Merelle, mitäs ihmettelemistä kissan itkemisessä on?
Ja tiedän ihmiset, jotka suree kaniaan. Ollut jo monta vuotta haudassa, mutta käyvät usein haudalla.
Kaikki eläimet on omistajilleen rakkaita. Tuskin niitä muuten hankkisivat!

Meillä mökillä yks kesä oli jonkun kissa pihassa. Seuraili meitä paikasta toiseen ja kiipesi isännän punttia pitkin syliin.
Välillä katosi jonnekin, mutta joka päivä oli pihassa. Ja yöt nukkui terassilla
Ei voitu sisälle päästää(olen eläimille allerginen) eikä alettu ruokkimaan. Odotettiin ja puhuin sille, että nyt tarttis mennä jo omaan kotiin.

Lopulta oli pakko viedä ehylle, josko löytäisivät omistajan.
Kumpikin meistä oli näkevinään vilauksen kissasta koko kesän. Mutta eihän se sitten enään tullut.
Ja kyllä olis itkettänyt kumpaakin. Niin ikävä sitä oli.

Jos olis ollut oma ja olis menehtynyt, niin oltais kyllä itketty

Terveisin kaksi kissafania

Menna
Just. Pölhökustaa on osuva termi. En tykännyt, että on Pölhökustaa viinistä. Humalassa tarkoittaa kai tarkemmin ottaen toikkarointia. Hönöstyminen on minusta riittävän ärsyttävää.
Niin ja liittyen eläinten kohtaloihin, sellaiset yleensä haukkuvat toisia empatiakyvyttömiksi, joilla ei ole itsellä aikomustakaan empaattisesti ymmärtää, että asiat voi todellakin kokea monella lailla. Myös viileämmin. Joku suree, joku ei. Näin on.
Hyvä, että joku pysyy rauhallisena, ja hyvä, että on voimakkaasti tuntevia.
Ja minä vasta kauhea olen. En todellakaan, todellakaan pidä lemmikkejä perheenjäseninä. En sinne päinkään. Eikä rassaa yhtään, että iso osa on eri mieltä. Ei tarvi kommentoida. Tiedän.
Tykkäsin kovasti Tupsusta. Mutta se oli koira, lemmikki. Ei varjele mikään perheenjäsen.

Lemmikkieläimistä: Kyllä minäkin ymmärrän jonkinlaisen suremisen pitkään perheessä olleen lemmikin menettämisestä, mutta en nyt sentään mitään vetaistukiryhmiä siihen perustaisi enkä tarvitsisi mitään suruaikaa. Onko siitä nyt pari vai jo kolme vuotta kun meidän Vallu-kissa piti viedä piikille. Se oli jo melkein 19 vuotta muistaakseni ja varsinkin miehelle tärkeä otus ja minäkin siihen ehdin kiintyä kun ehti täälläkin elellä monta vuotta. Kyllä meille molemmille oli suru kun jouduttiin siitä luopumaan, mutta järkikin sanoi, että aika oli tullut. Muistelemme vieläkin silloin tällöin kissaamme, mutta uutta emme ota niin kauan kuin "toivomme" vielä matkustavamme. Hautasimme kissan puutarhaan ja istutin syyshortensian siihen kohtaan.
Ehkä meikäläinen maalaistalon tyttärenä tottui jo lapsena, että eläimet ovat eläimiä ja niistä joutuu luopumaan eikä sitä sen enempää ajateltu. Voi kauhistus kuinka monet kissanpennutkin vaan lähtivät isän mukana ameriikkaan... Ja karitsat, vasikat, porsaat...niitä piti ikään kuin lemmikkinä, mutta kun ne kasvoivat, niille kävi niin kuin kävi eikä niitä itketty perään. Semmosta se vaan oli. Ja olihan minulle yhden kesän harakkakin lemmikkinä. Kun koulu syksyllä alkoi, lähti harakkakin takaisin luontoon. Muutaman kerran se vielä lentää leuhotteli takaisin kun huusin, mutta lopulta sitä ei enää kuulunut. Kaikkea tässä tuleekin mieleen

