Jotenkin on niin outo olo, tuntuu kun läheisteni päällä olisi huono karma tai minun päälläni.

Eilen äitini lääkärireissu toi paljon tunteita. Nyt on lääke tie käyty loppuun. Heidän antama hoito ei ole tehonnut ja enää annetaan trombosyyttejä ja verta niin kauan kun se on järkevää. Munuaisissa jo vajaatoimintaa ja pikkuhiljaa elimet pettää.
Lääkäri sanoi heidän ihmetellen äitini hyvää kuntoa kun elimistö ei pysty enää puolustautumaan joten kaikki tulehdukset vaarallisia. Niitä ei kuitenkaan ole tammikuun jälkeen ollut.
Luuydin tutkimus näytti tilanteen pahentavan. Elinaikaa joitakin kuukausia.

Anoppi ei eilen kyennyt sängystä nousemaan ja vietiin ambulanssilla sairaalaan. Ainakin ensi viikon alkuun siellä. Ei onneksi sen kummempaa kuin syömättömyys syynä. Kotihoitoa käy kolme kertaa päivässä, mutta eivät syötä.

Miniä oli myös eilen sairaalassa, laskimoveritulppa sääressä onneksi pintasuonissa. Pääsi kotiin 12 viikon napapiikkien kanssa, tosin hän pistää ne käteen kun vatsa on nyt muuhun varattu. Synnytykseen viisi viikkoa.

Eikä tässä vielä kaikki.

Vanhin tytär kaatui eilen ja vietti neljä tuntia päivystyksessä kun rannemurtumaa epäilivät. Röntgen niin näytti mutta ct kuvaus ei.

No onhan tässä se hyvä puoli että kaikki tuli samana päivänä. Tosin eilen tuntui että ei enää kiitos mitään. Lähden korpeen puhelimen ulottumattomiin.

Kipa, minullekin tuli noista oireistasi heti mieleen norovirus. Kurja tauti sekin. Niin oli rotaviruskin, mutta siihen on jo kehitetty rokotus. Isoveli oli vauvana Jorvissa infektioastman takia, ja sieltä oli sitten tarttunut rotavirus, joka vei lapsen taas Jorviin.

Maanantai-iltana olin musiikkiopiston oppilaskonsertissa kuuntelemassa Keijulin viulunsoittoa. Hyvin meni, mutta säestävä pianisti soitti liian kovaa niin että lapsen herkkä viulun ääni ei oikein kuulunut. Otin surkean videon, koska tytär ja vävy eivät päässeet tilaisuuteen.

Viime viikolla oli Peijulin koulun musiikkiluokkien konsertti. Taitavia lapsia ja hyvät opettajat. Peijuli siirtyy syksyllä yläasteelle, eikä siellä valitettavasti ole musiikkiluokkia. On ollut niin ihanaa seurata lasten edistymistä.

Vielä Vapusta: Keijuli oli lähetetty ostamaan simaa ja munkkeja lähikaupasta. Simaa ei myytykään lapselle, koska siinä on hiukkanen alkoholia . Onneksi kaupassa sattui olemaan naapuri, joka osti siman Keijulille. IL, eivätkö tyttärenpoikasi onnistuneet kerran ostamaan siideriä vanhemmilleen?

Huomenna lähden tyttären ja Keijulin kanssa Tukholmaan. Tällä kertaa Vikingillä. Tytär oli saanut ilmaislipun, mutta rahaa siellä kuluu enemmän kaikkeen muuhun, joten mikään halpa reissu se ei ole. Onpahan kuitenkin vaihtelua.

