Kipa, jaksamista sinulle ja lämmin halaus . 💕

Jaksamista Kipa sinulle ja perheellesi. ❤️

Moi,
arvatkaapa harmittaako? Ulkona on mitä upein kevättalven päivä – täysaurinko ja pakkasta vain sen verran että olisi mukava vaeltaa meren jäällä Seurasaaren ympäri ja mennä lenkin jälkeen vaikka Cafe Regattaan kahville ja korvapuustille tai paistamaan makkaroita. Mutta tässä se on vaan sisällä istuttava, omassa nojatuolissa, toinen jalka käsinojalle kohotettuna. 

Kas nimittäin maanantaina illansuussa lähdettiin Lyytin kanssa lähilenkille. Se oli jo tehty ja oltiin miltei omalla ovella kun liukastuin. Oikea jalka jäi alle ja siihen sattui ihan hirveästi. (Kyseessähän on sama raaja, joka katkesi kesällä 2018 – vai oliko jo -17.) Enkä päässyt omin voimin ylös, mutta kohdalle osui iso ystävällinen mies joka kiskaisi pystyyn ja kysyi lähtisikö hän viemään minut sairaalaan tai tapaturma-asemalle. Kiittelin vuolaasti, totesin asuvani just kohdalla olevassa rapussa ja nilkutin hissiin. Koiran kunniaksi on sanottava, että se ei edes yrittänyt karata vaikka tietysti ote taluttimesta heltisi samalla hetkellä kun pyllähdin.

UK, joka on ensiapukurssit käynyt kuten minäkin, teki pikaisen tarkastuksen nilkastani, haki pakastimesta kasvissuikalepussin, kietoi sen idealsiteellä nilkkaani, käski istumaan ja nosti jalan tuolin käsinojalle. (Tiedättehän: kylmä-koho-kompressio. Lisänä järeää särkylääkettä.) Autteli sitten aikanaan hampaanpesulle ja sänkyyn etsittyään mulle tulevien kävelyretkien (tällä viikolla lähinnä sisätiloissa) tueksi kävelysauvat. (Niitä Tarja Halonenkin käyttää kaikissa virallisissa tilaisuuksissa kuten lienette lehtikuvista huomanneet!) 

Eilen jalka oli aika muhkean kokoinen ja iso mustelmakin siinä oli. Tänään turvotus on laskenut, mustelma vastaavasti levinnyt. Mutta takavuosina asennetuista titaani- ja teräskiskoista on kyllä se hyöty, että tuollaiset vahvistetut luut eivät hevillä katkea. Ibuprofeeni pitää kivun loitolla, mutta ikävystymiseen se ei kyllä auta yhtään. Onneksi mulla on muutama lukematon e-kirja, ja Storytelistä saa lisää kun vain klikkailee. 

Pysykää te terveempinä!

Joo, Merelle! Tottakai toteutuu, sehän on vasta ensi viikolla. Meinaan jo viikonloppuna viipottaa ihan entiseen malliin. Tää on vaan tämmönen parin päivän pakkopysäys 🙂

Joo heti kävelen kun saan jalan pois käsinojalta 🤣🤣

Kipa, jaksamista! ❤️

Tiinuliinu, sattuipa ikävästi, mutta ei kai onneksi murtumaa. Toipumista! 📖 ☕🍰

Voi sentään Tiinuliinu, onneksi ei käynyt pahemmin ja olit jo kotiovella. Paranemista!
Mun pitäisi alkaa kehitellä juhlapuhetta ystävän 75-vuotisjuhliin, jotka ovat viikon päästä. Kokeilisinko tekoälyä avuksi? Ehkä jätän illaksi ja otan punaviinilasillisen innoittajaksi.

Eilen oltiin taas kuntosalilla ja minä sen jälkeen vesijumpassa. Olemme käyneet lähellä Ortonin sairaalassa, mutta toiminta loppuu maaliskuun lopulla. Sairaalassa aletaan leikata pelkästään polvia, muu toiminta siirtyy Munkkiniemeen Koneen entiseen toimitaloon, jossa ei ole allasta. Meillä on ystäväni kanssa jo paikat Folkhälsaniin vesijumppaan, mutta kuntosali on hakusessa. Aika lähelle on muutama viikko sitten avattu uusi sali, pitäisi katsastaa se. Justus vaan hangoittelee ja ehdottaa, että jatketaan vasta syksyllä. 