Lemmikkiviestiin haluan minäkin osallistua. Meillä oli jo lapsuudenkodissa saksanpaimenia, kissoja ja muutama ihana sekarotuinenkin. Isäni haali sekarotuisia huonoista oloista ja ne olivat viisaita ja hyviä koiria. Meidän sakemannit ovat tehneet oikeita töitäkin, yksi pelasti ihmisiä raunioista, toinen suojeli, kolmas oli kotikoira, mutta pelasti kerran vuodenvanhan lapsenlapsen tippumasta portaisiin vetämällä mekosta viime tipassa pois. Ja kerran parivuotias oli ehtinyt puutarhan portista autotille, koira perään ja tönimään pikkuista pihaan takaisin.

Meidän koirien uurnat on mökillä kahden ison kuusen alla, jokaisen päällä luonnonkivi, jossa pieni nimilaatta. Koiria, niiden edesottamuksia ja muita juttuja on hauska muistella. Mutta vieläkin muistan sen kauhun, kun viisivuotias sakemannityttöni halvaantui ja yritti yöllä raahautua luokseni apua hakemaan. Pyyheliinan avulla sain sen kannettua autoon, mutta eläinlääkärille päästyämme mitään ei ollut tehtävissä, sillä oli aivokasvain. Nuoren koiran äkillinen kuolema on järkytys, pitkän elämän eläneen koiran siirtyminen koiraenkeliksi on helpompi hyväksyä.

Kun tyttäreni oli jotain alle 10,hänen akvaariosammakkonsa kuoli. Se haudattiin sormusrasiassa mökin pihalle ja päälle istutettiin orvokkeja. Lapsi suri ja annettiin surra, eikä vähätelty. Suurta surua kesti varmaan kolmisen tuntia.

Eilen käytiin museokortteja ulkoiluttamassa Tiinuliinun ja UK:n kanssa WeeGeessä arkkitehtipariskunta Sirenien näyttelyssä. Tiinuliinun kanssa ollaan koiraihmisiä ja jutellaan heidän jo ammoin viheriäille niityille siirtyneestä Cheriestä ja minun koiristani melkein kuin ne olisivat läsnä.

Minun mielestäni koira on perheenjäsen - koirajäsen. Isot sakemannit eivät kuulu sänkyyn tai sohvalle, mutta kyllä minun kääpiöpinserini ja kaniinimäyräkoirani ovat nukkuneet polvitaipeideni päällä. Olemme Justuksen kanssa jutelleet paljon koira-asioista ja todenneet, että niin paljon kuin rakastamme koiria, emme enää ota meille omaa. Hoidetaan Ikeriä ja Justuksen pojan perheen koiraa tarvittaessa ja ihastellaan kadulla tapaamiamme söpöliinejä.

Kissakin olisi kiva sylissä kehräämässä, mutta minä en osaa jutella kissakieltä enkä ymmärrä niiden järjenjuoksua. Tyydyn silittelemään toisten kissoja, meidän talossa asuu hurmaava sininen kissa, joka viihtyy ulko-oven vieressä olevan patterin päällä (sen emäntä istuu vieressä) ja sitä kollia on aina ohimennessä siliteltävä sekä vaihdettava kuulumisia.

Merelle, sodan traumatisoimat miehet olivat oma lukunsa. Heillä oli tuntoihinsa todelliset ja raskaat syyt, mutta silloin ei yhteiskunta tarjonnut minkäänlaista terapiaa. Pahimmillaan heille sanottiin, mitäs sinne menitte!!! Ellei mies osannut purkaa tuntojansa, siitä seurasi sitten loppuelämän painajaisia ja jopa traagisia perhekohtaloita sekä mahdollisesti traumatisoitunut seuraavakin sukupolvi. Uskon miesten puhumattomuuden yhtenä tärkeänä syynä olleen perheen säästäminen raskailta kokemuksilta ja toisaalta se, että he olivat kuitenkin tekemässä velvollisuutensa ja kyllähän miehen pitää jaksaa velvollisuutensa tehdä. Luulenpa, että sinunkin isäsi koiraa itkiessään itki paljon muutakin.