Laivamatkoja on vähän hillinnyt viimekesäinen Tallinnan risteily. Laiva oli jo lähestymässä Helsinkiä ja odottelimme taxfriin edessä ostostemme kanssa. Äkkiä miniä tempaisi minut ja lapset kauemmas. Paikalle tuli humalainen mies oksennus rinnallaan. Poikani totesi itsekseen, että jaha, mansikoita oli sitten löytynyt. (?). Hän oli ollut noutopöydän ääressä samaan aikaan, kun mies oli suureen ääneen valittanut tarjoilijalle, että mansikat olivat loppu. Eikä paistikastikettakaan ollut tarjolla. Nyt tämä mansikkamies tulee aina ikävästi mieleen risteilyä suunniteltaessa.

Mies lähti maalle huolehtimaan vanhemmasta sisarestaan, joka oli menossa kaihileikkaukseen. Hän jännitti sitä kovasti, eikä ollut saanut yöllä nukutuksi, mistä johtuen hänen verenpaineensa oli niin korkealla, että leikkausta lykättiin toukokuun loppuun. Onko kellään kokemusta kaihileikkauksesta. Voiko leikata aluksi vain toisen silmän?

Pikseli, äidiltäni aikoinaan leikattiin silmät puolen vuoden välein, mutta se oli sitä aikaa, kun ei vielä käytetty laseria. Ja nythän leikkaus kai tehdään siten, että uutta linssiä varten tehdään jonkinlainen pussi eikä sitä ommella lainkaan, kuten äidilläni tehtiin. Tikit kyllä sitten liukenivat itsestään. Kälylleni tehtiin alkuvuodesta leikkaus molempiin silmiin samalla kertaa ja kaikki sujui ongelmitta. Tuntuu oudolta, kun hänellä ei ole silmälaseja, sillä olen tutustumisestamme lähtien, noin parikymmentä vuotta, nähnyt hänet silmälasien kanssa Käsittääkseni kaihileikkaus on nykyään täysin rutiinitoimenpide, mutta luonnollisesti leikkaus on aina yksilöllinen juttu, johon vaikuttaa leikattavan ikä ja kunto. Äitini oli kyllä jo silloin reippaasti päälle 70 vuotias. Kälyni on 69.

Voi Japena, paljon on sinulla kestettävää. Ja muillakin kaikenlaista, Kipalla varsinkin.

Tiinuliinu varmaan kirjoittaa oman näkemyksensä tästä päivästä, mutta minäkin haluan. Meren päällä oli outo usva, mutta suuntasimme silti vuoristoon, Guadalestin hurmaavaan pikkukylään. Sitruuna- ja nisperolehtojen läpi pitkin kiemuraisia teitä. Takapenkillä oli ihan hiljaista, Tiinuliinu hieman arastelee korkeita paikkoja ja rotkoja tien toisella laidalla. Olin kuvitellut, ettei arkena kylässä olisi kovin paljon porukkaa, mutta jouduimme silti jonottamaan parkkipaikkaa.

Ja sitten vaan kiipeämään! Ukkokulta kiirehti edelle, me valokuvasimme (lue: pydähdyimme tasaamaan läähätystämme). Tiinuliinu ihmetteli, olisiko Ukkokulta mennyt kotimuseoon, minä arvelin hänen löytyvän jostain kuppilasta iso olut edessään. Olin lähes oikeassa, lasissa oli vain cokista.

Tullessa olimme pysähtyneet padolle, joka vuorenhuipulta näyttäytyi kaikessa komeudessaan. Tiinuliinu ja minä halusimme Castello del Guadalestin museoon, Ukkokulta meni omille teilleen (löytyi myöhemmin se olutlasi edessää). Museo oli mielenkiintoinen, mutta oli noustava miljoonia portaita sinne tänne. Joku prinsessakin löytyi lasiarkussaan nukkumassa brokadipukuun puettuna.

Herkullisen (?) hodarilounaan jälkeen ajelimme hieman isompaa tietä pois. Kaupan kautta kotiin. Tiinuliinu ja minä altaalle ja altaaseen. Vesi jo 22-asteista ja aurinko porottaa.

Ai nyt meillä on ruoka, kuulemisiin!

Voi Japena, sinulla on todellakin ollut nyt monta suurta huolta! Lämmin virtuaalihalaus ja jaksamista!

