Hei, Syyllisyyttä kannattaa miettiä tosissaan. Mielestäni se ei kanna eikä siinä ole pitkässä juoksussa niitä hyviä piirteitä.

Jos alle sadasta grammasta karkkia tulee kuvailemasi mittakaavan paha olla, kannattaa asiaa pohtia vielä lisää... Piiskaaminen voi johtaa toiseen syyllisyyden kokemukseen ja elämä menee johonkin, johon painonhallinan ei pitäisi mielestäni sitä johtaa.

Olethan lukenut koko ketjun. Etenkin Patrikin kirjoitukset asiasta...

Olethan armollinen itsellesi, se ei tarkoita sitä että heittää kaiken lekkeriksi, vaan mielestäni sitä, että annat anteeksi itsellesi ja jatkat puhtaalta pöydältä, jotakin oppineena ja siitä hyvällä mielellä.

Tsemppiä.

Kiitos, Hoohoo. Minulle armollisuus vain tuntuu tarkoittavan, että annan itseni lipsua kokonaan, vaikka raiteilla pysyminen ei ole vaikeaa. Syömiseni on kerrankin normalisoitunut, en ahmi kuten ennen tai muuta, mutta pienikin herkku(tai no, karkit eivät olleet määrällisesti pieni: yli 300 kcl) ahdistaa ja terveellisestä syömisestä huolehtiminen pyörii mielessä koko ajan -ei vain laihdutuksen takia, vaan koska en syö lihaa ja haluan silti saada tarpeeksi ravintoa ja vitamiineja.

En ole lukenut kaikkia viestejä, alku ja loppupään lähinnä, mutta selailen ketjua vielä. Yritän oppia muilta.

Heipat!

Olen lukenut ketjun enemmän tai vähemmän tarkasti lävitse, ja se on tarjonnut kyllä todella paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Syyllisyydentunne kun on aina ollut myös oma kompastuskiveni painonhallinnassa. Sen takia on ollut hankalaa löytää keskitietä, ja lähetän sympatiani kaikille samoin kokeneille. Tiedän, kuinka hankalaa on yrittää tasapainotella tuntemustensa kanssa, jos on taipuvainen syyllisyydentuntoon! Tiedän, miltä tuntuu kun itselleen "antaa luvan" herkutella, mutta jälkeenpäin tunteekin pelkkää pettymystä ja ahdistusta - ikään kuin olisi sittenkin pettänyt itsensä.

Toivon että tämän ketjun ihanien ihmisten tsemppausviestit auttavat jokaista itsensä kanssa painiskelevaa ymmärtämään, että herkuttelu ei tee kenestäkään huonompaa tai vähemmän arvokasta ihmistä. Ei, vaikka se olisi jatkuvaa ja ylenmääräistä, saati sitten satunnaista. Kun elämäntapoja on tarkoitus muuttaa pysyvästi, ei muutama sata grammaa karkkia (tai muutama kilo, irtokarkkeja, nam) merkitse vuosikausien mittakaavassa paljoakaan.

Ymmärrän kuitenkin, kuinka monen herkkuhetki suistuu raiteiltaan. Kun itseltään yrittää kieltää jotain, seurauksena on totaalinen murtuminen - ainakin omalla kohdallani. Varsinkin jäätelö on heikko kohtani - ja hassua on myös se, että jos annan itselleni luvan syödä herkkuja, syön ne loppuun saakka osaamatta lopettaa. Litra jäätelöä menee alas ihan kevyesti, vaikka yksikin annos olisi hyvin riittänyt makeahampaan kolotukseen. Huokaus. Minulla on ollut miltei kaikkien mahdollisten syömishäiriöiden oireita, mutta vuosien kamppailun jälkeen olen päässyt eroon niistä kaikista (no, miltei kokonaan - ruoan ajatteleminen vie yhä tarpeettomasti aivokapasiteettiani!). Jopa ahmimiskohtaukset ovat loppuneet. Viimeisenä ongelmana on nimenomaan syyllisyydentunnosta pääseminen ja se, että kykenisin ajattelemaan ruokaa ja syömisiäni huomattavasti nykyistä vähemmän.

Kiloklubin kantaiset tervejärkisyyttä painottavat yhteisöt ovat mielestäni loistavaa lääkettä painonsa / elintapojensa kanssa tavalla tai toisella kamppaileville; vertaistuki on uskomattoman tärkeää. Ja helpottavaa. Vertaistuki auttaa ajan kanssa karsimaan itsesyytöksiä ja avaamaan mieltään kokonaan uusille tavoille katsoa itseään ja muita.

