Moi,
ja kiitoksia kesäkuulumisista! Mökkitalkoita ja matkoja ja sukutapaamisia - mikäs sen mukavampaa! Kesä saisi kyllä olla puolta pitempi että ehtisi tehdä kaiken kivan. 🙂

Hiljaista tosiaan on foorumilla, heinäkuu on kai kaikilla kiireistä aikaa. Mustikkaposken mustikkamaat kuulostavat houkuttelevilta; harkitsin hiukan itsekin marjastamaan lähtemistä (no tottapuhuen kävin sunnuntai-iltana pari litraa poimimassa) mutta päädyin tilaamaan Marjataxilta laatikollisen Etelä-Karjalan metsien antimia. Niistä tuli mainiota mustikka-kardemummahilloa; sekä tyttären perhe että Ukkokulta ja mä ollaan ihan innostuneita sen syömisestä. Tyttären perhe pistää aamupuuron päälle, mä leivon piirakoita tai nostan lusikallisen maustamattomaan jugurttiin.

Nyt odottelen leipätaikinan nousua; UK lähti tapaamaan muinaisia opiskelutovereitaan ja viipyy sillä reissulla koko päivän. (Outo aika luokkakokoukselle – keskellä kesää! No niillä oli kyllä tähtäimessä jokin kesänäyttely ja iltaohjelmaksi mitälie makkaranpaistoa.) Snautseri hyppäsi aamulenkin jälkeen olohuoneen sohvannurkkaan ja käpertyi sinne pienelle kerälle. Tulee varmaan puoliltapäivin kysymään multa, että mentäiskö ja jos niin minne. Sitä ennen saan kokkailla rauhassa; kilon taikinasta tulee melko monta ruissämpylää. Semmosia reissumiehen tapaisia littanoita, jotka halkaistaan lämpiminä (eikä polteta sormia) ja saavat sitten hetken vaikka kuivahtaa ja sitkistyä keittiön pöydällä ennen kuin osa päätyy pakastimeen ja osa viikonlopun vene-eväiksi. Minähän leivon käytännössä kaiken meillä kuluvan leivän kun koronakeväänä sain hapanjuuriherätyksen, joka ei näytä väistyvän.

Suurin osa heinäkuuta on kulunut merellisissä merkeissä. Viime viikonloppuna tultiin kaupunkiin, kun kumpikin oli antanut erilaisia lupauksia ”joo mä hoidan tään ihan lähiaikoina, viimeistään heinäkuun loppuun mennessä” joten tällä viikolla on läppärin naputusta kuulunut kahdestakin nurkasta. 

Toki tiedämme, että moni meidänikäinen on lopettanut kaikki työhommat mutta kun kumpikaan ei näytä omistaan kärsivän, niin jatketaan niin kauan kuin kysyntää on. Taloudellista merkitystä touhuilla ei ole, mutta mukava on puuhailla. Kerrostalokodissa kun ei ole edes erityisempiä viljelyksiä. (No on mulla parvekkeella salaattia ja yrttejä ja muutama tomaatti. Amppelimansikasta korjattiin satoa koko alkukesän, nyt katsotaan saadaanko porkkanalaatikkoa omista juureksista. Juu, tiedän että kaikkia näitä tarvikkeita saa torilta, mutta…)

Kivaa kesänjatkoa teille kaikille omien puuhienne parissa! Aurinkoa ja silleen!

Tässä ryhmässä taitaa olla kiireisiä naisia, kun kuulumisia on niin vähän. Kiva kuitenkin niitä on lukea.
Me vietimme Justuksen saaressa mukavia päiviä, varsinkin kun tytär laittoi ruokaa ja vävy tiskasi. Järjesteltiin mökkiä kuntoon nuorta sukupolvea varten, kun vanhin pojanpoika vietti viime viikonlopun yhteydessä yhdeksän kaverinsa kanssa siellä neljä päivää. Hänen vanhempansa olivat mantereen puolella turvaamassa tilannetta, mutta tappioihin tuli vain yhden viinilasin särkyminen. Tosin nuori isäntä oli aivan voipunut isännöimisestä ja nukkui tiistaina ystäviensä lähdettyä keskiviikkoon kahteen asti!