Minä olen henkeen ja vereen koiraihminen, mutta siedän hyvin kissojakin, kunhan edes joskus suostuvat silitettäväksikin! Meillä oli cockerspanieli Menna ( ), joka oli aivan ihana (olen tainnut kertoakin), mutta joka kuoli jo 8 vuotiaana ja me äidin kanssa surimme sitä kovasti. Muistan kun olimme joskus vuosia myöhemmin elokuvateatteri Bristolissa katsomassa iki-ihanaa piirroselokuvaa Kaunotar ja Kulkuri. Siinä kohdassa missä Kaunotar pienenä pentuna yrittää kiivetä rappusia ylös, me kumpikin niiskutimme ja pyyhimme kyyneleitä, sillä se oli osattu kuvata juuri siten kuin Mennakin oli yrittänyt nousta sohvalle. Voimaa ei ollut hypätä ja jalatkin olivat niin lyhyet, joten siinä sitten pystyssä sohvaa vasten se yritti nostaa toista takajalkaansa hellyyttävästi ja joku meistä sitten auttoi sitä hieman pyllyn alta Katsomossa oli varmaan joku muukin koiraansa ikävöivä, sillä selkämme takaa kuului äänekästä nyyhkytystä!

Tuo kaikki on aivan luonnollista, mutta että terapiaan lemmikin kuoleman takia tai peräti saikkua töistä, kuten olen lehdistä lukenut, sitä en oikein ymmärrä. Toisaalta, ihmiset ovat niin vieraantuneita elämästä, etteivät lapsetkaan enää näytä tietävän, että maito tulee lehmästä, joten kai siinä sitten vieraantuu kaikista muistakin elämän osa-alueista. Sellainen elämä saattaa käydä kohtuuttoman raskaaksi ja ehkäpä siinä onkin yksi syy kasvaville mielenterveysongelmille.

Ai täällä on menossa lemmikkieläinkeskustelu! Mä haluan mukaan!

Kuten IL tuossa edellä totesi, niin edesmenneistä koirista kyllä puhutaan, sekä me kaksi koiranystävää keskenämme että meillä kotona. Kun setterimme Cherie (siis se koira joka hitsasi UK:n ja minut yhteen kun lupasin hoitaa sitä niin myötä- kuin vastamäessäkin) siirtyi yli vuosikymmen sitten tuonilmaisiin, pikkuperheessämme oli tyhjä paikka pitkään. Etenkin jos yöllä heräsi, luuli kuulevansa tassujen rapinaa olohuoneen parketilla tai keittiön klinkkerilattialla.

Punasävyinen, lintukuvioinen kaulapanta on edelleen tallella eteisen komerossa. En kuitenkaan usko, että sille koskaan tulee uutta käyttäjää – matkustelu ja moni muukin asia on koirallisessa taloudessa hieman haasteellisempaa. Sitä paitsi saamme lainata tyttären spanielia jos kova koiraikävä iskee, ja muutenkin. Tarpeen vaatiessa käytettävissä on myös UK:n tyttären labradorinnoutaja.

Mutta jos UK:n kanssa kulkiessa nähdään jossakin metsäkanalintu, jompikumpi usein huomauttaa: Tuosta kyllä Cherie tykkäisi! Tai kun elokuisena päivänä ajetaan leikkuupuimurilla käsitellyn pellon ohi, muistellaan miten setteri tykkäsi juosta sänkipellolla ja kuinka lujaa se silloin menikään. (Spanieli, joka muuten tosi-ihana tapaus, ei lyhyillä jaloillaan yllä vastaavaan vauhtiin.)

Vuosi sitten spanieli vietti kanssamme joulun, uudenvuoden ja vielä loppiaisenkin, kun isäntäväkensä oli matkoilla. Nythän tässä ei kukaan pääse mihinkään (mikä nyt ei varsinaisesti mua sureta, kaikenlaista kivaa voi keksiä kotinurkillakin).

