Mäkin haluan osallistua halaamiskeskusteluun, vaikka leski olenkin. Mieheni kanssa hassuteltiin joskus kaupungillakin, mikä tietenkin ärsytti suunnattomasti tytärtä. Nyt hän on tasan samanlainen miehensä kanssa. Mökillä, kun puuhastelimme eri puolella tonttia, mies joskus näytti kädellään, että eukko laiturille ja siellä oli sitten pussaustreffit.

Isäni suku tulee Karjalasta ja olen tottunut halaamaan mennen tullen. Olin jo naimisissa, kun saatoin viikonloppuvierailulla nukahtaa isäni kainaloon päikkäreille. Isänihän kuoli jo 46-vuotiaana, nyt on kiva muistella niin meidän kamalia riitoja kuin niitä päikkäreitäkin.

Minun on helppo halata ihmisiä, joskin joistakin vaistoaa, että älä. Yksineläjänä joskus kaipaan suunnattomasti kainaloa, johon voisin vetäytyä takkatulta ihailemaan. Tosin lapsenlapset ja koira ovat mitä mainiointa halimisseuraa, paitsi heviteini vähitellen kiemurtelee eroon.

Mutta te, joilla on ne siipat, halatkaa ja pussatkaa. Kaihomielin katselen vanhempia pareja, jotka tukevat toinen toistaan käsi kädessä kävellen. No, onhan mulla kävelysauvat!

Mitä mitä mitä? Suuri halaus- ja pussauskeskustelu? Siihen mä eh-dot-to-mas-ti haluan mukaan!

Halaaminen on mulle luontevaa, suorastaan toinen luonto. Kotona äiti halasi, isä ei, vaikka olikin samantapaista savolaista sukujuurta. Me sisarukset on tultu enemmän äitiimme, kaikki kuusi (4 poikaa + 2 tyttöä) halailemme aina kun tapaamme, ja yksi veljeksistä saattaa lopettaa sähköpostiviestinkin tervehdykseen ”halipusirutistus!”

Mä halailen ystävät ja kylänmiehet. Tai ainakin ystävättärien miehet. Virkaiältään vanhimman ystävättäreni (on tunnettu toisemme nyt 51 vuotta) mies yhdistää halaukseen poskisuudelman - siis sellaisen jossa huulet eivät varsinaisesti edes hipaise ihoa.

Omani kanssa kuljen käsi kädessä kaupungillakin ihan mieluusti, eikä tuo vastenmielistä vaikuta olevan ukkokullallekaan. Meillähän tulee tänä keväänä täyteen yhteistä taivalta 26 vuotta, joista 24 naimisissa. Pussaillaan julkisesti, esim. silloin kun erotaan pariksi tunniksi. Ja halataan ainakin aamulla kun herätään ja illalla ennen nukkumaanmenoa.

Varsin viehättävää on ollut huomata, että halaaminen näyttää periytyvän: teinineitonen halaa kun tavataan ja uudelleen kun erotaan, pikkuveljensä myös. Jopa ihan kavereiden nähden! Viehättävää oli myös taannoisella Kanarian-lomalla katsella, miten vävy ja tytär hakeutuivat kulkemaan käsi kädessä aina kun oltiin menossa porukalla syömään. Jotenkin siinä tuli ajatus että noiden suhde on kunnossa - ei kai sitä muuten toisen läheisyyteen hakeutuisi?

Naisystävien kanssa halaaminen on ihan luontevaa, ja taannoisessa työpaikassani jossa tapasin paria työkaveria ei-ihan-päivittäin, vaan ehkä parin viikon välein, palaverit alkoivat ja päättyivät reippailla halauksilla. Nyttemmin lähetämme niitä virtuaalisina.

Sen sijaan hieman hämmentävää oli tavata työympyröissä barokkikaapin kokoinen pystytukkainen noin viisikymppinen mieshenkilö, joka ensimmäisellä kerralla esittäytyi ja kätteli, toisella jo moiskutteli poskisuudelmia ranskalaiseen tapaan. Siis tiedättehän: ensin toiselle, sitten toiselle poskelle ja sitten vielä yksi sille ensin suudellulle. Mitäpä siinä nainen osaisi muuta kuin vähän päätään kääntää? (Ja hei - kyseinen tyyppi on ihan supisuomalainen!)

