No niin, Australian vieras pakattiin eilen iltapäivällä junaan ja tänään hän lähti varhain aamulla takaisin Irlantiin, josta sitten loppuviikosta on paluu kotiin. Oli todella mielenkiintoista ja mukavaa viettää hänen kanssaan nämä muutamat päivät, kun emme olleet tavanneet noin 50 vuoteen! Hän muuten tunnisti minut juna-asemalla ennen kuin minä tunnistin hänet. Kuulemma sukuni nenä paljasti minut

Hän on syntyjään Valkeakoskelta, joten ajelimme torstaina sinne katselemaan paikkoja. Hän tunnisti kyllä vanhan kotikatunsa, mutta yksikään talo ei enää näyttänyt tutulta. Heidän kotitalonsakin paikalla oli uusi talo. Aikoinaan Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n kuulu patruuna Juuso Walden rakennutti työntekijöilleen taloja, jotta he sitoutuivat työhönsä. Hän myös avusti lasten koulutuksessa ja sai siten uusia työntekijöitä! 50 vuodessa kaikki on kuitenkin muuttunut ja vaikka siellä yhä on metsä- ja paperiteollisuutta, ne kuuluvat UPM:lle kuten lähes kaikki vastaava Suomessa tätä nykyä. Ei siis ihme, että talotkin on jo aikaa purettu ja tilalle rakennettu uusia.

Kävimme myös hautausmaalla, mutta hän ei enää löytänyt perheensä hautoja. Hänen isänsä kuoli 1990, mutta sitäkään hautaa emme löytäneet. Olisimme tietenkin voineet etsiä hieman systemaattisemminkin, mutta hän ei pitänyt sitä tarpeellisena. Käynti Valkeakoskella ei siis onnistunut ihan suunnitellusti, mutta ajelimme mennen tullen pieniä teitä ja ihastelimme kauniita maisemia, jotka olivat jo hyvinkin vehreitä parin päivän sateiden jälkeen. Paluumatkalla kiersimme Pälkäneen kautta ja löysimme pienen kievarin, jossa söimme maukkaan kesäkeittolounaan salaatteineen ja jälkiruokineen. Liikennettä kyllä oli, mutta se ei meitä haitannut, kun se oli pääsääntöisesti vastaantulevaa.

Perjantaina kävimme kirkolla ostamassa hänelle junalipun ja kiertelimme hieman kauppoja, kun hän halusi etsiä jotain tuliaisia tyttärelleen. Kaupat kuitenkin menivät kiinni aikaisin, joten sekin jäi vähän tyngäksi. Sanoinkin hänelle, että mikäli olisimme tienneet hänen haluavan kaupoille, olisimme voineen mennä Valkeakoskelle vasta perjantaina, niin torstaina olisi ollut enemmän aikaa. No, jotain hän löysikin ja sanoi sitten etsivänsä jotain lisää Belfastista.

Kaiken kaikkiaan vierailu oli onnistunut. Söimme hyvin (hän oli ihailtavan pieniruokainen ) ja juttelimme todella paljon. Hänen suomenkielensä oli erinomaista ottaen huomioon, että hän on ollut poissa Suomesta jo vuodesta 1956, mutta hieman hän ihmetteli miten vaikea hänen oli ymmärtää ihmisten puhetta, kun hänen mielestään kieli oli niin muuttunut. Ja kyllähän se varmaan onkin, kun kieli elää koko ajan. Hänelle uusia sanoja oli mm. laturi, vaikka hänellä oli kännykkä, jota hän latasi, mutta hänelle se oli tietenkin charger!

Saa nähdä oliko tämä viimeinen kerta, kun tapasimme, sillä hän täyttää ensi vuonna 80 v ja sanoi, että tuskin enää tulee Eurooppaan tai Suomeenkaan enää, kun matka on niin pitkä ja maksaakin paljon. Me kyllä meirämmiähen kanssa olisimme hyvinkin kiinnostuneita Australiasta, mutta minuakin hieman pitkät lennot hirvittävät siitäkin huolimatta, että välillä voi pysähtyä vaikkapa Hongkongissa tai Singaporessa.

