Mallis, otan osaa suureen suruusi ja toivon voimia sinulle ja perheellesi.

Minna Ala-Heikkilä on juuri julkaissut kirjansa "Eikä sinua enää ole - lapsensa menettäneet kertovat".

Me seisoimme 28 vuotta sitten oman tyttäremme valkoisen arkun äärellä. 28 vuotta oli eilen kuin ei mitään, kun kuulin suru-uutisesta.

Tuli valtavan suuri tunne: voi kun voisin ottaa Malliksen koko perheen syliini suojaan. Surun virtaus tuntuu solutasolla asti edelleen.

Jokainen varmaan kokee surun ja menetyksen aidolla omalla tavallaan. On totta, ettei asiaan ole sanoja. Joku sisällä aivan kuin pysähtyy, on kuin olisi jonkun täysin ymmärryksen ulkopuolella olevan asian kanssa tekemisissä. Muistan, etten minäkään joka hetki edes kokenut olevani juuri siinä, missä olin, vaikka jäljellä olevan perheen vuoksi oli toimittava kuin automaatti.

Vuosia jälkeenpäin olin työni vuoksi traumakoulutuksessa, jossa kerrottiin, että yleensä ihmisen sisin on trauman jälkeen auki noin kolme vuorokautta. Sinä aikana ihminen on kohdattavissa tällä kipeimmällä alueella. Sen jälkeen sielu ikään kuin laittaa ovensa kiinni ja alkaa käymään ihan omaa yksityistä prosessiaan.

Silloin muistelin, miten pienen kyläkuntamme ja seurakuntamme ihmiset tulivat melkein jonona kolmen päivän ajan kotiimme tuoden kukkia ja ruokaa, läsnäoloa, läheisyyttä. Sen jälkeen uuvuin ja pyysin Taivaan Isältä lepoaikaa. Yksinäisyys tarvittiin jotakin pyhää käsittelyä varten.

Meidän ajatuksemme viipyvät Malliksen ja perheensä luona. Voi kun se yhteyden voima saisi tuntua! En odota sanaakaan vastaukseksi. Ei kukaan sellaista jaksa, mutta tunne, välittäminen, kanssaoleminen välittyköön nyt pitkänä virtana.

Tänään, huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna on vielä turha puhua selviämisestä. Sellainen on ikään kuin pakoa siitä, ettei itse kestä toisen surua. Kuolema on vihollinen, jonka Jeesus kyllä voitti ristin puulla, mutta joka meidän silti on koettava, jokaisen.

Me vain olemme. Muuta emme voi. Olemme lujaa ja voimakkaasti. Jaamme läsnäolomme.

Minä itken. En salpaa surua luotani, enkä häpeä kyyneleitäni.

Mallis, osanottoni ja voimia suruunne. Olette ajatuksissani.

Voi Mallis, sydämellinen osanottoni.

Rakkautta Mallikselle <3

Olin eilen hautajaisissa Satakunnassa.
Vainaja oli elänyt viimeiseen asti räyden elämän ja sai lähteä kotona läheistensä ympäröimänä.
Oli hyvä olla siellä.
Nuori pappi lipereineeen sai harjoitella ammattinsa ulotyivuuksia.
Sana synti livahti hänen huulillaan luvattoman usein.
Juuri tämän vainajan kohdalla se olikin erikoista.
Elämää rakastava henkilö, joka ei tuominnut ketään vaan otti vastaan kaikki sellaisina kuin he olivat.
Elämäni käännekohdat sain hänen kanssaan kokea ja vastaanottaa valoa, iiloa ja rakkautta, kiitos.

Kotimatka oli pelottava. Loska ja liukkaus aiheutti ympärillä ojaanajoja.
Näimme ainakin kolme tapausta.

Sunnuntaiaamua toivottelee huononnäköinen huononäköinen.
Lieneekö vika rilleissä vai silmissä kun tänään ei päivä ota valjetakseen ollenkaan.
Lasit (siis silmä-) pesin kahteen otteeseen ja tarkistin että verhot ovat varmasti auki.
Aamulla sain väkisin vääntäydyttyä lenkille. Pontena oli vaa´àlla vierailu, viime kerrasta oli tullut 1,5 kg lisää painoa. Sen se sukkaprojektin takia sekä laiskanakin istuminen ja herkuttelu teettää. Tänään pidän vapaapäivän sukkien neulomisesta kun sain eilen illalla valmiiksi viidennen parin. Vielä jos ehtisin tehdä kolmet sukat niin olisin tyytyväinen saavutukseeni.
Kroppani tarvitsee liikuntaa mutta olen auringolla käyvä, joten tämä aika vuodesta on haastavaa. Tekisi mieli käydä talviunille, lueskella ja haaveilla aurinkoisesta kesästä.

Huolestuttaa miten selviän työprojektista jonka aloitan viikon päästä, kun joudun raahautumaan töihin viimeistään kahdeksaksi. Työ kestää reilut kaksi kuukautta ja vapaapäivät ovat harvassa. Lisäksi rassaavat työmatkat kapealla, liukkaalla tai sohjoisella vilkkaasti liikenöidyllä tiellä kun hämäränäkökin on mitä on.

Jouluvaloja olen laitellut ulos, mutta sisälle laitan vasta kun olen saanut siivoukset tehtyä. En vielä edes tiedä vietänkö joulun yksin, kaksin vai jonkun lapsen perheessä. Kolmella lapsellani neljästä on töitä jouluna, kaikilla vuorot vielä eri aikaan joten yhteistä joulua emme koskaan pysty järjestämään. Etämiehen kanssa yhdessä vietämme osan joulusta, aika tarkentuu alkuviikosta. Vaikka minulla on pieni koti niin oikean kuusen haen metsästä joka joulu. Kuusen tuoksu on yksi tunnelman tuoja minulle.