Unohtaa ei sovi myöskään karvaisten kavereiden (mun tapauksessani siis spanielin) hellyydenosoituksia. Ne ovat oikeastaan ihan hellyttävimpiä.

Halauksia teille kaikille!

Voi kun olen kateellinen noista halauksista ja pusuista.
Kotona sitä ei harrastettu, äidin karjalaista juurista huolimatta. Nykyään halaan lähinnä ystävättäriä ja miehen sukulaisia.
Lastenlasta tietysti. Miehen kanssa ollaan viime vuodet oltu jokseenkin viileissä väleissä joten käsi kädessä kulkeminen ei enää tunnu luontevalta.

Heippa,

kiitoksia ihanista kirjoituksistanne.

Terveiset täältä mökiltä. Eilen tulimme. Olipa mahtavaa olla saunassa ja katsella takkatulen loistettta (kun olin ensin puhdistanut takkaluukun ).

Siis alunperin ei ollut tarkoitus tulla mökille vielä, oikeastaan vasta maaliskuun puolella, mutta meillä on nyt lauantaina tuon mökkinaapurin hautajaiset ja asustivat miehensä kanssa tässä kylällä.

Ainahan tänne on ihana tulla, mutta jotenkin en olisi jaksanut taas pakata ja purkaa ja laittaa taas mökkiä lähtökuntoon.... En vielä tiedä, milloin lähdemme täältä kotiin - viimeistään tiistaina, kun minulla on ke aika Peijakseen (ei silmän, vaan ihan toisen asian vuoksi). Sinänsä vaatteitahan ei tarvitse juuri pakkailla tänne tullessamme (paitsi nyt hautajaisvaatteet), mutta jotenkin sitä tavaraa aina kertyy.... Lääkkeitä ja kosmetiikkaa sekä hirveät määrät ruokaa

Kiitokset "silmätoivotteluista". Ab-kuuri loppui eilen, mutta muuta hoitoa pitää jatkaa kuukausi. Se tuntuu työläältä, mutta toivottavasti palkitsee niin, että ei tarvitse leikata. Pikaista paranemista tähän ei taida löytyä. Flunssakin on edelleen "päällä".

Nukuin viime yönä piiiitkästä aikaa tosi hyvin. Ihanaa, kun makkari oli tarpeeksi viileä. Kotona on vaikea saada sitä niin viileäksi kuin haluaisin. Rakas siippani on ollut ulkona jo jonkin aikaa. Jäällä on hyvä hankikanto ja pelaa siellä golfia Löysi vielä ennen tänne tuloamme värikkäitä palloja - valkoisia ei tuolta oikein erottaisi.

Meillähän tuli viime syksynä 40 vuotta, siitä kun tapasimme. Seurustelimme pitkään, joten naimisissa olemme olleet jotain 35 vuotta. Kyllä vielä pussailemme - joskus julkisestikin ja saatamme kävellä käsi kädessäkin. Omassa lapsuuden kodissamme on aina halailtu paljon. Muistan minäkin, kun olin lapsena isän kainalossa pötköttämässä. Minä olen kova halailemaan, siippanikin oppinut vuosien myötä. Kosketushan on tosi tärkeää ihmiselle tutkimusten mukaan. Muistan aina, kun siippani iäkäs vaari oli viimeiset vuotensa sairaalassa pitkäaikaisosastolla. Aina kun menimme sinne, halasin ja annoin pusun poskelle. Oli ollut jo vuosia leskenä, eipä tainnut pusuja muilta saada.

Japenalle voimia ja hyviä yöunia kaiken keskellä.

Mennan miehelle tsemmpiä kuntoutukseen ja Mennalle kurinpitoon . Ymmärrän, että on hankala saada kauppaostoksia kotiin ilman autoa. Selkäni vuoksi en pysty kantamaan painavia taakkoja.

Ikerin leikkauksen mukana olen elänyt ja kuullut kuulumisia IL:tä. Koirat ovat kyllä kuin perheen jäseniä ja huoli on tietty suuri, kun sairastavat.

