Taas olen suuna päänä , mutta vielä, Slank, kun olet Ithakaan menossa ja Odysseus kiinnostaa, oletko lukenut Eyvind Johnsonin "Rantojen tyrskyt"? Hieno, hieno Odysseus-aiheinen romaani. Ruotsalainen nobelisti (jos oikein muistan) 60-luvulta, joka on muuten kirjoittanut monta muutakin aivan loistavaa historiallista romaania... mutta nyt ryhdistäydyn ja vetäydyn!

Dekkareista:
Luin viimeisimmän Harjunpään tässä muutama viikko sitten ja se jäänee kyllä viimeiseksi! Sen verran ikävää oli lukea kaikista kauheuksista. Tässä kohtaa pistän pääni pensaaseen, en halua tietää/siedättyä. Lukeminen on minulle ensisijaisesti hyviä fiiliksiä (jonkun mielestä = viihdettä)

Hmm, mihinhän tarttuisi seuraavaksi, niin hyviä vinkkejä suorastaan satelee. Ehkäpä minäkin koetan vuorollani Puhdistusta jos sen kirjastosta tavoitan.

Marko Kilven Kadotetut.
Ihan uusi tuttavuus tämä kirjailija, aikas tavanomaista poliisin arkea.

Slank, juuri tuo lievä pahuudella mässäily häiritsi minua Puhdistuksessa. Tai siis en toki ole sitä mieltä, että julmista ja kamalista asioista ei pitäisi puhua (vaikka suoraan sanoen olen välillä mieluummin tietämättä yksityiskohtia ), mutta Puhdistuksessa oli joitain asioita kuvattu suorastaan tarpeettoman graafisesti. Kyllähän kaikki tietää, miten kamala asia esimerkiksi ihmiskauppa on, sen yksityiskohtainen kuvaileminen meni mielestäni välillä Puhdistuksessa mässäilyn puolelle. Samalla tavalla kismitti Tuhat loistavaa aurinkoa, jossa kaikki vaan meni niin totaalisesti pieleen. Välillä tuntuu, että julmat yksityiskohdat pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja vaikuttavat vahvemmin lukijaan, jos niitä ei kuvailla tarkkaan joka sivulla.

Arrgh. Ahnehdin liikaa kirjoja kirjastosta ja mies toi vielä lisää... Menossa Donna Leonin Unelmien tyttö, jonossa Ian Rankinin Lankeemuksia, John Verdonin Numeropeli, David Baldaccin Kaappaus sekä Barbara Taylor Bradfordin Suvun vihollinen.

Mulla ei ole aikomustakaan lukea Puhdistusta. Tuo pahuudella ja väkivallalla mässäily ei houkuta. Siihen syyllistyy moni muukin, esim. Patricia Cornwellin kirjat eivät ole enää viime aikoina houkuttaneet. Ttuntuu että kirjailijan täytyy aina vaan kauheampia raakuuksia keksiä, kun tarinat alkaa toistaa jo itseään.

Ei tietenkään pidä lukea väkisin, jos tuntee tekevänsä psyykelleen pahaa. Se missä kullakin menee raja on varmaan tosi henkilökohtaista. En mäkään enää kestä esim Patricia Cornwellia, se tuntuu niiiin laskelmoidulta.

On tosiaan mielenkiintoista pohtia, onko väärin nauttia kaunokirjallisuudesta, joka käsittelee kammottavia tositapahtumia. Hyvä taide jotenkin ylrevöittää lukukokemuksen pelkän tirkistelyn yläpuolelle, mutta onko se oikein?

Pari kirjaa, joita lukiessa voi miettiä edellämainittua:

Jonathan Littell: Hyväntahtoiset. Aivan huikea romaani SS-upseerista toisessa maailmansodassa, vinksahtanut päähenkilö vinksahtaneessa maailmassa. Ei jätä yhtään kiveä kääntämättä...

Hertha Muller: Hengityskeinu. Kertoo romaniansaksalaisesta homosta neuvostoliittolaisella keskitysleirillä, perustuu tositapahtumiin. Siinäpä kiloklubilaisille TODELLA kouriintuntuva kuvaus nälästä.

Tapahtumat ovat näissä todellisia ja hyvin, hyvin julmia. Lukukokemus hipoi sietokykyni rajoja. Ovat kuitenkin upeaa kirjallisuutta.

Puhdistus on ehdottomasti tärkeimpiä suomalaisia kirjoja vuosikymmeniin. Mikä muu kirja on oivalluttanut ja auttanut ymmärtämään kokonaisen kansan lähihistoriaa yhtä paljon? Tärkeät yhteisölliset tarinat kerrotaan koskettavasti, kun ne kerrotaan yksilötasolla, enkä kokenut kerrontaa lainkaan mässäilynä. Päinvastoin: otin sen todesta vaikka teos onkin fiktiivinen. Sisältönsä lisäksi Puhdistus on äärimmäisen taitavaa kerrontaa. Ihailen Sofi Oksasta.

Nyt kun luen tätä(kin) keskustelua ja on tullutkin muutama hyvä vinkki, vaikka useimmat kirjat eivät kerro minulle mitään tai tuntuvat jotenkin liian "aikuisilta". Ehkäpä juuri tämän takiakin ajattelin nyt sitten kertoa mitä tälläinen 18-vuotias tyttö lukee (ehkä vähän erilaista kirjallisuuta välillä).

Juuri vähän aika sitten lopetin kirjan Keisarin kullanmuru (Bernardine Evaristo). Kirja oli aika jännästä kirjoitettu, eikä varmaan kirjamuotonakaan ole kovin paksu (minulla pokkari). Kirja on kirjoitettu melkein runomuotoiseksi, vaikka ei ole niin vaikeaselkoinen kuin runot usein ovat. Se kertoo 200-luvulla elävän Zuleika-tytön elämästä rempseästi. Ei siis ole vakava kirja ollenkaan.

Nyt on menossa Lokero 21 by Anders Roslund ja Börge Hellström. Siinä kyllä esiintyy vähän elämän raakuuksia. Siinä kerrotaan pääasiassa ihmiskaupan kohteeksi joutuneista kahdesta naisesta, mutta myös miehestä, joka on koukussa huumeisiin ja muista elämän huonoista puolista kärsivistä.

Sitten on menossa Tyttökerto by Laura Honkasalo. Nimestä huolimatta kirja ei ole niin nuorten kirja kuin oletin, vaikka se sitä toki on jonkunverran ainakin. Siinä on kaveruksia, jotka ovat kuitenkin jo lähemmäs kolmeakymmentä, joista yksi etsii suurta rakkautta ja sellaisen kaiketi löytääkin, mutta hankalan sellaisen.

Sen verran ot, että kaipaan vihjeitä...

Suositelkaapas hyviä dekkaristeja (en ole lukenut oikeastaan ketään)! Menen viikon tutkimukseen, johon tarvitsen kipeästi tekemistä Dekkarit ois paras vaihtoehto!