kerralla kommentoi mitään. 

Olemme nyt täällä Savossa. Kaupunkijaksomme venyi aioittua pidemmäksi, kun isäni yllättäen sairastui vakavasti ja oli reilut kaksi viikkoa elämän ja kuoleman välimailla. Alkoi nivustyrän kuroutumisesta, jonka vuoksi joutui/pääsi päivystysleikkaukseen Jorviin. Riski 90-vuotiaan kohdalla tuollaisessa  leikkauksessa on todella suuri. Ensin näytti, että leikkaus meni hyvin. Ohutsuolesta poistettiin 15 cm ja leikkauksen jälkeisenä päivänä isä oli yllättävän pirteä. Tietysti oli vielä aivan lääketokkurassa, mutta toisaalta hyvä peruskunto varmaan lopulta (ainakin toistaiseksi) pelasti isän hengen. Leikkauksen päälle tuli sitten vakava keuhkokuume, johon sai aluksi väärää antibioottia ja isän tila heikkeni kovasti. 

Sitten onneksi tilanne näytti vakiintuneen (sydämessä kyllä myös häiriöitä) ja lopulta toissapäivänä illan suussa sai siirron oman alueen tk:n vuodeosastolle. Kyllä piti tapella vastaan, kun olisivat väkisin laittaneet 90-vuotiaan aivan heikossa kunnossa olevan miehen kotiin. Ensimmäinen yö uudessa paikassa jo osoitti, että jos olisi kotona ollut, niin ambulanssia olisi tarvinnut, kun oli rintakipuja. 

Tämä on raastanut meitä kaikkia kovasti. Vaikeaa ymmärtää, että puoli tuntia ennen tyrän kuroutumista kun puhuimme, oli vielä lähdössä vesijuoksuun piahkoin. Nyt pystyy pienen matkan kävelemään rollaattorin avulla. 

Oma vointini on aivan pohjalukemissa. Elän tällä hetkellä sellaisessa kipuhelvetissä, että en oikein moista muista. Juuri olin saanut lääkitystä vähennettyä ja säännöllisen jumpan aloitettua, kun päivä päivältä kivut pahenivat niin, että pelkkä makaaminenkin sattuu ilman vahvaa kipulääkitystä. 

Näillä mennään nyt. Ikävää kirjoittaa tällaista. Mieluummin haluaisi kertoa jotain positiivista. Positiivista on tietysti pikkumiehen kehitys. Nyt kun emme tapaa meidän täällä ollessamme, ihailen videopätkiä, joita tytär päivittäin lähettää ja ihastelen elämän suurta ihmettä. 

Toivotan itse kullekin hyvää kevättalven jatkoa sekä terveyttä. 

Voi Kipa sun kanssa. Eikö olisi helpompaa asua täällä etelässä, kun olisi lääkärit ja kaikki lähempänä, pikkumiehestä puhumattakaan.

Pikseli, abi ei ollut hylje, vaan jääkarhu! Onhan niillä nyt vähän eroa sentään!

Mä olen ollut tänään mahataudissa, liekö tarttunut eilen Abista, kun käytiin kahvilla. Halattiin pojan kanssa pariinkin otteeseen, hän kun ei ollut vielä ihan terve ja minua säälitti.

Ei mulla tänään muuta.

IL, anteeksi erehdys, onhan jääkarhuvauva sentään ihan toista kuin hyljevauva! 😉
Toipumista sinulle!

Kipa, voimia! Toivottavasti kivut helpottuvat  ja toivottavasti isäsi asiat ratkeavat parhain päin. ❤️ 

Heipat!
Ja kiitokset kuulumisista, enpä taida tässä niitä kummemmin kommentoida; ilta joutuu ja on vielä paljon puuhaa. Aamun lehtikin jäi lukematta kun piti lähteä liikkeelle varsin varhain.

Hauska oli kuitenkin kuulla että Pikselin nenäongelma on kai ohitettu. Toivottavasti Kipan isä toipuu ennalleen ja saat itse kivut taas hallintaan. Eikö siellä teillä päin ole kipuklinikkaa? Siis semmoista kroonisen kivun diagnosointiin ja hoitoon keskittynyttä yksikköä, jossa potilasta hoidetaan kokonaisuutena ja hoitotiimi on moniammatillinen. Heillä on käytössään uusin mahdollinen tekniikka ja uusimmat lääkkeet. Mun käsittääkseni sellainen on HUSissa ja muutamissa muissakin suuremmissa sairaaloissa. Vai oletko jo tämänkin kortin katsonut eikä apua ole tullut?

Muut forumilaiset taitavat olla suunnilleen kunnossa?

