Olen ajatellut, että voisin varata sen. Ja myös sen Amerikassa olon kirjan. Katrina oli tosi vaikuttava kirja. Antoi ajattelemista pitkäksi aikaa.

Siirrän tähän, sopii tänne paremmin.
Aivottomia hommia puuhatessa tänään seurasin televisiosta myös uusintana aivan ihastuttavaa muusikkodokumenttia joka valmistui 2021: Buddy Guy - Blues takes the blues away. 

Kun dokumentissa Mick Jagger, Buddy Guy ja joukko bluesin suurmestareita esiintyi samalla lavalla intensiivisesti, niin taas kyynelehdin.
Buddy Guyn työura alkoi poikasena puuvillanpoimijana. Uransa viime vuosikymmeninä hän sai useita tunnustuksia ja kahdeksan Grammyä. Hän on nyt 87-vuotias.

Ilman Rollareita mustien bluesmestareiden pääsy valkoisille markkinoille - tai edes tietoisuuteen - olisi viivästynyt. Vielä 1960-luvulla Yhdysvaltain musiikkimaailma, ehkä "skene", oli rodullisesti hyvin segregoitunut eri musiikkidokumenttien mukaan.
Kun Rollareita oli pyydetty esiintymään sen ajan televisio-ohjelmassa, Jagger oli vaatinut mukaan myös Muddy Watersia, ja tuottaja oli sanonut että Muddy kuka?

BG kertoo dokumentissa, että Muddy Waters aivan ennen omaa kuolemaansa olisi antanut BG:lle testamentin: Pidä blues elossa.
BG:n genre oli Chicago blues ja Obaman presidenttikaudella hän esiintyi Valkoisessa Talossa. "Jos joku olisi sanonut minulle poikasena, että tulen soittamaan Valkosiessa talossa..." Guy sanoo dokumentissa. Saati että hän tuli säestäneeksi myös muutaman säkeen laulanutta presidenttiä.

Kaupunkireissulla jäi luppoaikaa, ja kävin päivänäytöksessä katsomassa italialaisen Alice Rohrwacherin ohjaaman elokuvan La Chimera. Se kertoo brittiarkeologista joka on lyöttäytynyt yhteen haudanryöstäjäjengin kanssa, pahinta rupusakkia. Ryöstökohteet ovat Toscanan etruskien ajoilta jääneitä hautoja esineistöineen.
Isabella Rosselini on vanha aatelisrouva rapistuneessa kartanossa ja Arthurin kuolleen rakastetun äiti.
Iso elokuvasali oli melkein täynnä iltapäivänäytöksessä, ja pakenin syöviä ja juovia katsojia aivan etummäiseen riviin. Se ehkä vaikeutti kokonaiskuvan luomista, sillä melko hämmentynyt vaikutelma minulle jäi.
Elokuvan yksi opetus oli että ahneus on tyhmää, toinen koski hautarauhan kunnioittamista ja ehkä sitä, että museoissamme olevat muinaisesineet ovat enimmäkseen ryöstettyjä.
Tosi paljon erilaisia aineiksia yhdessä tarinassa, vähän semmoista ehkä Dario Fo-maista karnevalisointia.
Ja kuolleella rakastetulla oli virkattu villapuku. Tuli mieleen Tarkovskin Solaris ja siinä yhä uudestaan materialisoituva avaruustutkijan kuollut puoliso. Jos valinta oli tietoinen, niin hieno kunnianosoitus nuorelta ohjaajalta Tarkovskille.

Luulen että tämä on se elokuva jonka muistaa vielä ensi viikolla, ehkä kauemminkin. Kansainvälisissä lehdissä se on saanut hyvät arvostelut.

Taapereoiden vuosi päiväkodissa Yle Areena

Ihastuttava, liikuttava dokumentti kahden  kaksivuotiaan norjalaispojan vuodesta päiväkodissa. Ja ihastuttava on päiväkotikin. Syviöä tunteita, ystävyyttä, tappelua, rakkautta.
Tuollaista päiväkotia ja tuollaista henkilökuntaa toivoisi kaikille lapsille.

Koskettava dokumentti seuraa kaksivuotiaiden Balderin ja Haakonin elämää ja kasvamista ihmiseksi Norjassa. Vuosi päiväkodissa on ystävyyttä ja läheisyyttä, mutta myös nahistelua ja kaipausta - kaikkea sitä, mitä me ihmiset olemme ja tunnemme sydämessämme. (Store Små Mensker, Norja, 2022)

Sally Salmisen muistelmien lukeminen on edennyt hitaasti. AIkani Tanskassa. Teos 2023, on vuonna 1972 Tanskassa ilmestynyt jatko mainioon ensimmäiseen muistelmakirjaan Aikani Amereikassa.

Kuten olen kirjoittanut, tästä kakkososasta oli minun vaikeampi saada otetta, koska
mainitut henkilöt ja ilmiöt enimmäkseen ovat suomalaislukijalle ventovieraita.
Esim tiesin kyllä että jyllantilaistaiteilijat mielellään maalasivat dyynejä ja rantamaisemia, mutta nimiä en ole painanut mieleeni.