Tällaista mietiskelen. Halauksia kaikille, jotka halausta tänään kokevat kaipaavansa!

Mulla on juuri tuota ongelmaa - siis että jos vaikka ostan pussin karkkia, mun on syötävä se loppuun. Jos otan sen litran jäätelöä käsittelyyn kerralla (jotkut kannellisissa rasioissa olevat jätskit), niin melko varmasti vähintään puolet siitä myös menee.

Jätskin kanssa mulla on auttanut ihan se, et otan vaan sen tietyn määrän lautaselle, ja laitan lopun pakkaseen. Ei sitä ihan niin äkkiä tuu sieltä pakkasesta sit jotenkin lisää haettua. Pitäis varmaan koittaa samaa karkkien kanssa - ottaa vaan tietyn määrän karkkia kerralla käsittelyyn, ehkei sitä loppua tulis sit edes sieltä kaapista haettua?

Mulla myös ongelmana tuo, että esim. suklaalevy tulee kerralla syötyä kokonaan ja sitte iskee morkkis. Pitäis varmaan harkita tuota kuunapin ideaa, että ottais vaan osan esille ja loput veis johonkin kaappiin. Sitten tulis todennäköisesti kyllä syötyäkin vähemmän.

Tänään kunnon itkupotkuraivari päivä:/ Karkkia,irtokarkkia melkein 250 grammaa..Mähän en voi ostaa karkkia, koska mun on pakko syödä se sitten aina loppuun asti ja nyt on huono olla. Toisaalta päätin, kun aloitin tän etten usko karkkilakkoihin enkä ihmedietteihin mutta nyt on hirveä morkkis tuosta karkkimäärästä.Lopetin tupakoinnin noin 7 kuukautta sitten ja silloin tuo karkki tuli enemmän kuvioon. Nykyään syön sitä noin kerran viikossa kun ennen saattoi mennä kuukausikin, etten edes maistanut enkä kyllä muistanutkaan sen olemassaoloa. Nyt sitten tulee syötyä kauhea säkki ja sitten syyllisyyden määrä on rajaton.Tuntuu, että olen nyt pilannut kaiken.

Tinttailu, mulle kans karkit tuli kuvioihin tupakoinnin lopettamisen jälkeen. Keväällä kun lipsuin tupakan kanssa, niin kas kummaa, ei tehnyt enää herkkuja niin mieli. Ärsyttävää.. Mulle karkin syömiseen auttoi ainoastaan kertakatkaisu, kun ei sallimisesta tullut monien yritysten jälkeen mitään. Kaikille "lakko" ei kuitenkaan sovi, joten en kenellekään sitä linjaa suosittele..

Mulla ongelmana on viime aikoina leipomishimo. Olen todella tykästynyt leipomiseen ja leipoisin vaikka joka päivä, jos vaan olisi joku, joka söisi ne kaikki herkut poiskin. Siis joku muu kuin minä. Viikonlopun aikana tuli syötyä hurjasti kahta eri suklaakakkua/-torttua. Hmph. Syyllisyydentuskat on suurtakin suuremmat. Mutta on kurjaa, etten saa toteuttaa leipomisvimmaani. Aina pitäisi leipoa vaan ihan vähän, joka on monessa reseptissä hankalaa tai sitten jotain mauttomia kevytpaakkelseja, yäk (onhan niitäkin hyviä, mutta kyllä leivonnassa on kiva käyttää ihan kunnon aineksia..). Pakkaseenkin voi tietty laittaa, mutta eipä meidän pakkaseen kovin paljon mahdu. Eikä siippakaan oikein leivonnaisista välitä Kavereita kun saisi kylään, mutta niilläkin on aina parempaa tekemistä, PÖH, sanon minä! Että leivo siinä sitten ja yritä olla syömättä koko piirakkaa. Olisin edes huono leipuri, niin ei pahoja kakkusia haluaisi syödä

Mutta syyllisyydentunnosta kun eroon pääsisi, niin olisi elämä paljon leppoisampaa..

Yksi keino on ostaa åieni mini pussi tai pikku laku siinä ei ole kaloreita ihan yhtä paljon kuin megapussissa mutta mieliteko tulee huomioiduksi.

Mulle tapahtu äsken jotain kummallista..