Eilen siis ulkoilutettiin museokortteja, ja tapahtumalla oli jälkiseurauksensa. IL oli nimittäin pukeutunut somaan polvipituiseen kevyttoppatakkiin, ja minun niin rupesi mieleni tekemään samanlaista. Ihan vastaavaa ei kohdalle osunut, mutta naapuriostarin Prisma (!!) myi pirteänpunaista höyhenenkeveää ulkoiluvaatetta, eikä hintakaan ollut paha. Tulis vain runsaasti kirpeänkuulaita ulkoiluilmoja!

Mutta niistä lemmikeistä ja suremisestahan mun piti. Sururyhmä saattaa olla vähän suureellinen hanke, ellei sitten kyse ole masennuksesta, joka on aiemmin oireillut tai mahdollisesti ollut huomaamaton, ja iskee lemmikin menetyksen yhteydessä. Sellaiseen varmaan muiden ihmisten tapaaminen ja yhdessä puheleminen auttaa.

Takavuosien työpaikallani sattui tapaus, jossa henkilö sai kahden viikon sairasloman kissansa kuoltua. Siinä kyse oli pitkäaikaismasennuksesta: yksinasuva, muutenkin ehkä hyvin yksinäinen ihminen romahti kun ei sitä toista elävää olentoa ollut enää kotona. (Tosin me työkaverit olimme keskenämme sitä mieltä että parempi olisi ollut, kun olisi vain tullut virkistymään meidän seuraamme. Mutta kun työterveyslääkäri ja esimies päättivät toisin niin minkäs mahdettiin.)

Muuten olen sitä mieltä (kaikella sillä varmuudella minkä vain täydellinen asiantuntemattomuus tuo), että mitä tiiviimmin ihminen pysyttelee ns. normaaliarjessa kiinni ja piipahtaa välillä ns. mukavuusalueensa ulkopuolella, sitä parempi mielen- ja muullekin terveydelle. (Kukahan saisi kerrottua tämän sille vaaleatukkaiselle lippalakkeja rakastavalle amerikkalaismiehelle, jonka työsuhdetta sikäläiset äänestäjät eivät enää jatkaneet?)

Terve teille. Kiitos kun jaatte elämäänne mielenkiintoisilla jutuilla.

Kirjoitin äsken pitkästä aikaa pitkät tarinat mutta karkasivat johonkin ennen lähettämistä.

Minäkin panen lusikkani soppaan koirakeskustelussa.
Olen varmaan monen mielestä tunteeton kun en ymmärrä tyhmässä päässäni sururyhmiä ja muistomerkkejä eläimille. Mutta kukin taaplatkoon tyylillään, mikä minä olen toisten tekemisiä arvostelemaan.

Kuten joku toinenkin täällä ryhmässä totesi niin maatilalla kasvaneena eläinten kuolemaan tottuu jo lapsena.
Syntymäkodissani oli lehmiä, hevonen, lampaita, kanoja, jokavuotinen jouluporsas ja tietysti kissoja mutta ei koiraa. Kyllähän minäkin itkut joskus tirautin kun lempilehmäni talutettiin korkealaitaiseen. Sika tapettiin syksyllä näihin aikoihin, mutta sen teurastusta ei lapset päässeet katsomaan. Jos meitä ei saatu muuten pysymään poissa teurastuspaikalta lähetettiin meidät kylälle lainaamaan "häntäveiviä" jota jouduttiin kyselemään monesta talosta eikä sitä kuitenkaan ikinä löytynyt.