Tytär lennähti Abin kanssa Espanjan kotiin pariksi viikoksi. Abi lukee siellä. Juniori ei mitenkään voinut lähteä, kun tulisi tyttöystävää liian ikävä, joten he lähtevät kaksin Kustavin mökille, jossa varmaan isot lumityöt odottavat. Vävy jää töihin Zappan kanssa. Ehdottelin, että voisin tulla sulle seuraksi ja kokkaamaan ja sitten nauru kuplien kuuntelin, kun vävy sisäisesti ehdotuksestani kauhistuneena tahdikkaasti kieltäytyi avustani. Luulen, että nauttii kaksinolostaan koiransa kanssa.

Mieleni on hieman apea. Veljeni soitteli, oli käyttänyt äitiään (rakasta Keinoemoani) hoitokodista lääkärillä iho-ongelmien takia. Keinoemo on ollu.t hoitokodissa nyt kolme kuukautta ja mennyt huimaa vauhtia alaspäin. Ei puhu enää, eikä oikein ymmärrä, missä on. Ikää jo 95 vuotta. Veljeni on laittanut hänen kotinsa myyntiin ja kertoi, että järjellä ymmärtää, ettei äiti enää kotiin tule, mutta tunnepuolella on kamalaa tyhjentää kotia. Kyseli, haluanko sieltä jotain muistoksi. Lupasin tulla avuksi, kun sanoi, ettei oikein pysty lajittelemaan äitinsä vaatteita.

Toinenkin puhelu oli surullinen. Ystäväni mies sairastaa vaskuliinista muistisairautta ja alkaa olla jo raskas hoidettava. Kiukuttelee kuin pieni lapsi, ei oikein osaa tehdä enää mitään, pissaa tahallaan vaippaan, kun ei viitsi mennä vessaan. Juteltiin taas kerran hoitokodista, mutta se on ystävälleni tosi vaikea ajatus. Hän on itsekin jo 83 ja sokeutuu vähitellen. Lupasi ottaa sosiaalihoitajaan yhteyttä, jos tulisi kotikäynnille tilannetta kartoittamaan. Pyysi kahville, Justus ei voi tulla, kun hänen miehensä pelkää vieraita ja Justus on iso ja outo. Voi olla, etten minäkään pääse sisälle, jos ei muista minua enää.

Sivullisen on niin helppo sanoa, että laita hoitokotiin, uuvut itse liikaa. Mutta muistan, kun isäni oli ihan totaalisen väsynyt äidin hoitoon ja sanoi vaan, että kaveria ei jätetä. Vaan kun me lapset "pakotimme" äidin ensin intervallihoitoon ja myöhemmin kokonaan hoitokotiin, isä myönsi, että oikea ratkaisu se oli.

No tulipa tässä nyt avauduttua. Keväisiä päiviä kaikille (vaikka nyt just sataakin lunta)

Täältä ei kuulu hyviä uutisia. Soitin aamuyöstä etämiehelle ambulanssin. Luulin että on lähdössä vessaan kun yritti nousta sängystä ja viimein pääsi istumaan yrittäen lähteä liikkeelle mutta mutta kävely vei päin seinää. Siinä vaiheessa hyppäsin sängystä ja menin tukemaan häntä. Autoin hänet pitkälleen ja huomasin että toinen puoli kehosta vapisee ja puhekin kuulosti sekavalta. 
Tuntui pitkältä ajalta odottaa lanssia ja mukaan lähtevien tavaroiden pakkaus ei ihan mennyt putkeen.
Ensin oli epäilys aivoverenvuodosta ja se olisi tiennyt siirtoa Hyksiin, mutta äsken soitettiin että jää Lappeenrantaan joko tarkkailuosastolle tai teholle ja oireet viittaavat epileptiseen kohtaukseen.  En ole saanut hänen tytärtään kiinni lukuisista viesteistä ja soitoista huolimatta, mutta poika on lähdössä kohti Lappeenrantaa. Minäkin lähden kohtapuolin ajelemaan sinne.
Onneksi tämä sattui kun oltiin samassa paikassa. Mietin miten olisi käynyt jos kohtaus olisi tullut kun hän on yksin.

Pelottavia tällaiset tilanteet ja kun ikää tulee niin lisää ongelmia on odotettavissa.