Tänään olen sitten tiskannut, pessyt pyykkiä ja muuten vain lojunut. Ajattelimme syödä silliä ja uutta perunaa ja klo 17 tulee sitten F1-kisa Ranskasta. Huomenna pitäisi piiskata itsensä jumpalle kaiken laiskottelun jälkeen, vaikka sanoin kyllä meirämmiähelle, ette perusteellinen suursiivous kyllä hyvinkin käy jumpasta

Kiva kun niin moni on ilmoittanut tulevansa tapaamiseen lokakuussa. Edellisen kerran olin mukana silloin täällä Tampereella ja siitä tulee seuraavaan tapaamiseen lähes vuosi, joten on mukava tavata teitä kaikkia "vanhoja" sekä toivon mukaan myös lukuisia uusia.

Leppoisaa niin sunnuntain kuin kesänkin jatkoa kaikille

Australia kuuluu niihin maihin jonne olisi joskus päästävä. Yhtenä jouluna oltiin lähdössä mutta sitten tulikin yllättävä sijoitus ja homma jäi. Kummityttö asuu siellä vanhempiensa kanssa, isänsä suomalaisen seurakunnan pappina.
Me miehen kanssa aikoinaan olimme muuttamassa Australiaan, paperit hommattu, ammatit kohdillaan. Mies on suomi-Australia seuran perustajaseuran jäsen. Tulinkin raskaaksi, joten se jäi. Joskus pohtinut millaista elämä olisi jos oltaisiin sinne päästy.

Eilinen päivä meni lapiodessa hiekkaa. Sitä läväytettiin 12 kuutioitua eli kuorma-auton lavallinen tuohon hiekkalaatikkoon ja kahdeksan kuutiota oli ollut lähempänä tarvetta.
Kasattiin sitä sitten toiseen paikkaan. Miehelle kyllä pari valittua tai ehkä ennemmin valisematonta sanaa tuli sanottua olisi keskeyttänyt kaadon ja käskenyt laittaa loput muualle, mutta kun ei tullut mieleen.

Tänään kauppareissu ja jätepaperin vienti.

Huomenna pidän vapaapäivän, käväsen äitiäni moikkaamassa, ostamassa synttärilahjan pikkutytölle ja mitä sitten muuta keksin, ehkä käyn pojan luona.

Mukavaa alkanutta viikkoa

Halitulijallaa, kotona ollaan!

Kuten Pikseli aivan oikein arvasikin, meidän juhannus sujui Suvisaaristossa suojaisessa satamassa, puuskaisessa tuulessa ja välillä pienessä sateenropinassa. Mutta mikäs on ollessa, kun vene pitää vettä, mukana on kirjoja sievoinen pino, tietsikkakin toimii tarvittaessa (en osaa veneelläkään olla ilman aamun sanomalehteä) ja ruokaa on riittävästi jollei liikaakin. Tämän aamun vaakalukema hätkähdytti - miten mä kykenen lihomaan niin paljon niin pienessä ajassa? (Olin edellisen kerran ollut puntarissa pari viikkoa sitten.) En silti siirtänyt tickeriä, vaan ajattelen lähteä kunnon kävelylle ja vähän järkiintyä. Ainakin raparperipiirakan ja vaniljakastikkeen suhteen. Ainakin sen vaniljakastikkeen.

Hauskaa oli lukea muidenkin juhannuskuulumiset. Ja Mennan Australian-serkun ohjelmista. Vaikka mulla ei matka lapsuudenmaisemiin ole kuin vajaat 500 km, niin vähän samanlaisia käyntikohteita sitä hamuaa. Etenkin hautausmaalla tulee poikettua aina kun Savoon ajellaan.

Ja Japenalle kommentoisin että juu, niin se elämä (ja rakkaus) naista heittelee. Vähän vastaava tapaus, tosin pienemmässä mittakaavassa, osui kohdalleni 1990-luvun alkuvuosina. Olin jäänyt työttömäksi kun silloinen työnantaja teki konkurssin. Tein kaikenlaista ammattiani sivuavaa pikkuhommaa josta jonkin lantin sai; viron opinnot olin aloittanut vähän aikaisemmin ihan silkasta mielenkiinnosta ja hiukan kapinahengessäkin kai kun kaikki kaverit lukivat espanjaa tai italiaa. Suunnittelin kovasti Viroon lähtöä, eihän se niin kovin kaukana olisi ollut eikä multa olisi kotimaahan jäänyt kuin opintojaan aloitteleva tytär (sinkku kun olin). No sittenpä törmäsin yhtenä ehtoona nykyiseen ukkokultaani; lopun arvaatte

Stadissa on just nyt puolipilvistä tai melkein pilvistä. Hyvä kävelyilma siis. Ei kun menoksi - ja mukavaa maanantaita kaikille!