Naimisiin mentyäni kasvatimme lihanautoja ja lampaita teuraaksi.
Omat lapseni sekä naapurin lapset saivat seurata eläinten teurastusta silloin kun se tapahtui meillä kotona eikä heille ole jäänyt siitä mitään traumoja ja liha maistuu edelleen kaikille.
Lasten ollessa pieniä juonivat he isänsä kanssa meille mäyräkoiran.
Koira menehtyi karkureissunsa jälkeen ilmeisesti saatuaan jostain myrkkyä. Ekaluokkalainen suri koiraa eniten ja kertoi itkeneensä koko päivän koulussa ja sanoneensa opettajalle että hänellä ei ole ollut kuin kaksi ystävää ja nyt molemmat ovat kuolleet. Minä tyhmänä kysyin että kukas henkilö tämä toinen oli niin tyttö itkun lomassa sai sanottua että toinen oli pässi jolla hän pienenä ratsasti. Oltiin syöty kyseinen ystävä jo kolme vuotta aikaisemmin.
Seuraava koira oli bordercollien ja karhukoiran risteytys, josta yritimme kouluttaa paimenta eläimille, mutta jokin meni vikaan kun mokoma paimensi vain minua. Tämä seropi oli sikiävää sorttia kun pentueita syntyi vähintään vuosittain vahtimisesta ja pillereistä huolimatta. Joskus pihalla oli vahdissa kolmekin koiraa monta päivää, kovasta pakkasesta huolimatta.Tämän koiran kohtaloksi tuli naapurin isompi narttu jonka kanssa oli niin kiivas yhteenotto että meidän koira ei enää toipunut vammoistaan vaan lopetettiin.
Tytär hankki vielä bernhandilaisen jonka vei mukanaan miehensä luo muutettuaan ja siihen minun koirakokemukseni loppuivatkin.

En ymmärrä sitäkään että miksi koiria pitää olla monta samassa perheessä. Joskus lenkkipolulla tulee vastaan perhe joilla on kolme lasta ja viisi koiraa mukana. Eikä heillä tietääkseni ole kuin pieni asunto rivitalossa.

Vähän omaa juttua vielä. Leikattu jalka menee jo lenkkariin ja tilavaan matalakantaiseen talvisaappaaseen. Viime lauantaina kävin raivaussahakurssilla josta sain oppia sahan huoltoon, teroitukseen ja itse raivaukseen. Kovin pitkään en raivausta pystynyt tekemään kun maasto oli epätasaista ja kantojen sekä kaatuneiden rankojen väistely kävi jalkaan. Tulipahan oltua kuusi tuntia ulkona ja monta uutta niksiä tarttui päähän.

Täällä kun on viisaita naisia pilvin pimein, niin kertokaa minulle miten painonnousun saisi käännettyä laskuksi? Liikunta en ole päässyt paljon harjoittamaan kun en voi kävellä vielä kovin pitkiä lenkkejä ja rakastamani lavis on kohdaltani tauolla. Pihatyötkin saatiin taloyhtiössä jo päätökseen. Illan liikunta on yleensä sohvan ja jääkaapin välillä.

Terveyttä ja valoa pimeyteen.

Mustikkaposki, olemme näemmä aika paljon "samiksia" eläinkommenttiesi perusteella, vaikka minä olenkin syntynyt keskelle Helsinkiä. Tiinuliinua komppaan tuossa masennusjutussa, sillä tokihan masennus vaatii hoitoa ja voi varmaan pahentua lemmikin menettämisen yhteydessä. Itse koiran omistaneena ymmärrän inhimillistämisenkin, vaikken aina käsitäkään, miksi paksuturkkisella koiralla pitää olla talvella vielä takkikin Surra saa ja pitääkin ja tietenkin muistella, olenhan minäkin sulostuttanut teitä kertomuksillani ihmeellisestä Mennasta , mutta rajansa kaikella! Menna muuten kuoli keskitalvella eikä meillä ollut mitään paikkaa, mihin olisimme sen haudanneet, joten se jäi pieneläinklinikalle, jossa se ruumiinavauksen jälkeen hävitettiin jollain tavalla, luultavasti polttamalla.

keskiviikkona, 11. marraskuuta 2020 klo 15:12 Tiinuliinu kirjoitti::
Muuten olen sitä mieltä (kaikella sillä varmuudella minkä vain täydellinen asiantuntemattomuus tuo), että mitä tiiviimmin ihminen pysyttelee ns. normaaliarjessa kiinni ja piipahtaa välillä ns. mukavuusalueensa ulkopuolella, sitä parempi mielen- ja muullekin terveydelle. (Kukahan saisi kerrottua tämän sille vaaleatukkaiselle lippalakkeja rakastavalle amerikkalaismiehelle, jonka työsuhdetta sikäläiset äänestäjät eivät enää jatkaneet?)