Menna, mieheni sisar täyttää kesällä jo 89. Mies pelkää, että jos leikkaus epäonnistuu, niin jäisi edes toiseen silmään jonkinlainen näkö. Olen yrittänyt puhua lasertekniikan paremmuudesta, mutta kuten vävy sanoo tyttärestäni, että on kuin rautatiekiskoa yrittäisi vääntää, kun yrittää vaikuttaa mielipiteeseen. Isänsä tytär!

Hola, Altean lomalaiset! Teillä ei aika käy pitkäksi. Teette niin pitkiä kävelyretkiä, että saatte nauttia hyvällä omallatunnolla ihanista ruoista ja tietenkin olette shampanjanne ansainneet. Milloin tulette kotiin sieltä?

No aika yllätys oli kuninkaallisen vauvan nimi: Archie Harrison, vain kaksi nimeä Ounastelinkin jotain muuta kun normi kuninkaallista.

Kun kuulimme mieheni kanssa nimen uutisissa, totesimme yhteenääneen:
"Archie Bunker" Muistattehan tuon "Perhe on pahin" sarjan.

No tuo tuli minullekin heti mieleen! Eipä ole kovinkaan kuninkaallinen nimi.

No se kai meidän ikäisille tulee ensimmäiseksi mieleen

Ihana auringon paiste. Nyt pitäisi lämmetä.

Käsi on pirskatin kipeä. Tuumasin miehelle ettei minun kai tarvitse itseäni kiduttaa ja tilasin huomiselle ortopedin. Käsi on vaivannut 1,5 vuotta, enkä ole lääkärillä käynyt. Nyt ei vaan perussärkylääke auta. Tosin unohdin senkin eilen illalla ottaa ja nukuin huonosti kivun takia.

Kolme koululaista laitettu opintielle, yksi vielä nukkuu, opiskelijaneito on flunssan kourissa, ollut eilisestä ja minuakin yskittää. Nyt en joutaisi sairastaa, tosin joutaako koskaan.

Kohta lastenpsykalle vanhempain ohjaukseen, sitten minulla treffit kuopuksen kanssa. Käydään Finnmarilla. Mies hoitaa parin lapsen terapiat.

Mukavaa torstaita.

Joskus tuntuu väärältä kirjoitella iloisten ja huolettomien viestien joukkoon viestejä, joiden pintaa suru ja surullisuus on hipaissut. Tuntuu, ettei halua pilata mukavaa ilmapiiriä. Sellainen tunne minulla on nyt. Kuitenkin kirjoitan.

Veljeni vanhin poika kuoli yllättäen. Aikuinen mies, jolla ehti olla vuosikausia aikuisen miehen elämää ulkomailla. Vastuuta, sekoilua, rakastumisia, eroja- kaikkea mahtuu elämään, kun elämää on elänyt riittävän kauan. Jossain vaiheessa hänellä ote lipesi kokonaan. Ei ollut enää mistä tarttua kiinni. Ei ihmistä, joka olisi kantanut silloin, kun omat voimat eivät enää riittäneet.

Jokainen meistä läheisistä kyselee nyt mitä olisi pitänyt nähdä. Mitä tehdä, mihin ohjata, miten kertoa, että elämä on aina elämisen arvoista silloinkin, kun siltä ei näytä. Kun varjot ovat pidempiä kuin elämänhalu. Kun kompastuu ja uskoo, ettei kannata nousta vain kompastuakseen uudelleen.

Liian monen läheisen ihmisen kuolema viimeisen vuoden aikana tuntuu hämärtävän kevään kukkien ihmeen. Voiman, jolla ne nousevat lumen ja jään keskelle. Tuntuu ettei kuule lintujen iloista laulua . Ei havahdu perhosen siiven kosketukseen.

Tuntuu kuin surisin kaikki vuoden surut, murehtisin murheet, kantaisin huolet juuri nyt. Ja kuitenkin tiedän miten hyvin minun elämässäni asiat ovat.