Toivotan kaikille mukavaa viikon jatketta . Minä jatkan hieman vielä "aamuhommia" ja sitten lähden testaamaan, miten tuolla ulkona tarkenee puolikuntoisena. Ainakin täältä sisältä käsin sää näyttää todella houkuttelevalta ja siippani, joka juuri tuli sisään, kehui ilmaa kovasti.

Kun olin lapsi luin iltarukoukseni niin, että kiedoin käteni äidin kaulan ympäri ja mahdollisimman nopeasti annoin mennä: ” Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä.” Sitten annoin äidin poskelle hyvänyön suukon ja isän poskelle samoin.

Tämä rituaali kuului jokaiseen iltaani lähes murrosikääni asti. Sitten iltarukous jäi pois, mutta hyvänyön suukot jäivät. Vaikka meillä olisi ollut vieraita, kävin aina ennen nukkumaan menoa sanomassa hyvää yötä ja antamassa vanhemmilleni hyvänyön suukon.

Isän sylissä kuuntelin lapsena iltasadut. Äidin syliin juoksin, kun satutin itseni tai oli muuten vain paha mieli. Setiä ja tätiä halasin usein. Veljeäni vasta joskus sitten, kun olimme lähes aikuisia. Koskettaminen oli perheessämme hyvin luonnollista, arkista ja itsestään selvää. Tosin isä, sodankäynyt mies, oppi kunnolla näyttämään tunteitaan vasta lapsenlapsilleen.

Opiskeluaikana ja työurani alkumetreillä oli ihmissuhdetyötä tekevien muotia käydä erilaisissa ryhmissä, mm. ”Sensitivy training-ryhmissä”. 60-luvun lopulla – 70-luvun alussa näissä ryhmissä mentiin joskus hieman liian pitkälle, kun opeteltiin tuntemaan omia ja toisten tunteita. Koskettaminen muuttui joskus lähes esileikiksi, kun tehtiin”sankarivoileipiä” joissa maattiin selällään latttialla rivissä ja rivin päästä yksi lähti kierimään toisten yli. Miehet ja naiset, nuoret ja vähän vanhemmat, kaikki sulassa sovussa.

Minä en näistä ryhmistä kärsinyt, opinkin niissä varmaan jotain, mutta kun ryhmissä oli joskus mukana henkilöitä, joille jo toisen kädestä kiinni pitäminen oli hankalaa, saattoi ihmisen psyykke kokea tosi kovia liiallisesta koskettamisesta, liian lähelle tunkeutumisesta.

Ehkä suurin oppini ryhmistä oli se, että on kunnioitettava erilaisuutta ja ihmisten oikeutta pitää omat rajansa. Ei saa mennä toista fyysisesti lähelle silloin, kun se ei toisesta ole luontevaa.

Minun mieheni on perushämäläinen. Hänen kotonaan ei pussattu eikä turhia kosketeltu. Rakkaus näytettiin tekemällä asioita ja ottamalla toinen huomioon niitä tehdessä.

Meidän suhteemme on kuitenkin hellyyttä, koskettamista, lähellä oloa ja rakkautta tulvillaan. Me halaamme ja suukottelemme, rakastelemme ja vain olemme lähekkäin. Luulen, että mieheni on koskettamisen ilon oppinut minulta näiden 36 yhteisen vuotemme aikana. Meidän syliimme mahtuvat lapset ja lapsenlapset, omat ja vieraat.

Minun ensimmäinen mieheni kuoli, kun tyttäreni oli alle kouluikäinen. Meidän suhteemme oli kivinen eikä kosketus ollut hellä. Tiedän siis mitä on elää suhteessa, jossa läheisyys on muuttunut kylmyydeksi.

Sitä vahvemmin iloitsen nykyisestä elämästäni, joka on riitojenkin aikana turvallinen ja lämmin. Ajattelen, että toisen lähellä olo on ilo ilman kosketustakin. Siinä ei mieti mistä suhde alkoi tai milloin se päättyy. Elää vain tyytyväisenä tätä hetkeä koskettaen tai koskettamatta, iloisena siitä, että tämä hetki on.

Mukavia hetkiä itse kunkin tähän päivään.