Tuo yllä oleva lainaus sisältää hienon oivalluksen ja mainittu oranssin värinen tyyppi on hyvä esimerkki siitä, miten itsekkyys, tyhmyys ja raha yhdessä vaikuttavat ei ainoastaan asianomaiseen itseensä, vaan pahimmassa tapauksessa koko maailmaan. Amerikkahan on kuuluisa turhista oikeusjutuista, joissa ainoita voittajia ovat lakimiehet. Jos T. ei ole tähänkään asti ollut kovinkaan luottamusta herättävä eikä missään mielessä presidentillinen, niin nyt käynnissä oleva älyttömyys vain vahvistaa tuota näkemystä. Poltettuja siltoja on aika vaikea rakentaa uudelleen ja mikäli hän tosissaan suunnittelee paluuta v. 2024, niin hän voi kokea yllättävän tappion. Toisaalta, eihän hänen valintansa neljä vuotta sittenkään pitänyt olla mahdollista, joten who knows, mutta yleensä amerikkalaiset eivät pidä huonoista häviäjistä!

Olimme keskiviikkona katsomassa Aliisa Pulkkisen monologiesityksen Joutsenlauluni ja se oli TODELLA hyvä. Naapuripöydässä sattui istumaan esityksen kirjoittajat, joten pääsimme antamaan palautetta myös suoraan "sylttytehtaaseen"! Aliisa on niin hurmaava ihminen ja kertakaikkisen suvereeni, joka on juuri omiaan tuollaisessa nopeatempoisessa esityksessä. Ei voi kuin ihailla, miten hän on pystynyt opettelemaan pitkän tekstin niin, että kuiskaaja joutui töihin vain pari kertaa eikä sitä juuri edes huomannut. Jos ikinä teillä on mahdollisuus mennä sitä katsomaan, niin suosittelen koko sydämestäni!

Satuitteko katsomaan Teemalta USA:n edesmenneen korkeimman-oikeuden tuomarista Ruth Bader Ginsburgista tehdyn dokumentin "RBG, tuomari ja tasa-arvotaistelija"? Se oli todella mielenkiintoinen ja löytyy Areenasta. Suosittelen.

Lupasin meirämmiähelle tonnikalapastaa, joten täytynee alkaa valmistautua. Se on helppo ja kastike valmistuu pastan kiehumisen aikana, joten ei edes vie paljoa aikaa. Huomenna teemme sitten vaihteeksi kaalilaatikkoa, niin on sitten muutaman päivän ruoka valmiina

Leppoisaa perjantaipäivän jatkoa ja mukavaa viikonloppua kaikille

Sain savolaisystävättäreltä viestin, joka meni jotensakin näin: "Kuopijossa on havvaettu aenahhii jonnii verran uusija tartuntoja. Jouni olj tarttunna Jussia raivelista. Kerttu olj tarttunna yksityiskohtiin Kyöstin kottiintuloaejoesta. Raijalle olj tarttunna purukumi tukkaan. Timon housujen avvaenketju olj tarttunna bussin jakkaraan kiinni ja joutu ajamaan piätepysäkille vaekka meinas jiähä torilla poes. Saeraalaan on myös toemitettu sekavia puhuva keski-ikänen mies Kerbyn torilta, johonka eppäellään tarttuneen savon murre. Ite oon koettanna olla tarkkana tämmösenä aekana. Tännäänkään töessä en tarttunna mihinkään asijaan vaekka pyyvvettiin."

Ruoka-asiaa viikonlopuksi:

Tietoa on se että tomaatti on hedelmä.
Viisautta on olla laittamatta sitä hedelmäsalaattiin.
Filosofiaa on pohdiskella, josko Bloody Mary lasketaan smoothieksi.

Kertoi tyttäreni, jonka kanssa piipahdettiin valokuvanäyttelyssä ja lounaalla (ei otettu smoothieta).

Iloista iltaa ja virkistävää viikonloppua!