Eräs meidän ystävämme oli lonkkaleikkauksessa ja Justus haki hänet minilomalle mun mökille maanantaina. Mulla on iso terassi, joten toipilas pystyi kuljeskelemaan siinä ja nauttimaan kesäillasta. Mä melkein ylitin itseni, kun valmistin alkuruoaksi ranskalaista hernesosekeittoa, johon tuli löysää kermavaahtoa ja skumppaa, koristeltiin herneenversoilla ja paahdetuilla makadamiapähkinöillä. (en ollut aikaisemmin tiennytkään sellaisista pähkinöistä) Justus valmisti pääruoaksi sinappibroileria ja minä tarjosin lopuksi vanhanaikaista mansikkakiisseliä.

Olen säilönyt mansikoita pakkaseen ja tehnyt hilloja ja tuota kiisseliä ja torttua ja kokeilinpa myös calvadokseen marinoituja mansikoita.

Tiistaina vietiin vieras kotiinsa ja mentiin tyttären luokse katselemaan lomakuvat sekä ihailemaan ostoksia. Juniori oli ostanut Valenciasta jotkut Niken keräilylenkkarit, jotka pääsivät hänen huoneensa avonaiseen kenkäkaappiin, jossa entisetkin arvotossut ovat ihailtavina. Minä ymmärsin vain, että mustat tossut, ahaa. Tytär oli löytänyt peräti kolme käsilaukkua, joita ilman ei voinut olla ja varailin heti yhtä niistä lainaksi marraskuiselle matkallemme.

Heidän lomansa aikana oli rempattu sauna, kylpyhuone ja vierasvessa, voi miten upeat ne nyt olivat. Menin lauteille istumaan ja Zappa salamana perässä, sain miljoona suukkoa ja sitten koira tyytyväisenä loikomaan pää sylissäni, että nyt saunotaan. Se oli ilmeisen ilahtunut meidän näkemisestä, kun söimme, työnsi vähän väliä päänsä Justuksen kainalosta etupuolelle ja silmänvalkuaiset vaan muljahteli, kun tuijotti palvovasti miestä.

Eilinen päivä poimittiin puhaherukoita ja iltasella keittelin ne jo mehuksi. Sokeri loppui, joten mustaherukat odottavat kauppareissua ennen poimimista. Tänään on valkoisten karviaisten vuoro, teen niistä hilloa.

Justuksen tytär houkutteli meitä saareen rapuja syömään, mutta mä en vaan jaksa sitä siirtymistä muutaman päivän takia. Justuksella on tiistaina fysiatri ja sitten lähdemme hänen lastensa perheiden kanssa juhlaristeilylle Tukholmaan, tämä siirtyi sieltä helmikuulta tapaturman takia.

Kuten Tiinuliinu sanoi, kesä on liian lyhyt ja viikonloppuja liian vähän, että ehtisi tehdä kaikkea kivaa ja tavata kaikkia ystäviä tai vaan olla. Lepotuolit ovat edelleen leikkimökissä talvisäilössä, Justus ei edes kykenisi sellaiselle vielä laskeutumaan ja minä en mukamas ehdi. No jaa, en mä ole ikinä jaksanut loikoilla lepotuolilla auringonotossa kymmentä minuuttia kauempaa. Siis karviaispensaisiin!

Kun olin pikkutyttö kuljin veljeni perässä joka paikkaan. Usein hän yritti kavereineen eksyttää minut, mutta harvoin onnistui siinä. Olin kuin takiainen. Lujasti kiinni.

Veljeni oli minua neljä vuotta vanhempi. Suunnaton ikäero jossain vaiheessa, mitätön vähän myöhemmin. Isoveli ja pikkusisko. Veli, joka osasi tehdä ihan kaikkea. Sylkeä pitemmälle kuin kukaan toinen. Osua kivellä katuvaloihin. Uida Kumpulassa altaan päästä päähän.

Veli sai minut tekemään kaikenlaista. Kerran hän löi kaveriensa kanssa vetoa siitä kuinka monta kierrosta juoksen talon ympäri, minä viisi vuotias, veli yhdeksän. Juoksin vaikka tuntui, etten enää jaksa yhtään metriä. Veli kannusti:- ” Vielä kaksi kierrosta, niin ostan sulle voittorahoilla yhden nallekarkin!”Juoksin kunnes äiti tuli, otti minua kädestä kiinni, huulet sinisenä, posket valkoisina, vapisin käsi äidin kädessä. Äiti nuhteli Pekkaa, Pekka myöhemmin minua, kun hävisi minun takiani vedon.

