Kuulostaa tutulta....

Pienenä ministi pyöree, jotenkin vain pidin itseäni pullukkana. Pienet lapsethan on aina vähän pyöreitä. Sanoikohan joku vahingossa "pyöree massu". Vai mistä ihmeestä sain päähäni, että omaan ison mahan jo niin pienenä??

Tahdoin kasvaa barbiksi, mikäs sen terveempi ihanne

Teininä paino nousi hieman enemmän kuin pituus, ja oliskohan terveyden hoitajan moite aloittanut typerät laihdutukset!!

Siis ja olin kuitenkin normaali painoinen silloin...

No mitäs nyt teini tekee, on syömättä, ja kun se ei onnistu loputtomasti niin täytyy oksentaa. Jokainen mielipuoli laihdutus vain lihotti lisää...
Lähipiiri joka yritti tukea laihdutuksessa, vaan lisäsivät paineita ja lihomista Olin todella alamaissa, ja ala-arvoinen nuori neito.
Vaikka oikeasti kauniisti pyöree...

Onneksi yhtäkkiä päätin lopettaa oksentelun, joka syössyt meikäläisen pimeelle aikakaudelle syyllisyyden syövereihin.

Nykyinen lihavuus on kerätty jossain ajatuslukossa, en muista ajatelleeni en saisi syödä... Vaan kaippa oikeasti jossain aivolohkossa soi...

Aivan järjetön väsy ajoi uuteen vimmaan. Yhtäkkiä palasi taas into pitää itsestä. Olen kummalinen monin tavoin, itsellekkin vielä epäselvää kuinka pystyin elään niin huolettomasti, vaikka kuitenkin oikeasti häpeän syömistä, itseäni jne...

Tyypillisesti innostun aina 100%, kunnes tympäännyn... ja innostus 0% Monta vuotta vietin aikaa harrastuksen parissa, ja vaan unohdin itseni pitkäksi aikaa... Harmi ettei se ei ollut vuori kiipeily

30-vuotta kohta mittarissa, ja heräsin unesta. Mitä ihmettä itselleni on tapahtunut? Nykyisin sitä painoo sitten onkin

Tämä tuntuu itselleni oivalliselta tavalta pudottaa painoa, voi purkaa tuntoja välillä... ja tavallaan on tilitys velvollinen syömisistään palluroille

Katsellaan kuin eukon nyt käy

Olin tulossa kertomaan tänne syyllisyyden tunteesta, kun söin äsken kaksi vohvelia vaniljavaahdolla ja hedelmäsalaatilla, kun siskoni oli tehnyt, mutta teidän juttuja luettuani enpä sanokaan mitään... Melkoisen rankkoja kokemuksia löytyy.

Tsemppiä kaikille! Muistetaan kuitenkin elämän olevan elämistä varten. Joskus on kai ihan ok syödä kaksi vohvelia.

Annapurna_ , tähän voisi tosiaan lisätä enää Patrikin kommentin, se varmaan löytyy tästäkin ketjusta (muoks: on ykkössivulla jo, ja vitossivulla)... Ehdottomasti siis on ok syödä kaksi vohvelia vaniljavaahdolla ja hedelmäsalaatilla!

Omat syömisongelmani liittyvät myös jotenkin tunnepuolen ongelmiin sekä lisäksi ja jotenkin uskonpuutteeseen omasta itsestä. Itsetuntoni on suurimmalta osin hyvä, kaikkine läskeineni pystyn silti katsomaan itseäni peilistä ja nauttimaan elämästäni. Kuitenkin mielessäni pyörivät päivittäin se, kuinka paljon minun pitäisi liikkua ja mitä minun pitäisi/ei pitäisi syödä.

