torstaina, 4. syyskuuta 2008 klo 17:56 lode kirjoitti::
Oikein paljon kiitoksia kaikille kommenteista ja Patrikille vastauksesta. Luulenpa, että hakeudun vastaantotolle, sillä tuntuu, että laihduttamisesta irtautuminen ja syömisen normalisoiminen ei omin avuin oikein enää onnistu. On totta, niinkuin Patrik totesit, että sitä normaalia syömistä johon palata ei ole muistissa kaivettavissa, sillä lapsuudesta asti ruoka on merkinnyt lihomista ja kaloreita. En todellakaan muista aikaa, jolloin ruoalla olisi ollut neutraalimpi merkitys. Juu ja kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka hakeutuu esim. lääkäriin vasta kun pää on jo kainalossa, mutta jos sitä tällä kertaa toimisi vähän fiksummin.
Tuli nyt myös vähän toiveikkaampi olo siitä, että ehkä minun ei tarvitse koko loppuelämääni pähkäillä tämän asian kanssa, niinkuin sitä välillä toivonsa heittäneenä on ajatellut. Kaunis kiitos siis kaikille

Minä olen ainakin saanut apua, kun hain sitä ravitsemukseen erikoistuneelta psykoterapeutilta. Siellä on purettu tunnesyömistäni ja uskon, että tällä hetkellä se on suht koht ok. Kun sitä oikeaa ruokailurytmiä ei ole niiin sitä pitää alkaa vain rakentamaan. Ensin voi merkata kaiken mitä syö ja katsoo, mikä tai mitkä ovat ruokavaliossa kaikkein pahiten rempallaan ja mistä tulee ne suurimmat kalorimäärät. Sitten vain miettii, etä mikä olisi sellaista terveellistä,mitä voisin syödä aamulla ja mitä sellaista mitä voisin syödä lounaalla tai syönkö esim. työpaikalla ja noudatan lautasmallia niin silloin se menee oikeaan suuntaan. Itselläni ainakin julkiset syömiset eivät olleet se ongelma, vaan juuri kotona syömiset, kun en syönyt juuri mitään varsinaista ruokaa, vaan leipää ja karjalanpiirakkaa ja leivänpäällysiä runsaasti. Niitä vain korjaamaan, että ostaa kotiin vain kevytjuustoja ja kokolihaleikkeleitä, joissa rasva-% on alhainen. Lisäksi livän päälle aina kurkkua , tomaattia tai paprikaa tai salaatinlehtiä. Leiväksi vain ruisleipää tai näkkäriä. Kyllä ne maistuu, kun ei muuta ole ja pian huomaa, että vaikka on muuta leipää niin ei halua edes muuta kuin ruisleipää. Tärkein opetus minulle ainakin oli se, että mietin, miksi ostan herkkuja tai syön eli mitä olen ajatellut tai puhunut, kun aivot ovat saaneet tunnesyömisen pintaan. Sillä nälkään en syönyt silloin juuri koskaan, päinvastoin usein oli ähky ja silti piti vain tunkea ruokaa sisuksiinsa.

Äärettömän kiinnostava viestiketju. Olen miettinyt jo jonkin aika (luettuani Patrikin kirjan) syyllistämättömästä syömisestä. Olen onnistunut siinä jonkin verran. Yritän syödä terveellisesti sekä säännöllisest, ja perjantai-iltana herkuttelen ilman syyllistämistä. Joskus viikon mittaan myös kahvileipää mielihyvällä.

Mutta. Miten tämä sopii tunnesyömiseen? Periaatteessa olisi suositeltavaa ettei tunteisiinsa enää söisi vaan opettelisi pärjäämään niiden kanssa muin keinoin. Löytämään jostain ne muut keinot, kestämään tunteita. Huomata ettei tunteisiin kuitenkaan kuole.

Ennen söin kaikkiin tunteiden kirjoihin, laidasta laitaan. Nykyisin en enää läheskään näin. Mutta silti suuremman vastoinkäymisen kohdalla sorrun. Tuntuu etten jaksa enää kestää tunnetta, mikään ei auta, lopulta on pakko laittaa korkki syömällä. En varsinaisesti edes halua herkkuja silloin, mutta en ole muuta keinoa löytänyt. Mahdollisesti syyllisyys, ja soimaaminen syömisestä, voittaa aikaisemman tunteen alleen, ja syömissyyllisyys on tuttu, sinänsä turvallinen tunne.

Tulisiko minun siis hyväksyä se että joskus tarvitsen ruokaa turvakseni ja syödä satsi syyllistymättä? Vai koettaa edelleenkin karsia juuri tämä syömisen muoto mahdollismman hyvin pois?

Menee psykologian puolelle, mutta olisin kiitollinen jos teillä ja mielellään Patrikilla olisi mielipidettä/kokemusta tunnesyömisestä ja syyllistämisestä.