Mulla on taas ollut pikku vipinää viime viikkoina. Sain tammikuun lopussa pöydältäni pois yhden tosi-ison työn, kolmisen vuotta kai sitä on tullut tahkottua. Niinpä ajeltiin huojentuneina Hankoon ja viivyttiin viikon verran. Talvinen pikkukaupunki on suorastaan unelias, tosin juuri lomaviikollemme osui ympäristökatastrofi eli rannoille ajautunut kovettunut kasviöljy ynnä troolista karanneet silakat. Varsinaiseen siivoustyöhän ei ryhdytty – hyi meitä! – mutta avustettiin asiaa osaltamme. Sääkään ei oikein suosinut, joten oli – pitkien päiväkävelylenkkien ohella tietysti – aikaa lueskella ja nukkua raittiin ilman uuvuttamina kunnon yöunia. Sekä unelmoida keväästä, jolloin edellisvuosista poiketen ei ole veneen kunnostusta, vaan voidaan istuskella vaikka lintutornin portailla kiikarit kädessä.

Tällä viikolla on vietetty omatekoinen elokuvafestivaali. Valittu läheisen leffateatterin runsaasta tarjonnasta kolme parasta ja käyty peräkkäisinä päivinä katsomassa ne. Valituiksi tulivat Ei koskaan yksin (hieno kuvaus juutalaispakolaisia auttaneesta liikemiehestä). Kesäkirja (Tove Janssonin romaaniin perustuva kaunis ja viipyilevä isoäidin ja pikkutytön tarina) sekä Vatikaaniin sijoittuva Conclave, upeassa miljöössä kuvattu komea kertomus juonittelusta ja suvaitsevaisuudesta.

Tänään sitten tosiaan heräsin jo ennen auringonnousua ja matkustin tyttären, vävyn ja teekkarineidon kera Upinniemeen, jossa viimeksi mainitun pikkuveli vannoi sotilasvalan. Siis se taapero, jota ihan hiljattain saattelin ala-asteen iltapäiväkerhosta kotiin! Mukana myös vävyn isä, joka oli ajanut 500 kilometriä päästäkseen katsomaan pojanpoikaansa tuossa juhlavassa tilaisuudessa.

Totta puhuen alokasta – josta puoliltapäivin tuli tykkimies – ei sieltä yli 900 muun nuorukaisen ja neitosen joukosta juuri erottanut, mutta ohimarssista saatiin pari kivaa kuvaa. Hernekeittoakin saatiin. Katsastettiin kasarmit ja tuotiin tykkimies kotilomille. Lauantailounaakseen hän on toivonut mamin makaronilaatikkoa, ja sitä hän myös saa. Kunnon annoksen. 😊

Reilun parin viikon päästä pakataan laukut ja lennetään eteläiseen Espanjaan.

Heleätä helmikuuta, ja mikä tärkeintä, ILOISTA YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Mä olisin niin mielelläni ollut myös Upinniemessä sotilasvalatilaisuudessa. Mutta kun sinne kukin alokas sai kutsua vain viisi läheistä, mun oli annettava tilaa isoisille. Ja sitten se toinen joutuikin ulkomaille. Vaan annettuja nimiä ei saanut enää vaihtaa. No Justus (samoin kuin Tiinuliinukin) ottivat kivoja kuvia.

Minä kävin sitten kävelemässä ihan itsekseni ja poikkesin kauppaan. Olin luvannut tehdä ruokaa ja hieman huvitti, kun Justus jo eilen illalla nosteli kaikki tarvittavat ainekset tonnikalapastapataan valmiiksi työtasolle. Tulosti ohjeen ja selitti, että fetajuusto on jääkaapissa. Kai mä nyt 16 leskeysvuoteni aikana tein ruokaa, mutta nyt olen (ilokseni) saanut hänet uskomaan, että olen ihan tumpelo keittiössä.

Olen tehnyt vähän paperitöitä l. tilannut lääkärin, perunut Hesarin, tehnyt matkustusilmoituksen Ulkoministeriöön, hoitanut pari taloyhtiön asiaa ja jopa osannut ostaa leffaliput huomiselle. Menemme ystävien kanssa katsomaan Maria Callaksen leffan ja sitten drinkille johonkin.

Toisen ystävän mies joutui sairaalaan leikkauskomplikaatioiden takia, tilanne on vakava. Ja heillä olisi lennot Pariisiin tiistaina. Ovat kaksi vuotta odottaneet sitä matkaa ja aina jompikumpi on sairastunut juuri ennen lähtöä. Ja nyt taas. Rouva lähtee ehkä yksin, kun Pariisissa vanha sukulainen on aika finaalissa ja rouva haluaisi nähdä tämän vielä. Me lupasimme huolehtia miehestä, jos pääsisi ensi viikon aikana kotiin.

Aurinkoisia päiviä!