Ala-asteikäisenä olin jo vähän pyöreä, murrosikään lähestyessä aloin saada muotoja ja samaan aikaan minua kiusattiin koulussa haukkumalla läskiksi. Sieltä asti on tullut mietittyä laihduttamista. 17-vuotiaana söin harvoin lämmintä ruokaa ja juoksin 10-15 km:n lenkin joka ilta. Kärsin tuohon aikaan myös päänsärystä, väsymyksestä ja huimauksesta. Sitten aloin seurustelemaan, ja iltalenkit vaihtuivat jutusteluun ja löhöilyyn ja poikaystäväni patisti minua syömään enemmän ja useammin. Vuosien myötä 1/8 pizzasta vaihtui siihen, että joskus saatan jaksaa jopa puolet pizzasta.

Pari tiedostamaani ongelmaa ovat seuraavanlaisia:
jätän aina tilaa jälkiruualle: vaikka ruoka olisi kuinka hyvää, vaikka söisin kuinka mahani täyteen, tulee n.puolen tunnin sisällä ateriasta tunne, että haluan jotakin makeaa.
toinen ongelmani on se, että ikäänkuin annan periksi turhaan. Ajattelen jotenkin hyvin vääristyneesti liikunnasta ja "ruodussa pysymisestä". Usein huomaan esim. torstaina, etten ole hyötyolliikuntojen lisäksi liikkunut yhtään ekstraa. Yleensä silloin ajattelen, että "noh, ensi viikolla olen tunnollisempi ja aktiivisempi. Ja yleensä tämä ajattelutapa johtaa vieläpä siihen, että annan itselleni luvan syödä herkkuja, koska tämä viikko ei muutenkaan ollut hyvä viikko. ! Siis ei mitään järkeä!

Tällä viikolla yritin muuttaa käyttäytymistäni, ja menin lauantaiaamuna lenkille, vaikken ollut käynyt lenkillä aiemmin kuluneella viikolla ollenkaan.

Lisäksi poikaystäväni on suostunut auttamaan minua mikäli haluan laihtua, mutta hänen tekniikkansa on kieltää minua syömästä asioista ja syyllistää, mikäli jotakin hyvää edes haluan syödä. Tämä strategia ei toimi ollenkaan kohdallani, vaan tulen vain surulliseksi ja haluan syödä siihen suklaata.

Toisaalta minun pitäisi olla tyytyväinen, että noin puoli vuotta painoni on pysynyt suht. samassa, vaikka syön päivittäin suklaapatukan tai pullan tai molemmat tai vieläpä jäätelöäkin kaupan päälle.

Minun pitäisi siis syödä ENEMMÄN terveellistä ruokaa, ei riitä, että syön sitä vain vähän ennen herkuttelua.

On tämä syöminen hankalaa sitten joskus!

Kun näitä syyllisyysjuttuja on täältä lukenut ja asioita pyöritellyt omassa pienessä päässään ja mietiskellyt ja mietiskellyt, niin alkaa huomata omasta syömisestäänkin kaavoja. Tapoja lapsuudesta ja nuoruudesta joihin ei tunnu olevan järkevää syytä, etenkään enää tänä päivänä, mutta tavat tunkevat yhä vahvasti päälle.
Salaa olen minäkin piparia ja suklaata syönyt kaapeista ja jäätelöä pakkasesta koko nuoruuteni. Ja ollut vielä oikein hyvä peittämään jälkeni. Ja kouluaikana piti yrittää ehtiä kauppaan ostamaan suklaata, jäätelöä, lihapiirakkaa tai pullaa ennenkö kyyti lähti ja sitten ahmia se kiireellä ennen kotiin menoa jotta herkuttelusta ei jäisi jälkiä.
Liekö tuo jäännyt siitä jos pienenä on kielletty ottamasta herkkuja ennenkö oikea ruoka on valmis ja syöty... En tiedä.