On mies, joka pitää kädestäni kiinni eikä päästä irti vaikka yritän välillä riuhtaista käteni vapaaksi. On tytär, joka auttaa hakemaan älypuhelimesta ohjelman, neuvoo miten se aktivoidaan, että pystyn syksylläkin maksamaan netin kautta laskuja. Ovat lapsenlapset, jotka saavat silmäni hymyilemään silloinkin, kun ne ovat kyynelistä märät. On ystävät, joita ilman harmaa olisi harmaata ja musta mustaa eikä täynnä kirkkaita värejä ja hullunkurisia kuvia.

Oma voimattomuus olla läsnä. Neuvottomuus silloin, kun neuvoja kaivattaisiin. Oma itsekkyys kun pitäisi nähdä miten toisen kuorma on liian raskas yksin kantaa. Sitä on vaikea hyväksyä vaikka ymmärrän, että tämmöinen ihminen on. Puutteineenkin riittävän hyvä, mutta ei koskaan liian hyvä.

Kipa kirjoitti , että kuikan huuto tuo kesän. Niin tuo. Minulle se aina myös tuo viestin surusta. Siitä, että kesä on lyhyt ja jonain vuonna sitä ei enää minun kohdallani ole. Ja kuitenkin aina enne kaikkea iloitsen siitä, että nyt on. Ikuinen sisäinen taistelu, että osaisi iloita siitä mitä on eikä surra sitä mitä ei ole tai mitä joskus ei enää ole.

On tärkeää, että täällä kirjoitellaan iloista ja suruista, kivuista ja kivuttomuudesta. Sama kirjoittaja saa välillä nauramaan välillä elämään vahvasti suruissa myötä.

Juuri nyt ajattelen monia teistä: Muoria, joka jaksaa aamusta iltaan kivuista huolimatta osallistua arkeen ja ihmisten elämään. Kipaa, jolla on lämmin ajatus jokaiselle ja joka näkee luonnossa kauneutta, jonka ohi moni kulkee.

Karmalelle lähetän monta sydäntä, olit ensimmäinen jonka kiloklubi foorumeilla muinoin kohtasin. Japenalle toivon voimia kaiken murheen ja huolien keskellä . Voimia tehdä työtä, joka antaa lapsille uuden mahdollisuuden elää täysipainoista elämää. Mennan optimistinen elämänasenne tuntuu aina hyvälle, sinun kuvauksesi teatterista, matkoistasi ovat todella mielenkiintoisia.

Kesäheinän hyvät uutiset miehensä tilanteesta ilahdutti kovasti. Kivikasan majatalo pyöräilijöille on kuin viihdyttävän kirjan tarina. Pikseli, Mallis, Mustikkaposki, suupaltti, merelle, kaikki te jotka kirjoitatte ja te jotka vain luette kirjoituksia, pienine ja suurine juttuinenne tulette hetkeksi kuin kylään luokseni. Kiitos siitä.

Kaiken huippuna sitten tämä ryhmä Espanja! Rakastuneet reissussa. Vanha pari Tiinuliinu ja Ukkokulta ja uudesta suhteesta vahvasti nauttiva IL. Oi sitä ilon määrää, onnellisuuden, kommellusten, siintävän välimeren, herkullisten ruokien, ystävyyden ja rakkauden määrää mikä kirjoituksistanne välittyy. Kiitos, kiitos!

Elämä jatkuu. Te tapaatte pian toisenne. Nauru raikaa ja juttu luistaa. Minä hymyilen kanssanne. Olisi ollut kiva kohdata teidät – kenties jonain päivänä. ( Nyt sattui niin, että piipahdan Tampereella juuri viikkoa ennen tapaamistanne, joten Helsinkiin en taida tänäkään kesänä tulla)

Monta mukavaa hetkeä itse kunkin elämään, tänäänkin.