Moi!
Haikea on mieli täälläkin. Kävin tänään sanomassa hyvästit ystävälle jonka olin tuntenut 58 vuotta. Tutustuttiin samassa työpaikassa, ja kun mä lähdin siitä katsomaan mitä muu maailma mahtaisi tarjota, ystävä jäi. Eläkeikään asti.
 
Yhteyksiä pidettiin vähän vaihtelevasti, välillä hyvin tiiviisti, välillä hieman harvemmin. Yhdessä lomailtiin, mökkeiltiin, käytiin kulttuuririennoissa ja sienimetsällä. Opittiin tuntemaan toisen elinpiiri, lapset ja myöhemmin myös lapsenlapset, jopa jonkin verran muutakin sukua. 

Lämminhenkisessä muistotilaisuudessa oli hätkähdyttävää havaita, että ihmisiä, joita olin yhteisissä juhlissa tai muuten vaan matkan varrella tavannut ja joiden luulin nytkin istuvan kirkonpenkissä ja seurakuntasalissa, ei enää ollut. Sain myös selityksen sille, miksei viimeisimpiin viesteihini tullut vastauksia ja miksi puhelinkeskustelutkin olivat olleet jo jonkin aikaa vähän vaikeita. (Kun emme enää asuneet naapuripaikkakunnilla, oli tapaamisiin tullut taukoa. Mutta soittelin, kyselin kuulumisia joskin vastaukset olivat joskus hiukan outoja. Muistisairauksien yleistyminen näkyy tilastoissa, mutta myös yhä useamman ihmisen lähipiirissä.) 

Liehuin kameran kanssa kuten myös Ukkokultani. Kuvaamisen lomassa kuuntelimme, miten suku kuvaili matriarkkaansa. Äänissä väreili lämpö, ja joidenkin puheiden aikana ei puhuja eikä kuulija tiennyt olisiko nyyhkyttänyt vai hihittänyt kun tarinoissa oli aineksia molempiin. Mutta joku viisas on sanonut ettei hautajaisissakaan pidä surra menneitä päiviä, vaan iloita siitä että ne ovat olleet. 

Semmoista on elämä. Nyt tekee vaan mieli halata UK:ta ja ottaa koira polvelle. 

"Suru on se, miten muistamme ilon. Tummien puitten välistä pilkottaa auringon valaiseman merenselän kimaltavat kyyneleet." (Gösta Ågren, Katve)

Kipalle voimia luopumiseen valmistautumisessa.

Tiinuliinulle osanotto, minullakin on nykyisin enemmän hautajaisia kuin muita juhlia yhteensä.

Minun aikani on mennyt pääosin hoitajien ja lääkäreiden kanssa keskustellessa.
Etämies oli eiliseen iltaan saakka valvonta-osastolla Lappeenrannassa. Kokeita otettiin päivittäin mutta mitään selkeää syytä kohtaukselle ei ainakaan vielä ole selvinnyt. Hän on vieläkin sekava mutta ymmärtää että sekavuus johtuu kohtauksesta.  Eilen tuli yllättäen tieto että hänet siirretäänkin heti Mikkelin sairaalaan vaikka edellisenä päivänä toinen neurologi sanoi että hänet pidetään Lappeenrannassa ainakin niin kauan kun kaikki kokeet on otettu ja tulokset analysoitu. Olin tulossa maakunnan toisesta päästä kokouksesta kun tieto tuli, onneksi olin toisen kyydissä kun järkytyin niin että ajamisesta ei olisi tullut mitään.
Tyttärensä kanssa tehtiin kaikkemme että siirtoa lykättäisiin mutta meidän mielipiteellä ei ollut mitään merkitystä. 
Meillä on yli matkaa Mikkeliin yli 100 km sivu joten alvariinsa emme voi käydä katsomassa vaikka hän kaipaakin meitä kovasti. Olimme eilen paikalla kun häntä lähdettiin viemään ja hän sanoi että tulkaa heti kun pääsette. Itkuhan siinä tuli kaikille.

Aurinko paistaa ulkona mutta mieli on kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Yritän kuitenkin käydä joka päivä vähintään tunnin lenkillä. Nukkuminen on tunnin parin pätkissä ja lopun ajan mietin mitä tulevaisuus tuo tullessaan.