Itseäni hämmentävämpää on kuitenkin ollut huomata, että lähes pikku paniikissa odotan ruokalassa omaa vuoroani( tai yritän päästä ensimmäisten joukkoon ottamaan ruokaa) . Kun se tulee ahdan lautasen täyteen peläten ,että ruoka loppuu kesken. Ahmin ruuan äkkiä jotta ehdin santsaamaan ensimmäisten joukossa jotta varmasti ehdin santsata ennenkö ruoka loppuu jne. Ja vaikka olisi kuinka ähky olo, niin jälkiruokaa on "PAKKO" ottaa ja syödä niin paljon kuin mahdollista.
En todellakaan ymmärrä mistä tämä on peräisin. En muista, että meillä olisi kotona tai missään muuallakaan IKINÄ loppunut ruoka kesken. Vai onko tuo vain alunperin ollut jonkinlaista kilpailuviettiä, kun meitäkin useampi lapsi on. Kiire ottamaan ensimmäisenä ruokaa, jotta saa paljon jos se on hyvää ja jotta ehtii syödä ekana ja hakemaan jälkiruokaa ekana jotta voi valita suurimman herkkuannoksen. En tiedä, mutta luulen että asia voi jotenkin noin olla.

Huvittavinta kuitenkin on se, että olen asunut jo vuosia omillani, mutta sama meininki on vain jatkunut. Vasta nyt kun näitä kirjoituksia olen täältä lukenut, niin olen ruvennut pohtimaan myöskin omia ruokailutapojani ja sitä kautta huomannut esim. tämän rohmuamisvimman. Nyt jos "paniikki" iskee ruokajonossa, niin totean itselleni, että ei se ole ennenkään loppunut kesken. En ota enää kukkurallista lautasta, vaan vain normi annoksen paljolla salaatilla ja syön ruuan tarkoituksellisen rauhallisesti ja kun olen syönyt, niin mietin että jaksanko vielä lisää ruokaa tai jälkiruokaa vai joko vatsa on täysi. Alkaa vanhat kaavat hiljalleen helpottua, mutta välillä tarvitsee vielä ajatusta mukaan, jotta maltaa syödä rauhallisesti.

Omassa kodissani syön ruokaa ja herkkujakin nykyään mielestäni ihan järkevästi. Vaikka myönnän, että joskus sielläkin oli takaraivossa tunne, että tuo loppu kakku varmaan katoaa kaapista jos en nyt heti hamstraa sitä mahaani talteen.... Vaan mihinkäpä se nyt sinkun kaapista omineen kävelisi?! Mutta jos menen vanhemmilleni kylään ja otan kaapista keksin tai suklaata, niin yhä käy mielessä,että huomaakohan joku.... Ikäänkuin sillä olisi mitään väliä!!! Syötäviksi ne on sinne laitettu ja kyllä tässä iässä jo varmasti tietää, että syökö ne suklaakeksit nälkäänsä vai herkuttelun vuoksi!

Matka kohti vapautunutta ja rentoa ruokailua alkakoon!

Ilokseni on vielä tähän loppuun todettava, että noiden asioiden huomaaminen, pohtiminen ja pyörittely on myöskin johtanut ymmärrykseen jonka seurauksena olen viimeviikkoina lopultakin alkanut huomata milloin olen täysi. Tuntui lähes juhlalta huomata ensimmäisen kerran, että en syönyt koko tekemääni annosta loppuun siksi, että olin täysi eikä pelkästään siksi, että ruokasuunnitelma sanoi mihin pitäisi lopettaa. Ja näitä juhlavia hetkiä on ruvennut olemaan päivittäin! Olen niin onnellinen siitä, että alan ymmärtää milloin on ok lopettaa ja että myöskin nykyään syön vasta nälkääni eli alan uskoa, että jos on täysi olo, niin kaikkea suunnittelemaansakaan ei ole pakko syödä.

Jes ja tuohon voisi siten viellä lisätä tämän äideille niin tutun likasanko syöpöttelyn. Kun ei ole tottunut heittämään pois ylimääräsiä ruokia ja syönnyt vielä lapsiltakin perinnöksi jääneet eineet. Mulle on ollut opettelua heittää pois jääkaappiin kertynyttä ruokaa, mutta olen jo onnistunut siinä usein! Olen pienentänyt tekemäni ruoan määrää, mutta silti tahtoo jäädä pieniä määriä edellisenpäivän tähteitä, kun se mikä ennen tuli syötyä pois kuleksimasta, ei nyt sitten tarvikkaan kulkea minun suolistoni kautta jäteviemäriin....ja pojathan ei niitä syö.

Nyt teen ruokaa vain sen verran kuin menee. Jos jotain jää, sen saavat koirat (3 kpl) tai laitan pakkaseen ja lämmitän sitten myöhemmin uutena ruokana!

lode ja muutkin kanssasisaret! Suosittelen vilpittömästi lukemaan kirjan Sokeripommi, Bitten Jonsson & Pia Nordström
Minua auttoi ja auttaa suuresti ymmärtämään omia tunteitani ruokaa kohtaa, himojani ja syyllisyydentunteitani.. Ja kun olen vähentänyt huomattavasti sokerin syömistä (siis myös valkoinen jauho) niin olonikin on helpottunut niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tsemppiä kaikille!

Joo kyllä repsahduksia tulee ja se on elämää niinkuin on monesti tällä palstalla jo varmasti sanottu, mutta kun se tulee joskus ja loppuu heti alkuunsa ja palataan taas ruotuun niin hyvä on. Omantunnon tuskia tulee ja se on hyvä asia se auttaa katkaisemaan sen repsahduksen. mutta kun joskus käy niinkin että repsahdus senkun jatkuu vielä toisenakin päivänä silloin ollaan tiukoilla että miten saa sen katkeamaan. Miten saat tsempattua itseäs että pystyt katkaisemaan sen repsahduksen.

Kiitos Lode
Viestiketjun ensimmäinen kirjoitus oli kuin suora lainaus omasta elämästäni. Lukiessani sen sain kyyneleet silmiini ja helpotuksen huokaus pääsi suustani.
Olen aina kuvittelut olevani jotenkin outo, friikki, kun lapsesta lähtien syömiseni on ollut vinoutunutta ja vanhempani tarkkaan katsoivat mitä sain syödä ettei painoni nousisi. Olin tukevaa tekoa, en lihava.

Teini-Ikä meni salaa ahmiessa niin etteivät vanhemmat näe ja nuoruus anoreksian orjana. Anoreksiasta yritän pyristellä eroon, mutta kuten Lode en tiedä mitä minun normaalisyömiseni on. En ole koskaan syönyt normaalisti tai ainakin lapsuudessa iskostettiin päähäni ajatus siitä etten syö normaalisti.

On vapauttavaa tietää, että on kohtalotovereita.

Syyllisyys -kuormittava asia, ja turha kaikenlisäksi, koska syömisen jälkeen on jo syöty, eikä sille mitään voi -miksi vatvoa? Mutta miten sitten antaa olla? Hemmetin vaikeaahan se on.

Tänään söin 94g irtokarkkeja, ja syyllisyys on aivan hirveä kun huomasin kuinka paljon kaloreita noin pienestä määrästä tulee. (ainakin kiloklubin tietojen mukaan.) Entistä enemmän harmittaa, kun en repsahtanut -ajattelin että kerran kuussa voin tämän suoda itselleni, mutta ei näköjään. Pahinta se, etteivät ne karkit olleet mitenkään hyviä. Joku hedelmäkin olisi ollut ihan yhtä maukas. Kalorimäärä meni sellaiseen lukemaan, josta en pidä. Tulen varmaan piiskaamaan itseäni tästä loppuviikon... aina sama juttu, kun ravinnossa jokin menee pieleen. Olen sentään laihtunut taas kilon, mutta en pysty siitäkään iloitsemaan kun pelkään että lihon nyt sekunnissa takaisin.

Ehkä tämä syyllisyys ei ole niin paha asia, ainakin vastaisuudessa valitsee fiksummin. Jos ei tuntuisi pahalta, niin pysyisikö kuosissakaan niin hyvin? ...silti välillä hermostun itselleni, kun katson jotain donitsia, ja tunnen äkillistä syyllisyyttä: ihan kuin olisin jo syönyt sen! Kuulostaa varmaan naurettavalta, mutta hauskaa se ei ole.