Ahh, minulla siis on tovereita, jotka käyttäytyvät samalla tavalla, ehkä eri syistä, mutta kuitenkin.

Kaupasta jos tuo sellaisen magapussin vaikkapa ässämixejä, on siitä puolet syöty 3 km:n kauppamatkalla autolla. Ihan kiva. Loput menee närppiessä päivän mittaan, ei voi mitään. On ostettava vain Niiskuneiti-karkkirasioita tms. Tutti Frutti-rasioita, ettei menis överiksi.

Vertaan tätä (kuten olen aiemmin muualla maininnutkin) narkomaanin käyttäytymiseen. Toistan, että harmi vaan että jos lakkaa syömästä, kuolee. Narkomaanin lailla pitäisi alkaa totaalikieltäytyjäksi, muuten ei rotia löydy. Juu nou.

Kyllä mulla ainakin on suklaan kanssa ihan riippuvuus. Samalla lailla kuin alkoholisteilla, jotka säilyy aina alkoholisteina eivätkä voi ottaa tippaakaan, en voi ottaa yhtäkään palaa, etten ratkea heti. Söisin vaikka kaksi kiloa yhteen menoon jos annan itseni aloittaa. Ennen olen lähtenyt autolla ajamaan illalla parinkymmenen kilometrin päähän 24H huoltikselle hakemaan suklaata... Nyt en ole suklaata syönyt kahteen kuukauteen, eikä normipäivänä enää tee heikkoa ohittaa karkkihyllyä. Joskin joinakin masennuspäivinä lähetän mieluummin miehen kauppaan, koska tiedän muuten sortuvani... Jännä on että tätä ei ole muiden herkkujen kohdalla.

En tiedä missä vaiheessa sitä olisi niin terveellä pohjalla että voisi ostaa vain sen pienen patukan ja tyytyä siihen ilman että tarvii hakea ärrältä kahta puolenkilon levyä ja tunkea niitä naamaansa. En ainakaan vielä uskalla kokeilla.

Tuttu tunnelma SriSari, kyse ei ole ainakaan mulla lohduttautumisesta vaan pelkästään itsehillinnän puutteesta. En ole erikoisen suklaahiiri, ennemminkin ässämix-sellainen, mutta voin silti syödä yksin levyn Maraboun Dajm-suklaata samalla kun työkaverit kauhistelevat tai naureskelevat vieressä.

Vuosia kuvittelin että pärjäisin laihduttamisessa omalla tavallani. Nyt olen hyväksynyt ammattilaisten mielipiteet kokonaisuudessaan, paitsi tuon sallivuuden osalta. Kun tiedän heikkouteni, en salli itseni ottaa riskiä. Vain Läkerol-rasiat tai lasten karkkirasiat ovat ok, ne voi syödä kerralla.

Edit: Miks miun ticker ei näy?

Olen huomannut, että herkkujen oleminen kaapissa ei enää olekaan ongelma. Esimerkiksi nyt keittiön kaapissa on Pandan suklaa levy, johon ei ole mitään himoja. Ostin sen leipomistarkoituksessa (tummaa suklaata), mutta en sitten leiponutkaan heti. Samoin mieheltä jäi karkkia viikoksi kaappiin, enkä edes tajunnut niitä (vaikka availin kaappia noin tuhat kertaa päivässä). Kummallista.

Ehkä tässä on nyt jotain samaa kuin työkaverilla joka lopetti tupakoinnin. Hän sanoi, että kantoi laukussa noin vuoden tupakka-askia, vaikka ei siitä yhtään tupakkia polttanut. Mutta sen askin oleminen laukussa toi jonkun kumman tunteen, että on asian "herrana". Eli ei tule tilannetta, että pitäisi "sortua" kioskille puolen yön aikaan tupakin takia. Sama mulla nyt, ei tarvitse edes miettiä, lähtisikö käymään kaupassa hakemassa jotain hyvää, kun sitä on kaapissa. Ja kun sitä on kaapissa, niin miettiin, että syö sitten kun oikeesti tekee mieli. Vielä ei ole tehnyt mieli, mutta se hetki varmasti tulee. Ja sitten syön hyvällä mielellä, kun siitä on jo omassa päässään sovittu.

Vielä kun saman mielenlaadun saisi tuohon muuhun syömiseen... Syön edelleen liian isoja annoksia (siis oikeaa ruokaa) liian nopeasti ja sitten turvottaa ja on huono olo. Jonkin verran on auttanut se, että lounasruokalassa ottaa lisäkesalaatin samalle lautaselle kuin pääruuan. Ihan kuin se ruoka loppuisi...