Kohta pitäisi aloittaa joulukorttien kirjoittelu. Määrä vähenee vuosi vuodelta kun vielä minuakin vanhemmat sukulaiset yksi toisensa jälkeen siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Kaksi kummitätiä minulla on vielä elossa, molemmat ovat ikäisekseen virkeitä.

Kaksi kokousta minulla on vielä ensi viikolla. Toisessa tehdään henkilövalinta joka vaikuttaa moneksi vuodeksi yhdistyksen toimintaan.
Hakijoita tehtävään oli viisi, täytyisi tänään arvioida hakemukset ja muodostaa käsitys paremmuudesta, hankalaa. Toisessakin kokouksessa on isoja tulevaisuuteen vaikuttavia asioita päätettävänä. Pitäisi olla kristallipallo että osaisi tehdä oikeita ratkaisuja.

Kirjoitus on täynä omaa napaa. Eihän nämä jutut toisia kiinnosta, mutta ehkä saan itselleni selkeytettyä asioita kirjoittamalla. Hypätkää yli.

Vielä kyselen onko teillä kokemusta chian simenten käytöstä? Minulla on ollut pussi kaapissa puolisen vuotta mutta en ole osannut käyttää niitä mihinkään.

Sain aamulla kivan kuvan whatsAppissa, lähettäjän nimi tuntui tutulta, mutta en osannut yhdistää sitä mihinkään. Käykö teille koskaan niin, ettei osaa yhdistää kasvoja mihinkään nimeen tai nimeä kasvoihin? Ratkaisin asian kysymällä suoraan ja sehän olikin Mustikkaposki, jonka tapasin äskeisellä lounaallamme.

Olen naureskellut itsekseni komeaa unelmavävyäni, joka oli eilen firmansa pikkujouluissa pukeutuneena netistä tilaamaansa kirkkaanpunaiseen, joulukuusenkuvilla koristeltuun kokopukuun. Heviteini esiintyy koulunsa joulujuhlassa bändissä soittaen Felic Navidadia bassokitaralla ja nyt hän haluaa lainata pukua. Asiasta vielä neuvotellaan.

Minun sisäinen jouluihmiseni on päässyt valloilleen mökillä. Vintistä löytyy aina lisää joulutavaralaatikoita, enkä ilmeisesti osaa lopettaa. En ole koskaan ollut tonttuihminen, mutta niin vain sinne sun tänne on ilmaantunt puna-asuisia tyyppejä. Olen perinyt meidän famolta ihania joulutavaroita, joita hän keräsi Ruotsissa asuessaan. Muutti vasta eläkkeelle Suomeen ja säästi ihan kaiken. Vain hauraita lasipalloja en laita kuuseen, ainakaan ennen kuin olemme viettäneet poikien kanssa täällä pikkujoulun.

Ostin keinoemolleni lahjaksi hänen mielikirjailijansa uusimman kirjan. Voiko sen ihan varovasti lukaista ennen paketoimista? Kun se hieman polttelee? Varsinkin kun ulkona sataa kaatamalla.

Eilen vaeltelin metsässä pitkään ja etsin joulupöytään kattausaarteita. Olin kysynyt tyttäreltä, haluaisiko hän hoitaa kattauksen itse, kun vietämme joulun hänen kotonaan. Mutta hän kuulemma vastaa ruokapuolesta, kysyi vain, tarvitaanko valkoista liinaa. Heillä on iso betoninen ruokapöytä, joten suunnittelin rouhean kattauksen, ei liinaa, keskelle pitkulaiseen astiaan matala kukka-asetelma, johon valkoisia ruusuja, paljon vihreää, puolukan- ja mustikanvarpuja, ehkä tuijaa, käpyjä ja kanelitankoja. Me laitamme ruoat eri tasolle, jotta kattaus pääsee oikeuksiinsa.

Hyvää joulunalusaikaa kaikille.

Enää vajaa kuukausi niin kuulun virallisesti tähän porukkaan

Mustikkaposki, käytän Chian siemeniä puuron, rahkan tai jogurtin seassa. Kannattaa liottaa jos muistaa. Olen huomannut auttavan laiskan vatsani toimintaan.

IL, upean kuuloinen kattaus. Onko betonipöytä rosoinen pinnaltaan, jos, niin miten sen saa pyyhittyä?
Teetkö itse kukka-asetelmat? Olen menossa joulukukkakurssille ja pelkään tuhoavani materiaalit...

Tulirumpi, betonipöytä on ihan sileä, jollain lakalla päällystetty ja helppo pitää puhtaana. Tyttären kotona on myös mikrobetonilattiat, joissa lämmitys. Ensin hieman ihmettelin, mutta itse asiassa lattiat ovat kuin samettia. Heillä on minimalistinen sisustus, paitsi poikien huoneissa. Eroaa kovasti minun kodeistani, kun minulla on tupsuja ja kristalleja, valokuvia ja värejä.

Teen tietenkin kukka-asetelmat itse, eihän se nyt niin vakavaa hommaa ole! Juuri eilen muistelin Kipan kanssa, kuinka bonuslastenlasten ollessa pieniä vein multasäkin pesuhuoneeseen, kukkakoreja ja sipulitulppaaneja sekä koristeita ja lapset saivat itse tehdä koteihinsa kukkakorit. Koko pesuhuone oli mullassa ja lapset likaisia, mutta kaikilla oli hauskaa.

Kiitos IL. Onneksi minun kurssini on kuitenkin puutarhalla
Astiat täytyy viedä itse.