Tervehdys

Poikammehan oli juuri kolme kuukautta Ausseissa ja rakastui maahan. Yhdessä vaiheessa nuoruutta mekin haaveilimme sinne muutosta. Jopa ehdimme hakemaan paperit ja osittain täyttämäänkin ne. En kyllä muista, mikä sitten muutti mielemme. Ei uusi rakkaus, kun kyseessä oli siippani, eikä raskaus, koska sen alkuun meni vielä suht koht kauan aikaa. Tänne sitten jäimme ja uskon, että niin oli tarkoitus.

Jossain vaiheessa, kun lapset olivat suht koht pieniä siippani haki yhtä EU-virkaa Brysselissä. Sekään ei ollut meille tarkoitettu. Ranskan opiskeluja kyllä siinä vaiheessa aloitimme yhdessä. Siippani lopetti sitten ensimmäisen vuoden jälkeen ja minä jatkoin joitakin vuosia - koskaan en sitä oppinut puhumaan. Tekstiä kyllä jossain vaiheessa ymmärsin ihan kohtuullisesti. Kieliopista oli sitten myöhemmin hyötyä espanjaa opiskellessani. Verbiopeissa paljon yhteneväisyyttä.

Eilen aamulla kirjoittaessani foorumille selkä oli hieman kipeänä. Olin lauantai-iltana nukkumaan mennessäni käynyt pesulla ja päätin riisuituakin kylppärissä, että en herättäisi rakasta siippaani, joka oli hipsinyt hieman aiemmin nukkumaan. Nuoret ryhtyivät vielä uusintasaunomaan. Joka tapauksessa istahdin pikkuruiselle huteralle kylppärin muovituolille ja olin ottamasta sukkaa jalastani, kun tuolin tasapaino keikkasi ja meikeläinen oli lattialla.... Selässä vähän tuntui, mutta enemmän pelkäsin polveni puolesta. Unihiekat kyllä katosivat ja uppouduin sohvalle katsomaan tallenteitani. Aamusta selän oikeaa puolta jomotti aika lailla. Ajattelin, että lihas oli jotenkin revähtänyt. Siippani sitten katsoi sitä ja sanoi, että siinä on aikamoinen mustelma. Olin ihan äimän käkenä, kun en ymmärtänyt mihin olisin sen voinut satuttaa. Varmaan joskus puolen päivän aikoihin pikku puuhastelun jälkeen olin tulossa sisälle ja aivastin ovea avatessani. Sen jälkeen huusin suoraa huutoa ehkä noin minuutin putkeen ja jalat meinasivat mennä altani. Siippani säikähti kovasti.... Paljon muuta en sitten enää tehnytkään.... Netin kautta varasin ajan saman tien täksi päiväksi Terveystaloon lääkärille. Pienikin liike sai aikaan valtavan kivun.

Olin sitten tänään lääkärissä. Automatka oli tuskaa. Röntgenissä ilmeni, että yhdessä kylkiluussa oli pieni murtuma Nyt olen Tramal-tokkuurassa ja yritän selvitä seuraavaan hetkeen. Vieläkin tuntuu, että kun vahingossa liikuttaa kättä väärin, niin iskee tosi kova kipu. Sohvalle asettautuminen saa väkisinkin aikaan tuskan huudon. Olen pitänyt kylmägeelipussia, kävellä kepsutellut pienin askelin, harrastanut hieman letkukastelua. Onneksi oli vielä täksi päiväksi ruokaa jäljellä juhannuksesta. Tarvitsi vain lämmittää. Se saattaa vielä vuotaa verta sisäisesti pari päivää (ei keuhkoihin) ja lääkäri lohdutti, että viikon päästä pahin kipu helpottaa. Kolmen viikon päästä pitäisi olla jo lähellä normaalia. Luuntiheysmittauksessa minulla on ollut harvinaisen kova luusto. Kylppäriä tutkiessa olen todennut, että ainut paikka, mihin olen sen lyönyt taitaa olla lavuaarin kulma. Ei muovituoli voi itsessään saada tuollaista aikaan.