Heippa

Yritän kirjoittaa lyhyesti, kun oikean käden olkapää (se sijoiltaan mennyt) on niin vietävän kipeä. Kävin kyllä Pohjola-Sairaalassa pikaisesti maanantaina isänpäivän jälkeen hakemassa siihen u-ä -ohjauksessa sen kortisonipiikin. Muistin jo entuudestaan ja taas se kerrottiin, että käsi voi ensin kipeytyä entistä enemmän. Hämärän muistini mukaan, kun helmikuussa sain ensimmäisen vastaavan piikin jälkeen helpotuksen tunteen vasta noin kahden viikon jälkeen. Nyt muisteltuani fysioterapeuttini taisi silloin aikanaan sanoa, että vaikutus näkyy yleensä sellaisella viiveellä. Toivottavasti tulisi vaan näkymään. Olen kivun vuoksi joutunut useana päivänä ottamaan Tramalia ja sitä en todellakaan ota ennen kuin hätä on suuri.

Viikonloppuna piipahdimme kaupungissa. Pyykinpesua, äidin ja isän luona käymistä, maanantaina minulla aamusta ensin kampaaja ja sitten se piikki. Siippani odotti autossa ja sieltä suuntasimme suoraan takaisin tänne. Viikonlopun evääthän vein taas täältä ja samalla vein jouluksi pakastettua graavisiikaa sekä siian että muikun mätiä

Kalaa olemme saaneet runsaasti. Eilen piti ottaa verkot vedestä. Toissapäivänä saimme neljä siikaa - noin kilon painoisia. Kaksi meni graavisuolaan ja kaksi fileiksi pannulla paistettaviksi. Eilen tuli taas kaksi siikaa : suurempi kaksikiloinen ja runsaasti mätiä. Pienempi painoi 1.1 kg. Nyt meni suurempi jo fileepaloina pakkaseen. Siinä oli vielä tosi paljon mätiä .

Olimme tänään kaupoilla. Eilenhän infottiin suuresta tartuntamäärästä Pieksämäellä. Mikkelistä sinne tarhoille on noin 100 km ja meiltä 50 km Mikkeliin. Olemme tietty keväästä asti olleet varautuneita. Nyt oli siipallani hinku päästä pelaamaan biljardia ja se oli aikomuksemme. Olimme kuitenkin ruokakaupassa ennen bilistä ja siippani alkoi aivastella siihen tahtiin, että ei olisi voinut "julkisiin" paikkoihin näissä oloissa mennä. Minä shoppailin vähän joululahjoja tyttärelle ja vävylle Sokoksella ja kävin kauppakeskuksen muutamassa muussakin kaupassa. Hengityssuojain (FFP2) kasvoillani. Jos nyt nuja ja hienoinen flunssan tunne jatkuu, niin ilmeisesti pitäisi mennä testeihin....

Meidän kohdallamme on kyllä aika mahdotonta kuvitella, miten sen tartunnan olisi saanut. Pitää kyllä myöntää, että maanantai aamusta kampaajalla ollessani olin todella pettynyt. Ei - liikkeissä ei ollut liikaa asiakkaita - siellä oli henkilökunnan nuoria "lapsia" arviolta lähellä 18 v. Kun toisen kampaajan poika istui pesupaikkani viereisellä pesupaikalla, niin minun piti pyytää, että hän siirtyy siitä pois ennen kuin itse siirryn siihen. Mielestäni nakkeli niskojaan..... Omalla kampaajallani oli tytär + tämän ystävätär siellä. Paikka ei todellakaan ole iso. Ahdisti. Jos minulla ei olisi tätä harvinaislaatuista alopeciaa, niin olisin mennyt Mikkelissä kampaajalle. Leikkaus ja raidat tekivät hyvää omalle ololle, jäi vaan häiritsemään toisten ajattelun puutteellisuus tällaisina aikoina. Tuon ikäiset nuoret ovat juuri niitä, jotka oireettomina levittävät tautia ympärilleen.....