Salmisen sulhanen, sitten puoliso taidemaalari Johannes Dührkop oli syy muuttaa Tanskaan Katarina-romaanin maailmanmenestyksen jälkeen.
1940-luvulla olaaan tilanteessa, että aviomies tekee ennen muuta kirjankansien ja lehtien kuvitusta, toki maalaakin ahkerasti. Rahat menevät koruihin, kukkiin, juhlimiseen, Salminen kirjoittaa ja toteaa itse maksavansa kirjatuloillaan muun.

Kiinnostavaa on, miten Salminen heti päätyy maineensa takia Pohjolan parhaisiin kulttuuripiireihin, vaikka oli lähtöisin vaatimattomasta ahvenanmaalaisesta saaristoperheestä.

Olemme vuodessa 1942 ja saksalaismiehityksen ajassa, jolloin Tanskan kulttuurieliitti yrittää pitää maan identiteettiä yllä taiteen ja kulttuurihistoriallisten keskustelupiirien avulla. Semmoisiin pääsee myös taiteilijapari.
Salminen kirjoittaa, miten uskomattomalta tuntuu mennä johonkin palatsiin, jossa Tanskan kuningatar, kruununprinsessa ja muu ylhäisö toivottaa tervetulleeksi keskustelemaan.

Kulttuurimuisteloiden lisäksi hauskoja ovat kertomukset pariskunnan yhteisestä harrastuksesta. He tekevät pitkiäkin pyöräretkiä. Tanska on niin tasainen maa...

Kiinnostava on myös tarina romaanista, joka saa murska-arvosteluja. Tätä muistelmaa kirjoittaessaan, 30 vuotta myöhemmin, Salminen lukee romaaninsa kuin vieraan silmin uudestaan. Ja löytää tietysti paljon hyvää. Samoin hän vasta silloin 1970-luvulla avaa kirjekuoren, johon on tallentanut leikkaamansa arvostelut eri maiden lehdistä.

Täytyy nyt laukaten selata loppuun kirja, jossa on päiväysperusteisiakin rutiiniarjen merkintöjä, ja palauttaa se huomenissa. Kuukauden Salminen iltalukemisena antoi hyvää ja rauhallista unta. Kirjallisuuden voima! 

Kirjan lopussa miehittäjien koura lähenee ystäväpiiriä, ja perhe lähtee pakoon kotoaan. Heillä on nyt hoidossaan pieni juutalaisen perheen poika, kuin turvassa.

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö ruots. Räkna hjärtslag.Gummerus Liettua 2024.
Kirja oli pikalainahyllyssä, ja poimin sen koska aiheena lempitarinan versio. Nuori maalaistyttö menee piiaksi isoon kaupunkiin ja innostuu lukemisesta. Eräänlainen Sally Salmisen muistelmien osaversio siltä osin ehkä.
Selatessa lisäkiinnostusta tuli siitä, että tyttönen asettuu syksyllä 1937 Jugfrugatanille Östermalmille Tukholmassa. Suomalainenkin pystyy kuvittelemaan ne kulmakunnat.
Isäntäväki on siedettävää, herratohtori niin sympaattinen, että nuoren naisen on vaikea käsittää että hän on johtavia natseja Tukholmassa. Arvostaa etenkin palvelijattaren arjalaista ulkomuotoa.
Tapahtuu kaikenlaista, ja ankara pienipalkkainen kotitaloustyö täyttää päivät, lukeminen muun ajan.
Yhteiskunta on muuttumassa. Maailmasta puhumattakaan, silloin 1937 ja sen jälkleen.
Yli 450-sivuinen teos on niin mukaansatempaavaa viihdettä, että luin loppuosan  koska halusin välttyä läpi yön valvomiselta. 
Useinkaan en enää lue yli nelisataasivuisia kirjoja kokonaan. 

Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastossa kirja oli varauslistan kärkipaikoilla, Hesari kertoi.
Huomenna jatkan lukemista sivulta 179.

Minun piti siinä natsikohdassa pitää lukemisessa taukoa. Samoin yhdessä muussa kohdassa, jota et ehkä vielä ole lukenut. Tuntui niin pahalta.

Ei taidakaan se Sydämenlyönnit olla levollista iltaluettavaa. Onneksi on rinnakkaislaina, minulle tuntemattoman Heikki Valkaman Kätkö. Jännäri, joka kertoo Japanin Yakuza-rikosjärjestöistä ja kemiallisten huumeiden salakuljetuksesta P-Koreasta. Sitä lukien varmaan uni tulee helpommin. Alun perusteella arvelen, että kirjoittaja tosiaan tuntee Japanin ja sen kulttuuria.
Alkoi lukukesä, kun viimeinenkin kielikurssi päättyi tänään. Toki, kuka kieltää jatkamasta omaan tahtiin kesällä? Mutta on se vain ilo että voi lukea mitä vain milloin vain. Silloin kun vain voi.

Minulla on iltalukemisena Edith Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt. Olen lukenut sen joskus kauan sitten ja halusin lukea uudelleen. 
Tuo Heikki Valkaman Kätkö kuulostaa mielenkiintoiselta. Japanin kulttuuri kiinnostaa. Hyvä vinkki, kiitos.