Kuulostaa nämä karkkihommat sikäli tutuilta, että minulla sama riippuvuus on grilliruokiin. Saatan syödä yhdeltä istumalta kerrosporilaisen, joka muuten täällä Oulun seudulla useimmilla grilleillä on tosi iso, vaikka ihan hyvin normaalikokoinenkin riittäisi saamaan minut kylläiseksi. Olen yrittänyt pitää itselläni määräyksen, että kerran viikossa "roskaruokaa", mutta siitäpä tulee aika ajoin lipsuttua...

torstaina, 4. maaliskuuta 2010 klo 12:07 SriSari kirjoitti::
Kyllä mulla ainakin on suklaan kanssa ihan riippuvuus. Samalla lailla kuin alkoholisteilla, jotka säilyy aina alkoholisteina eivätkä voi ottaa tippaakaan, en voi ottaa yhtäkään palaa, etten ratkea heti. Söisin vaikka kaksi kiloa yhteen menoon jos annan itseni aloittaa.

Moi SriSari, ymmärrän suklaahiirtä! Minullekin menisi ihan hillittömiä määriä, niin kauan että tulee paha olo.

Huomasin kuitenkin, että kirjoitit toisessa ketjussa, että syöt normaalia ruokaa vain 400-1200 kcal päivässä. En usko, että niin vähällä syömisellä voit päästä eroon hillittömästä makeanhimosta. Ja siinähän syyllisyyden kierre saa uutta pontta...

Sinun kannattaisi varmaan syödä kunnon ruokaa enemmän, reilusti rasvaa ja proteiineja. Jos viikon pari yrität syödä suositusten mukaan, sitten on hyvä kokeilla suklaansyöntiäkin, puhtaalla omatunnolla! En usko, että enää uppoaa kilotolkulla.

Mulla ainakin herää armoton makeanhimo, suorastaan hulluus, jos en syö kunnolla (1500-1800 kcal).

Tämä ketju vetää minut suorastaan sanattomaksi - ongelma, jonka kanssa olen kiemurrellut on todellinen! Suorastaan koen helpotusta, sillä nyt järjettömälle ahmimiselle olisi mahdollisuus tehdä loppu. Minullakin on mahdollisuus saada terve suhtautuminen ruokaan.

Olen siis laihduttanut miltei kuusi vuotta elämästäni, ikää tällä hetkellä on 21 vuotta. Olen pyrkinyt syömään terveellisesti ja jättämään herkut pois. Viime vuosina olen myös päässyt sisälle kaloreiden ihmeelliseen maailmaan. Terveellisesti syöminen ja herkkujen poisjättäminen aiheuttivat järkyttävän kierteen, jossa kielsin itseltäni kaiken hyvän. Koska oli lievästi ylipainoinen, en luottanut elimistöni kykyyn kertoa, mitä se milloinkin tarvitsee ja aloin sotkemaan sitä omilla totaalimääräyksilläni. ja kuinkas sitten kävikään? Ahmin miltei oksennus pisteeseen asti kerta toisensa jälkeen.

Olen huomannut, että minun tulisi uskaltaa päästä irti ja luottaa kehooni. Mutta kuinka sen voisin tehdä? Tänä aamunakin söin karkkia aamupalaksi, koska teki mieli. Siitä tuli huono omatunto, joka laukaisi ahminnan.

Tahtoisin kyetä maistelemaan ja nauttimaan ruuasta. Lopettamaan, kun siltä tuntuu. Joskus olen onnistunut niinkin tekemään, mutta mieliteot palaavat puolen tunnin sisään, ja 250g karkkipussi on kadonnut illassa. Allan miettimään kaloreita ja totean, etten ikinä tällä syömisellä pääse kiloistani.

Oravanpyörä jatkaa pyörimistään..

En vain uskalla päästää irti! Tahdon pois kiloistani, jotka rennostisyöminen yokirjoitusten aikaan (tuolloin kaikki ruoka oli sallittua, jotta jaksaisin) sekä myöhemmin ahmimiskohtaukset ovat minulle tuoneet.

Toisaalta olen ollut laihimmillani silloin, kun seurustelin ja söin, mitä tykkäsin. Muiden ihmisten olemassaolo vie huomioni pois ruuasta ja tuolloin en myöskään saa syyllisyyspuuskia syömistäni herkuista - myöskään yliampumisia ei tule läheskään niin paljoa. Mutta nyt elän yksin ja huomioni kiinnittyy jokaisen suupalan pahuuteen/hyvyyteen.

Tämä on aivan mielettömän tärkeä ketju!

Jatkaakseni vielä edellistä viestiäni, kyselisin ammattilaisilta neuvoa: mitä tehdä tilanteessa, kun tekisi mieli hirveästi jotain kiellettyä ja herkkua, mutta sillä hetkellä ei ole juuri sitä tarjolla? Tämä saa minussa aikaan valtavan syömisreaktion, jolloin syön sitten kaikkea muuta, oli se sitten herkkua tai tavallista ruokaa.