Täällä on ihanaa elää luonnon keskellä. Tälläkin viikolla (paitsi maanantaina, kun oli jo pimeää tullessamme kuten tänäänkin kaupoista tullessamme) olen muina päivinä tehnyt pitkiä lenkkejä "metsäteillä". Yhtenä päivänä siippani oli seurassani, mutta kahtena muuna on tehnyt oman lenkkinsä kanootilla. Järven pinta on ollut aivan tyyni

Henkisesti on rankaa - eniten äidin vuoksi. Sitten korona ja omat kivut. Näillä on vaan nyt mentävä eteenpäin. Koronassa ahdistaa myös naapurimaiden ja koko Euroopan tilanne. Toissapäivänä kirjoitin Hesarin mielipidekirjoitukseen oman osani ahdistuksesta (helpottaa, kun edes yrittää jotain sen eteen) ja ihmeekseni se oli tämän aamun Hesarissa.

Lemmikkikeskusteluun on pakko sanoa muutama sana. Aikanaan nuorin veljeni hommasi meille saksanpaimenkoiran ydinperheeseeni. Veljeni toi sen kotiin lupaa kysymättä ja isäni sanoi, että seuraavana päivänä se viedään pois. Ei viety ja siitähän tuli isäni paras kaveri. Ollessamme nuoria siippani kanssa se oli usein mukanamme täällä. Viihtyi hyvin. Muistan kerran, kun olimme lähtöä tekemässä kaupunkiin, koira oli kadoksissa. Huusimme ja etsimme joka paikasta. Lopulta löytyi - oli joko pöydän tai sängyn alla piilossa. Siinä vaiheessa vanhempani asuivat vielä kerrostaloasunnossa.

Myöhemmin hankimme siippani kanssa oman sakemannin. Se oli todella rakas. Kilpailimme sen kanssa sekä tottelevaisuudessa että viestillä maastossa. Sitten tuli tilanteita, joilloin vanhin lapsistamme nousi "ylös" ja koira alkoi murista. Siihen on pitkiä "elityksiä" , joita en nyt voi käteni vuoksi kirjoittaa.

Tyttäremme on aina ollut eläinfani. Sai meidät joskus suostuteltua ison akvaarion hankintaan. Siinä vaiheessa sanouduin irti sen siivoamisesta. Tähän liittyen suuri monni sairasti, niin että soitimme vaikka minne. Kuoli lopulta aika lyhyeen. Noin 7 v. tytär nukkui lattialla akvaarion vieressä viimeiset yöt. Monni haudattiin mökille seremonioiden kanssa. Sen jälkeen meillä oli marsuja (tytär). Kyllä meikeläinenkin on itkenyt niiden kuoleman vuoksi silmät sumeiksi monta kertaa.... kolme marsua yhteensä.

Rakkaan kummitytön ikivanha poni kuoli viime vuona juuri ennen joulua. Itkimme kaikki sitä menetystä ja kummityttömme oli pitkään huonona tuon vuoksi.

Me emme aio uutta koiraa ottaa. Tyttäremme hauvavauva on meillä usein hoidossa. Nyt on hänkin (pitäisi kait sanoa sekin) saanut usein epileptisiä kohtauksia. Surettaa ja huolettaa.

Mielestäni asia ei ole kuitenkaan sellainen, josta voisi kiistellä. Sehän on selvää, että kukin suhtautuu lemmikin menetykseen omalla tavallaan ja muistelee omalla tavallaan. Suru voi olla syvä, oli lemmikki mikä tahansa. Mielestäni kukaan muu kuin lemmikin menettänyt , ei voi sanella, mikä on oikea tapa surra menetystä.

Kaikki alussa olevat ajatuset ovat katkenneet. Puhelin on soinnut useamman kerran.

Voimia itse kullekin arjen keskellä. Ihanaa lukea sisustusinnostuksista. Tyttäremme elää myös niistä, kun on ystävien kanssa niin katkolla. Minä mietin, että saammeko jonkinmoista joulusiivousta kaupunkikotiiin tehtyä. Ikkunoitahan ei siellä ole tämän vuoden sisällä pesty..... Kauhistus

Toivotan itse kullekin mukavaa viikonloppua. Nyt on aika ryhtyä iltaruuan laittoon. Pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne.