Hei vaan kaikille!

Kiitos Teille mahtavista viesteistänne!
Sallimus ja vapaus lienevät kaikkein vaikeikeimpia asioita syömisen suhteen. Vapaus ja vastuu - sallimus ja syyllisyys. Kaikkein kimuranteinta tässä lienee se, että asia on loppupeleissä päämme sisällä, itsehän itsellemme sudenkuoppamme kaivamme, mutta samoin voimme vapautua näistä ansoistamme! Se eittämättä ei ole helppoa, ja joskus joudumme käyttämään irtautumiseen paljon aikaa, voimavaroja, sekä toisinaan myös turvautumaan ulkopuliseen(ammatti)apuun.

Peikkoja ja mörköjä lienee meidän kaikkien elämissämme, toisella luurangot ovat olleet kaapissa pitemmän aikaa kun toisilla, mutta näistä voi varmasti vapautua, eikä esim. ongelmallisen syömisen tai syyllisden kanssa tarvitse painia loppuelämää.

Jos lihominen on pelkona ja syöminen ja herkut elämän ambivalentteja kiellettyjä hedelmiä, ei ihme, että "paheelliset" asiat meitä houkuttavat! Himo kasvaa kieltäytymisen edessä aika-ajoin niin suureksi, että "heikko luonne" murtuu sen edessä. Tästä seuraa helposti itseään toteuttava oravanpyörä: kieltäymys-repsahdus-mättö-huono omatunto-syyllisyys-häpeä. Pitkällä aikavälillä tämä syö itsetunnon ja omanarvontunnon pohjalukemiin...

Sallivuus. Tuo ihanan kamala, sana. Se on helpommin sanottu kuin tehty! Kuinka saada suuret sanat käytännön tasolle jatoteutumaan elän ohjenuorana?
Kieltäymys varmasti aiheuttaa paheellisia intohimoja ja näiden alla repsahduksia. Aivan kuin lapsilla- jos jotain kielletään, on aivan varma, että kun selkäsi käännät, on käsi "piparipurkissa"...

Jos siis avoimen sallivaa mentaliteetti voisi kokeilla jokapäiväiseen elämää pienin askelin; pienistä pisaroista kasvaa ne suuret muutoksen virrat, ja saattaa olla että elämämme "aivan yllättäen " vapautuvat omistaa kieltäymyksen ja syyllisyyden tahraamista harhakuvitelmista!
On vain uskallauduttava uhmaamaan omia rajojaan ja rajoituksiaan. Mitään hirveää ja lopullista ei varmasti tule tapahtumaan, päin vastoin, saatammepa olla vapautuksen sallivaslla polulla, tai ainakin hyvää vauhtia matkalla kohti tätä!

Stressitön elämästä nauttiminen on jokaisen meistä ihmisoikeus! Syöminen on yksi sen peruspilareita. Se on jokapäiväinen pakko, jotta kehomme jaksaas kohdata päivän muassan tuomia haasteita ja mahdollisuuksia.

Jos sen sijasta, että kiellämme itseltämme elämän pienet nautinnot, syöminen mukaan luettuna, kokeilisimme sallia ne ensi kerralla!?
Näin ne eivät kasva himoamimmiksi kielletyiksi hedelmiksi, paheellisiksi asioiksi jotka jatkuvasti k ummittelevat mielessämme aiheuttaen ristiriitaisia tuntemuksia aina himosta häpeään ja syyllisyyteen.

Tiedä vaikka näin löytäisimme oman ahaa-elämyksemme ja kultaisen keskitien stressittömän syömisen ihmeellisessä maailmassa...
Sallimalla itsellemme vapauden syödä mieleisiämme asioita kohtuudelle (=niin paljon kun mielimme, haluamme, jotta voimme hyvin henkisesti ja fyysisesti) on jokaisen meistä oikeus! Toteuttamalla tätä myös elämämme vapautuu kahleistaa ja syöminen rentoutuu.

Uskaltakaapa kokeilla vaikka: kun ajatuksemme eivät jatkuvasti pyöri syömisen ja herkkujen ympärilllä, syömisemme vapautuu ja energiaa/intoa/aivokapasiteettia ja elämän iloa jää huomattavasti paljon enemmän elämän muille osa-alueille. Kun syöminen ja herkuttelu eivät ole ihananhirveitä paikkoja maistuu elämä paljon paremmalta.

Sallimuksen opettelu saattaa olla pitkä ja kuoppainenkin tie, jota kuljetaa välein kompuroiden ja välein takapakkiakin ottaen, mutta se on sen arvoista! Tuonne suuntaa kertaalleen lähdettyä, ei takaisin tahdo palata, sillä elämä vaan yksinkertaisesti on niin paljon parempaa ja maistuvampaa, eikä yhtään sen lihavampaa!


-- Euroopan Keuhko poisti tekstistä vahinkotoiston: osa oli kirjoittunut kahteen kertaan.

tiistaina, 21. heinäkuuta 2009 klo 00:29 näkymätön1839 kirjoitti::
Syyllisyyden tunteet muuttui fyysisiksi ja minua alkoi oksettaa. En käyttänyt mitään laksativejä tms. mutta minulla on kyseenalainen "taito" saada manattua itselleni ajatuksillani ripuli.
Minulla ei ole syömishäiriötaustaa sinällään, mutta olen elänyt pari vuotta sitten useita kuukausi (lähes puolitoista vuotta) alle 500kcal/päivä. Tarkoitukseni ei todellakaan ollut silloin laihduttaa, vaan pelkäsin syömistä.

Tuo himo on välillä jopa erittäin fyysistä. Pelkkä ajatus nostaa oikeasti veden kielelle ja joskus saattaa tulla jopa päänsärky.

En ehdi edes nauttimaan kun on niin kiire saada edellinen alas ja seuraava avattua. Mielessäni on lihominen, mutta useimmiten olen vihainen ja pettynyt ja lannistunut tyyllin "ei sitten", "ollaan sitten lihava", "lihotaan sitten kunnolla" jne. Tuollaisestakin on tullut ihan fyysinen huono olo, mutta ikinä koskaan ennen en ole oksentanut tai ripuloinut helpottaakseni pahaa oloani. Siksi eilinen tuntui todella suurelta askeleelta aivan väärään suuntaan. Ja nyt pelkään etten osaa kääntää tätä enää ympäri.

Ystävä rakas, pidätkö mahdollisena, että sinulla sittenkin saattaisi olla jonkinlainen syömishäiriö? Oksentaminen ei ole ainoa diagnostinen naula syömishäiriön arkkuun. Syyllisyydentunto, syömisen rajoittaminen hyvin pitkäksi aikaa alle 500 kcal päivässä (miksi ja miten sinulla oli kipuja? Olitko allerginen? Saitko apua lääkäriltä?) , voimakas lihomisen pelko, painonvaihtelut, hormonitoiminnan häiriöt...Nämä on tyypillisiä syömishäiriöiselle.

Olen itse saanut diagnoosin "epätyypillinen syömishäiriö", eli mulla on ollut kaikenlaisia oireita lukuunottamatta pakonomaista tarvetta tyhjentyä syömisen jälkeen oksentamalla tai ulostamalla. Myös muut syömishäiriöisille tyypilliset käytös-ja mielialahäiriöt on liittyneet vaiheittain elämääni. Mulla on myös kilpirauhasen lievä vajaatoiminta, johon syön tyroksiinia.

Diagnoosia ei tarvitse saadakseen apua ja selkeyttä asioihin. Itse kävin ensin puolisentoista vuotta vertaistukiryhmässä jonka jälkeen vedin itse vertaistukiryhmää pari vuotta. Vasta hiljattain sain apua psykiatrilta ja psykologilta syömis-ja paino-ongelmiini liittyen.

Lähetän sulle täältä rakkautta ja voimia kaiken kunnioituksen kera.

"All is forgiven, move on"

Kerrompa oman kokemukseni herkuista pidättäytymisestä...

Pidempään jatkuneen herkutteluputken jälkeen päätin aloittaa kuukauden mittaisen herkkulakon, vaikka en niitä aiemmin ole harrastanutkaan. Päätöksestä piti tietenkin toitottaa kaikille, jotta se pitäisi. Olisihan se noloa epäonnistua.

Ensimmäiset päivät sujuivatkin moitteettomasti, mutta pikku hiljaa ne makeat herkut alkoivat kaapissa kuiskia. Noin kaksi viikko sinniteltyäni ensin taisi mennä "vahingossa" tyttären karkkipussista muutama nami. Sitten kaapista muutama keksi. Kunnes muistin, että pojan ristiäisistähän oli jäänyt pakkaseen kuivakakku. Salaa muiden huomaamatta kävin pienissä erissä leikkelemässä kakusta eri kokoisia paloja ja niitä sitten salaa yritin mussuttaa. Eikä puhettakaan, että olisin sitä edes sulattanut. Se oli hyvää myös jäisenä!

Eräänä päivänä olin sitten jäädä kiinni kakkuni kanssa, kun kuulin mieheni, (jolle oli aivan sama olenko herkku lakossa vai en), lähestyvän keittiötä. Luikahdin äkkiä keittiön toisesta ovesta makuuhuoneeseen vaatekaapin oven taakse mussuttamaan kakkupalani loppuun. Siinä sitten jäistä kakkua vaatekaapissa mutustellessa päähäni pälkähti ajatus, että EIHÄN TÄSSÄ OLE MITÄÄN JÄRKEÄ! Olin niin huvittunut koko tilanteesta ja epäonnistuneesta herkkulakosta, että en osannut olla itselle edes vihainen. Nolotti vaan kamalasti!

Enpä ole sen jälkeen herkkulakkoa kokeillut. Nyt annan mennä, jos siltä tuntuu ja yritän olla potematta huonoa omaatuntoa. Välillä onnistuu, useimmiten ei.

On se hassua miten helppo sitä onkaan niihin herkkuihin sortua.....
Olin viikonloppuna häissä ja etukäteen kovasti aattelin että otan ruokaa maltillisesti ja et joka sorttia ei oo pakko ottaa. Noh, kuinkas kävikään... Kun sitä pääs ruokapöydän ääreen niin sillä sekunnilla unohtuivat kovat päätökset. Sitä tuli lautaselle ahdettua melkein joka ruokalajia, niin ettei lautaselle meinannu mahtua. Ja sitte viä surkutteli jo etukäteen ettei ehi santsata, vaikka kävi enemmänkin niin et teki tinkiä jaksaa syödä kaikki lautaselta pois. Huoh.
Kahvin kanssa ei sit ollutkaa juuri mitään, joten siinä ei pahemmn tarvinnu pinnistellä....MUTTA....tästä kuitenkin jäi jonkinasteinen herkutteluvaihe päälle. Joka päivä on tullut jotain hyvää syötyä, ja sit on vaan joutunu aatteleen et eipä se ainakaan painonlaskua edistä moinen käytös. En sitten tuosa parina päivänä ees täyttäny ruokapäiväkirjaa ku tiesin et kaikki pallot ois surutta kirkuneet punaista, enkä ole käynyt vaa'allakaan, koska tulos pelottaa....kuinka paljon paino on noussutkaan...ei tahdo nyt tietää. Jospa menis puntarille sitten ensi viikolla..
Tänään taas yritän itteeni saada takaisin oikealle tielle....vaikka aamulla tuli kaksi suklaamaissipalloa napsittua naamaan.....toivottavasti tästä upottavasta makean suosta pääsee joskus pois!

perjantaina, 24. heinäkuuta 2009 klo 23:18 näkymätön1839 kirjoitti::
Lihoamista kyllä pelkään ja inhoan jokaista ylimääräistä senttiä itsessäni.

sisällä. Näitä päiviä on kyllä nykyään tosi harvoin, eli en siis esim. tenttien takia jätä syömättä. Hassuinta on se, että tuollaiset päivät on minulle niitä helpoimpia. Yleensä on hyvä olla, ei ole ähky, eikä yleensä edes tee mieli mitään hyvää. Eli siis minulla on noita himotuksia eniten sellaisina päivinä, kun olen syönytkin paremmin

No, tänään söin palan raparperipiirakkaa kaupungilla ja ainakin vielä on mennyt ihan ok..en ole itseäni siitä juurikaan ehtinyt syyllistää. Tosin päätin jo syödessäni, että jätän suosiolla tämän päivän loppujen syömisten merkkaamisen ihan varmuuden vuoksi huomiselle, ettei ainakaan punaisten pallukoiden takia tule haluja "reagoida". Kalorit ei tältä päivältä mene yli millään, mutta punaisia pallukoita taitaa jäädä useampia.

Hei!

Jos sinulla on paras olo päivinä, joilloin et syö, ja tunnet voimakasta syyllisyyttä syömisestä sekä pelkäät lihomista ja inhoat jokaista ylimääräistä senttiä, niin pidän todennäköisenä, ettei syöminen ja ruoka ole sinulle kovinkaan neutraaleja asioita, vaan itseasiassa kärsit syyllisyydestä ja itseinhostasi, etkä luultavasti nauti elämästä niin kuin voisit? Tähän kannattaa puuttua, ennen kuin tilanne mahdollisesti pahenee.Kyse ei välttämättä ole varsinaisesta syömishäiriöstä kliinisessä mielessä, mutta kyllä noihin oireissin jo kannattaa kiinnittää huomiota ja jos niin tunnet, ehkä hakea tietoa ja apua esim. kirjoista tai syömishäiriöliitosta (nettisivut, vertaistukiryhmät).

Tämä on ihan vaan sen perusteella mitä itse tiedän, ja miltä asia tekstisi perusteella kuulostaa, toki en tiedä kaikkea, enkä voi sanoa sinulle mitä tunnet, tarvitset tai mitä sinun tulee tehdä. Olen kuitenkin itse ollut syömishäiriöliiton toiminnassa mukana, niin yhdistystoiminnassa kuin vertaistukiryhmää ohjaamassa pari vuotta. En ole asiantuntija, mutta tunnistan kyllä oireet kuvauksen perusteella.

Toivon sulle kaikkea hyvää, ja kirjoitan kaiken täysin sua kunnioittaen, toivottavasti en ole ollut asiaton

Aurinkoa

Ketjussa oli aiemmin juttua syömishäiriöstä...
Kyllä minä pidin itseäni syömishäiriöisenä parikymmentä vuotta sitten, ihan siksi miten suhtauduin syömiseen. En koskaan oksentanu yms. mutta suhtautuminen ruokaan ei ollu normaalia... kammosin kaloreita. Esim. ainoa alkoholijuoma oli kuiva valkoviini kivennäisvedellä, joskus kun uskalsin nauttia.

Kaikki johtui siitä että ns. naiseksi tulemisen aikaan keho otti kaikki kilot vastaan (aikaisemmin olin saanut syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan). Lihoin vuodessa 12 kiloa...

Siitä seurauksena tuli itseinho ja laihduin seuraavan vuoden aikana 16 kiloa...sekä myöhemmin vähän lisää... ja silloin eikä sen jälkeen vähään aikaan suhtautuminen ruokaan ollut normaalia ja se aiheutti lisää vatsaongelmia, jotka on ollut mulla nuoresta asti (ihan kansankielellä stressivatsa).
Kun sit aloin syömään vatsanehdoilla ja ns. aika normaalisti, mutta vatsanehdoilla sitä että myös paljon neutraalia hiilaria... se aiheutti sit että kiloja on vuosien aikana kertynyt tasaiseen tahtiin sekä diabetes riski on kasvanut (sukurasitteen lisäksi).

Pelkään vaan että napsahtaa uudestaan eli en osaa tämän homman kultaista keskitietä... vaan menen taas liian pitkälle. Onneksi nyt (ainakin vielä) on mukana aikuisen järkevyyttä.

Mua helpottaa se että muutkin ns. repsahtavat, silloin en vaadi liikaa itseltänikin... nämä sivut auttavat ainakin henkisesti, kilojen lähdöstä tiedän sit viikkojen päästä... (prosessi vasta alussa, onneksi en odota enää pääseväni missimittoihin, heh... silloin kun sairaalloisesti laihdutin parikymppisenä, painoindeksi päätyi 17 paikkeille).

Tsemppiä kaikille!

Hyvä ketju tämä!

Itse olen ollut normaalipainon ylärajoilla/lievästi ylipainoinen (BMI max 25,5) viimeset 20 vuotta ehkä yhtä vuotta lukuunottamatta n. 10 v sitten, jolloin olin normaalipainoinen (BMI 22). Nyt on ikää 35-v, joten yli puolet elämästä oon ollut kalori-/BMI-tietoinen.

Ainoastaan kahden raskauden ajan oon ollut ajattelematta liikaa syömisiäni, voinut hyvin ja raskauskiloja ei ole päässyt kertymään vaan olen nopeasti palannut tuohon em. tilaan. Tuossapa pieni muistutus itselleni siitä, että turhasta tarkkailusta ja stressaamisesta ei ole mitään hyötyä.

Tyttöjen äitinä en laihduta suureen ääneen kotona vaan meillä syödään pääasiassa itse valmistettua normaalia ruokaa kaikki yhdessä pöydän ääressä. Töissä syöminen onkin ongelma... Lounasruokalassa koko rahalla tukkoseen oloon saakka. Auta armias jos joku on tuonut pullaa tms. Kyllä otan vielä ruokalalounaan jälkeenkin. Tai sitten on kotoa tuodut eväät, joilla mahdollisesti "parannellaan" edellisen päivän ylilyöntejä. Seurauksena mitä tahansa täyttävää kotimatkalla/kotiin päästyä.

Niin ja tietysti olen ollut se suvun tyttö jolle aina maistui ruoka ja joka oli aina pyöreämpi kuin muut. Tästä tietysti suvun naiset aina huomauttelivat. Omat vanhempani eivät ikinä, en kuitenkaan ole ikinä ollut mitenkään liian lihava. Kummasti kuitenkin tahattomat huomautukset ulkomuodosta vuosien takaa vaan ovat edelleen mielessä...

tiistaina, 21. heinäkuuta 2009 klo 00:29 näkymätön1839 kirjoitti::
joihin olin tehnyt suklaakakkua...

...erittäin harvat kakut ovat mielestäni hyviä, ja kun eilinenkään kakku ei yllätyksekseni ollut minun makuuni

Anteeksi oli ihan pakko...

Tämä oli hyvä ketju. Luin muutama päivä sitten koko ketjun ja syyllisyys "liiasta" syömisestä on vähentynyt. Kohdallani syyllisyysongelma oli vasta aluillaan ja jotenkin tuli järki käteen näitä lukiessa. Hyvä, että tuli luettua.