Luin äsken tätä ketjua ja ahdistuin kovasti kaikista neuvoista, kun ne kuulosti niin hyviltä, mutta ne eivät ikään kuin todella minulle auenneet. No, tuossa sitten melankolisena surffalin muilla sivustoilla, kun siippa tuli syömään viereen. Sillä oli, ah, niin hyvää banaanijugurttia "herkkuna". Hetken katselin sitä, että hakisinko kanssa, pääni sisällä kävi hirmuinen myllärrys tyyliin "siitä tulee kauheasti kaloreita, mutta jos söisin kuitenkin, mutta sitten tulee huono omatunto, apui, mitä teen?!" Koska olin hetki sitten ketjua lukenut, aloin pohtia, että heh, nythän minun pitäisi vain sallia itselleni tämä jugurtti. Hetken jo meinasin lähteä sitä hakemaan, mutta sitten jokin kello soi päässäni. Tekeekö minun todella mieli sitä jugurttia?! No ei! Miksi ihmeessä sitten sen haluan?! Siksi, että se on hyvää. Siksi, että toinen sattui tulemaan viereen sen jugurtin kanssa. Siksi, että en osaa kontrolloida mielitekojani. Siitähän tässä on kyse!

Tarkoittaako salliminen sitä, että syön mitä todella haluan?! Täytyykö minun vain miettiä mielitekojen kohdalla, haluanko oikeasti syödä sen, vai onko se vain hetken mieliteko?! Olenko tehnyt nyt jonkun ratkaisevan oivalluksen?! Olisiko tämä minun ahaa-elämykseni?!

Ja oikeasti mun ei enää tee mieli sitä jugurttia

Muoks. Ja en siis ajattele, että olen ratkaissut kaikki ongelmani, mutta ehkä tämä on yksi suuri askel siihen suuntaan..

Nanna, itse ajattelen sen jotenkin juuri noin. Eli sallivuus tarkoittaa siis sitä, että sallii juuri sen verran mitä _todella_ tekee mieli. Eli ei siis suoda itselle mitään mättämismussutuksia puoli kiloa mässyä tai tavan vuoksi syötyjä herkkuja, vaan vain sen verran kun oikeasti haluaa ja sitten kun sen halun on saanut tyydytettyä (yleensä se ei ole kovin paljon, mitä oikeasti tekee mieli makeaa, tavan vuoksi vaan jatketaan sitä syömistä koska se on hyvää) lopettaa sen syömisen. Se on vaan sitten eri juttu, huomaako itse sitä, mikä on sitä minkä verran oikeasti haluaa ja mikä on sitten sitä vahingollista mättämistä... Sitä mielitekoakin voi hetken kuunnella, niin huomaa onko se kuinka todellinen.

Itse olen ratkonut tuota tavan vuoksi esim. karkkipussin tyhjentämistä sillä, että ei enää osteta niitä isoja pusseja tänne, vaan esim. pikku hyvä -pusseja joissa vain se 110g. Kun sen joutuu vielä jakamaan kahdelle, niin ei ole paha (eikä ole vaarallista, vaikka söisi kokonaankin). Nyt kiloklubin myötä olen alkanut annostelemaan asioita ihan niiden kalorimäärien mukaan, otan jo etukäteen kippoon sen verran suolapähkinöitä tms. mikä sopii ruokapäiväkirjaan ja se on se, minkä saan syödä, lisää ei haeta. Eikä tarvi miettiä, että ottaisko vaiko eikö ottais. Sama jäätelön kanssa.

Tuo leipominen on hankala juttu. Itse totesin jo aika kauan sitten, että on turha meikäläisen leipoa. Todellakin syön hitaammin tai nopeammin mutta tappavan varmasti pakastimestakin kaiken pois. Pulla on tosi hyvää, mutta ei se silti haittaa että sitä on kaupassa tai muilla ja pärjään ilmankin. Mutta jos sitä on tässä talossa, niin se katoaa kyllä. Ikävää on myös se, että tykkään ruoanlaitossa leipomisesta kaikkein eniten, mutta terveyssyistä leivon vain silloin kun varmasti on tulossa jotain muita ihmisiä syömään ne. Muu ei vain tule kysymykseen kohdallani. Karkkien tms. herkkujenkin kanssa on sama, niitä ei vain tule kerätä kaappeihin suuria määriä niin ei niitä sitten tule syötyäkään sellaisissa mittasuhteissa.