Pekka pelasi aina jalkapalloa. Jos kavereita ei ollut hän pyysi minut pelikaveriksi. Yleensä sain olla maalivahti. ” Dyykkaa systeri, dyykkaa! Hän huusi, kun en kunnolla uskaltanut sukeltaa maahan pallon perään. Polvet verillä, sydän iloa täynnä sukelsin eikä kova pallo sattunut yhtään, kun veli sen potkaisi.

Yhtenä päivänä olin yksin kotipihalla. Olin ekaluokkalainen, 7 vuotias. Äiti ja isä olivat töissä. Hoitopaikkaa ei ollut eikä isoveli ollut vielä tullut koulusta. Naapuritalon kolme poikaa tulivat sotkemaan leikkejäni. Yksi tönäisi minut nurin. Aloin itkeä. Silloin kuului kova huuto: - ”Lopettakaa tai tulee turpaan!” Veli juoksi luokseni ja pojat juoksivat häntä karkuun omalle pihalleen. Näin oli aina. Hän saattoi minua kiusata, mutta puolusti minua, jos joku muu niin teki.

Asuimme pienessä kaksiossa Arabian tehdasta vastapäätä. Äiti ja isä nukkuivat olohuoneessa ja me broidin kanssa nukuimme toisessa huoneessa. Jaoimme huoneen siihen asti, kun hän oli lukion viimeisellä luokalla. Kirjoitti ylioppilaaksi, meni naimisiin ja lähti armeijaan (tässä järjestyksessä). Jaoimme vuosien ajan huoneen ja kerroimme toisillemme asioita, joita tuskin kukaan toinen tiesi, ei edes parhaat ystävät.

Vuodet kuluivat. Hänen elämänsä oli täysin erilaista kuin minun. Hänestä tuli näyttelijä, minusta nuoriso- ja sosiaalityöntekijä. Pidimme kuitenkin tiiviisti yhteyttä. Yhä kerroimme toisillemme sekä elämämme vaikeista vaiheista että pienistä ja suurista iloista. Tapasimme usein iltamyöhään Kallion Grillissä. Hän tuli sinne, kun näytös teatterissa oli ohi. Minä olin jengityöntekijä. Toisella linjalla oli puutalo, joka oli toimipisteemme, tosin töitä tehtiin paljon muuallakin, vankiloissa ja kaduilla. Työaikani oli vähintäänkin yhtä epämääräinen kuin hänellä. Klo 22 jälkeiset tapaamiset oli helpointa hoitaa kummankin työpaikan lähellä.

Kun muutin pois Helsingistä, tapasimme harvemmin. Välimatkaa oli 600km. Tapasimme silti vähintään kerran vuodessa. Kirjoitimme toisillemme, soittelimme ja kun siirryttiin Facebook, Messenger, WhatsApp aikaan oli yhteydenpito sangen helppoa.

Muutama päivä sitten aamulla veljeni tytär soitti. Pekka oli kuollut. Olin osannut odottaa sitä. Silti tieto kuolemasta sattui. Peku oli ollut elämäni pisin ihmissuhde. Ketään ei enää lisäkseni perusperheestäni ole jäljellä. Itkin. Annoin muistojen tulla. Vuosikymmenet vierivät ohitseni. Kaikkein vahvimmin muistan Pekun hymyn, aina kun tavattiin. Hellän halauksen, kun erottiin. Hän lainasi usein erotessamme Senecan lausetta: ” Opiskele elämää niin kauan kuin elät”. Näin hän teki ja näin minä yritän tehdä.

Lämmin osanottoni, Jumbojet ❤️

Jumbojet, lämmin osanottoni 💔.

Osanotot JJ❤️

JJ, oli niin kaunis muistokirjoitus veljestäsi! Lämmin osanottoni 💔.

Jumbojet, kirjoitit niin kauniisti veljestäsi. Hän oli selvästi sinulle hyvin läheinen ja rakas. Lämmin osanottoni suureen suruusi.

Voi Jumbojet, lämmin osanotto vielä vaikka laitoin yksityisviestinkin. Satuttavankaunis on ollut veljesi ja sun suhde. Miten kirjoittikaan Uuno Kailas: "- - päättyvät kerran askelet vaeltajilta - - vaan katso, kaikki he kuitenkin mukana ovat - -". Ajatus elämän opiskelusta halki elämän on ihana.

Näillä mietteillä uuteen viikkoon ja huomenna jo elokuuhun.

Jumbojet ❤️