Heippa,

tulin hetkeksi sisälle ja ajattelin kurkata Iltapäivälehtiä, mutta eksyinkin tänne.
Oli siis ihan pakko kirjoittaa, kun luin JJ:n kirjoituksen. Sen alku - tuo rukous. Äitini opetti sen meille - minulle ja kahdelle veljelleni. Minä opetin sen meidän lapsillemme ja jos minulla oli iltamenoa, rakas siippani "tuurasi" minua. Tuon rukouksen perään tuli (ja tulee vieläkin) sitten pitkä litania ihmisiä (ja välillä koiriakin ), joille pyydetään siunausta.

Isäni äiti tunsi paljon rukouksia, mutta tuo äidin meille opettama rukous oli hänelle tuntematon.

Samalla vielä tähän, että oli kiva kuulla kuulumisia taas sinusta Mallis.

Eilen illalla kuuntelimme musiikkia ja vähän tanssimmekin. Kosketus rakkaan kanssa siinäkin on ihanaa.

Teimme pitkän kävelylenkin järven jäällä. Siipallani oli mukana golfmaila ja kaksi palloa. Keli oli hyvä - vain muutama kohta oli ihan jäinen (minulla tietysti piikit), muuten sellainen pienen pieni kerros lunta, niin että ei tarvinnut pelätä liukastumista.

Lounasvaihtoehto lenkin jälkeen oli joko kaurapuuro marjoilla tai nuotiomakkara. Voitte varmaan arvata kumman siippani valitsi Yritin ensin "terveellisempää" linjaa: neljä pienen pientä "kevyt kalkkunanakkia", mutta sitten piti vielä laittaa tulille yksi kunnon kabanossi minua varten Palan painikkeeksi join yhden pilsnerin. Jotenkin se kuuluu yhteen nuotiomakkaran kanssa, vaikka vatsani jälkeen päin kyllä ilmoittelee tyytymättömyyttään. Oli ihana istua kesäkeittiön vieressä taivasalla auringon paistaessa täysillä. Minä vaan istuin ja siippani passasi. Oli tehnyt lumihengen sekaan minulle ja tuolilleni täydellisen istumapaikan.

Ja taas toivottelen teille kaikille mukavaa viikon jatketta.

Jumbojet: meillä oli ihan sama iltarukous lasteni kanssa. Itsellä lapsena oli erilainen. Lapsillani oli myös tapana lasketella rukous vauhdilla alusta loppuun
Minä luen mielessäni vieläkin iltarukouksen, jos en nyt ihan joka ilta muista, niin usein kuitenkin. Ja saattaa mennä montakin rukousta saman tien. Lapsiani muistan usein myös rukouksin. Ja jostain syystä minulla on lentokoneessa tullut tavaksi ristiä käteni nousuissa ja laskuissa ja lukea parikin rukousta mielessäni.

Minun perheessäni ei halattu. Ei äiti ainakaan, paitsi sitten vanhemmiten hänkin oppi. Isän syliin mentiin, jos oli paha mieli tai sattui. Samoin isä saattoi kertoilla tarinoita, joita sylissä istuen kuunneltiin. Sisaruksiakin ollaan opittu halaamaan vasta myöhemmin.

Lasteni kanssa halataan kyllä ja samoin heidän kumppaniensa kanssa. Joten parannusta on siis tapahtunut sukupolven vaihtuessa.
Ensimmäinen (jo edesmennyt) mieheni ei ollut mikään tunteiden näyttäjä, etenkään julkisesti. Hyvä, etten saanut kävellä pari askelta perässä... No ei hänestä sen enempää.