Ihan sänkypotilaaksi ei saa vaipua, mutta nyt sitten voin "hyvällä omatunnolla" katsoa päivälläkin telkkaria, kun on yli 150 ohjelmaa tallennettuna....

Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu. Nyt varsinkin sattuu. Onneksi en sentään lyönyt päätäni, joten jotain hyvää pitää tästä yrittää repiä irti.

Yhdeltä tapaturmatohelolta toivotukset hyvän viikon jatkeelle Jotain hyvää pitää tästä nyt kaivaa irti. Uskon, että tälläkin on tarkoituksensa.

No voi hyvänen aika,

pikaisen paranemisen toivotukset Kipalle! Nuo kylkiluujutut taitavat olla sellaisia ettei niitä oikein voi lastoittaakaan, vai mitä?

Mutta siippasi on varmaan ihan kelpo kokki ja puutarhuri ja mitähän kaikkea vielä. 150 tv-tallennetta kuulostaa melkoiselta määrältä, ja ainahan sieltä tuutista jotain uuttakin tulee niin ettei sulle (toivottavasti) mitenkään pitkä aika tule.

Pikaista paranemista siis, ja ota rauhallisesti!

Kipalle paranemisia.

Ei varmaan ekat eikä viimiset kylkiluut tänä kesänä. Kaverin veli oli just liukastunut kun veneestä oli nousemassa ja kylkiluuthan siinä tietty meni.

Joku muukin tais valittaa kylkiluita.

Isäntä aikoinaan putos rekan lavalta, toinen kylkiluu poikki ja toinen murtui. Vieläkin toisinaan valittaa kylkeään. Pari viikkoa meni ihan lepäillessä suurin osa päivästä.

Toivottavasti Kipa sulla nopeampi ja kivuttomampi paraneminen.

Parane pian, Kipa!

Aika metkaa, mutta minulla ei ole koskaan ollut luunmurtumia, vaikka olen mennyt lukuisia kertoja nurin niin jaloin, luistimin kuin pyörälläkin. Kerran kouluaikoina oikea ranne meni sijoiltaan ja oli pari viikkoa lastassa, mutta se ei juuri tahtia haitannut, sillä pystyn kirjoittamaan vasurillakin, vaikkakin se on hieman hidasta ja käsiala on huonoa. Varmaankin olen ollut onnekas tai sitten luuni ovat betonia

Hei huomenta!

Aamun ajatus löytyi kaverin seinältä Facebookista, jonne joku hänen kaverinsa oli sen sijoittanut: "Kaikki me lihomme vanhemmiten, koska päähän kertyy niin paljon tietoa, ettei se enää mahdu aivoihin, vaan levittäytyy ympäri kehoa."

Johon joku toinen kommentoi että hänellä tieto ja kokemus näyttää keskittyneen vyötärölle. Sama juttu muuten mullakin.

Iloista kesäpäivää!

Heips!

Mä olin kuulkaas kuuskymppisten tapaamisessa viime yönä.
Ensin oli ahdasta kun liukuportailla joku mies änkesi viereen istumaan. Alas päästyä kaikki halaili. Miehiäkin paikalla.

Pöydissä oli piirustustarvikkeita ja vesivärit. Kiertelin pöydissä ja vesiväreillä suttasin toisten hienoja piirustuksia.
Kaikki oli niin oudon näköisiä, eli en tuntenut ketään.
Yht'äkkiä tajusin että oli keskiviikko tanssit. Välttelin sen jälkeen miehiä, olen huono tanssimaan.

Että semmonen yö

Nyt alkoi satamaan. Alunperin piti vasta perjantaina ja olin siihen asennoitunut. Tänään kuitenkin hierojalle päivällä, joten en muutenkaan mitään olis ehtinyt puuhasteleen ulkona.

Mukavaa päivää kaikille