Nykyisen miehen kanssa ollaan oltu viikon päästä 14 vuotta yksissä. Ensin kuusi vuotta etäsuhteessa ja sitten muutettiin yhteen ja elellään susiparina Kiusoittelen häntä joskus aina, että ei ole koskaan ostanut minulle kukkia. No, ei tarvitsekaan, on hän kyllä muuten sitten erinomainen huomioimaan minua. Joten ostan kyllä edelleenkin kukkani itse ja mieluummin otan ne muut huomiot
Alusta lähtien hän on ottanut kädestä kiinni kun kävellään jossain. Jopa meidän kylän raitilla kauppareissulla kuljemme käsikkäin. Siinä on varmaan monella meidän kyläläisellä ihmettelemistä, mutta se on vaan hauskaa. Samoin hän ei ujostele antaa suukkoa vaikka julkisesti.
Ja ihaninta on kun hän muistaa joka ikinen aamu ennen töihin lähtöä käydä suukottamassa minua eläkeläistä, joka jään nukkumaan (jos, sitten enää saan uudelleen unta, mutta en valita ) Samoin töistä tullessa ensimmäisenä suukko.
Olen kyllä niin onnellinen tässä suhteessa ja välillä ihmettelen, että kuinka onnekas olinkaan kun häneen törmäsin.

Jaahas, nyt minua huudeltiin saunaan, joten jatkan juttuja joskus toiste

Yhdellä veljistäni oli lapsesta asti intohimoinen suhtautuminen ruokaan. Hän lausui aina "Levolle lasken Luojani... mutta lisäsi loppuun, että Olenks mä syöny ja juonu tarpeeks? Ja kun vastattiin, että olet, nukahti saman tien.

Minä olen aina rukoillut iltarukouksen, omin sanoin sen mukaan, mitä milloinkin on asiaa. Juniorille ja heviteinille on iltarukous myös opetettu ja usein yhdessä ollessamme kuuntelen tyytyväisenä, kun vanhemmat lukevat vuorotellen ääneen jotain kirjaa, sitten rukoillaan ja sitten vielä lauletaan Nukkumatin sinisestä autosta. Sekä tyttärellä että vävyllä on kaunis ääni. Isäpuoleni lauloi sitä samaa laulua meille lapsina ollessamme.

Iker pääsi tänään kuljeskelemaan hankiaisille, oli hyvää tasaista maastoa eikä tarvinnut pelätä liukastumisia. Jotain ihanaa maistuvaista oli jäniksenpipanoissa, joita se veti niin paljon kuin löysi. Toivottavasti ei mene maha sekaisin. Iltalääkkeet on otettu, se on antanut periksi ja nielee voilla kuorrutetut antibiootit saman tien, saa sitten joulukinkun palasia palkinnoksi.

Moikkapa moi,

näköjään keskustelunaihe vaihtunut ja ollaan iltarukousten äärellä. Tuo Jumbojetin iltarukous oli mulle ihan outo, en ollut koskaan kuullutkaan.

Oma lapsuuden iltarukous oli "Levolle lasken Luojani", jonka kuulemma jotkut ovat lapsuudessaan kokeneet hiukan pelottavana, kun "jos sijaltain en nousisi" saattaa viitata pahan äkkikuoleman mahdollisuuteen.

Mä en muista kauhistuneeni, mutta sitten nuorena aikuisena iltarukous jäi ilmaantuakseen jossakin elämän vaiheessa uudelleen jokailtaiseksi tavaksi. Nykyisin mulla on käytössä Herran siunaus hiukan muutetuin sanoin - kirkkoversiossahan Herra siunaa teitä, mutta mulla tietysti meitä. Ja siihen sitten soveltuvin osin jonon jatkoksi kulloinkin tarpeelliselta tuntuvia asioita ja ihmisiä.

Kun teinit olivat pieniä, luettiin yhdessä iltarukous silloin kun olin lapsenvahtina. Käsittääkseni myös ainakin äitinsä on heidän kanssaan iltarukouksen lukenut. Mun mielestä se on semmoinen hyvä hiljentymisen hetki ihan kaikenikäisille.

Mutta nyt on aika hiljentyä perjantain saunavuoroon, ja sitä tietä viikonloppuun. Huomiseksi vielä luvassa aurinkoa ja pakkasta - jospa sitä vaikka ulkoilisi? Tänään oli stadissa ihan hyytävän kylmä ja kun pipo unohtui "töihin" lähtiessä, niin ei tehnyt mieli kävellä kuin ratikkapysäkille ja takaisin.

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Rukouksista viikonlopun kevennykseen. Entinen pikkupoika pyysi äitiä lukemaan sen sikarukouksen. Äiti oli ihan ymmältään, kunnes poika selvensi: jos sialtain en nousisi. Kyse oli siis maalaistalon lapsesta.