Kiitos Koshkoi tsemppauksesta! Uskon ja luotan CPAP-laitteeseen kunhan sen nyt ensin saamme. Tuo alkojuttu on hankalampaa, sillä olen sanonut aina suoraan mitä ajattelen. Eihän meirämmiäs humalassa ole, vain sellainen pölhö-kustaa, mutta vanha ihminen ei kestä alkoholia samassa mitassa kuin nuorempi ja kun maksa-arvotkin olivat koholla, niin luulisi järjen jotakin sanovan Viimeisin "kohtaukseni" on nyt kyllä tehonnut aika hyvin ja toistaiseksi viinilaatikot ovat vaihtuneet pulloon!

Jumbojet, kauniisti muistelit isääsi. Minulla on samanlaisia muistoja omastani, vaikka hän kuolikin niin varhain, että varmaan paljon oppia jäi saamatta. Perusta tuli kuitenkin aika hyvin valetuksi ja äiti sitten jatkoi siitä mihin isä jäi! Itse olen tietenkin jäävi sanomaan, mutta ainakin koen pärjänneeni hyvin. Ainakaan en ole joutunut kantapään kautta oppimaan elämän perusasioita ja kanssakäyminen erilaisten ihmisten kanssakin on sujunut suuremmitta ongelmitta

Elämän perusasioista sen verran, että tulin sohaisseeksi ampiaispesää facebookissa. Lukemassani artikkelissa kerrottiin, että jokin eläinsuojeluyhdistys tms. on perustanut/perustamassa sururyhmää lemmikkinsä menettäneille. Tietenkin pidän lemmikkiä perheenjäsenenä, joka on varmasti tärkeä ja rakas, mutta jo ottaessaan koiran tietää, että se kuolee 10-15 vuoden iässä ja kissat nyt elävät hieman pidempään. Ihmettelin kommentissani, mihin on kadonnut ihmisten kyky käsitellä tunteitaan ja olen nyt sitten "todistettavasti" empatiakyvytön, kun en ymmärrä, että jotkut nyt vain eivät pysty asioita "käsittelemään"! Mukaan vedettiin sodanjälkeisten sukupolvien "vaikenemisen kulttuuri" ja kehuttiin nuorempia sukupolvia, jotka ovat rikkoneet tuon puhumattomuuden. Ehken minä sitten ole kovin empaattinen, mutta ottaen huomioon kaikenlaiset mielenterveysongelmat sekä valtava puute terapiapalveluista, tulee väkisinkin mieleen, että kuinkahan paljon resursseja vapautuisikaan, jos ihmiset osaisivat käsitellä normaaleja tunteitaan eivätkä näkisi ongelmia siellä, missä niitä ei ole. Samahan koskee asioiden hoitamista yleensäkin, kun ei tunnuta ymmärtävän, että lainat pitää maksaa takaisin tai että aina kaikkea haluamaansa ei voi saada. Iso syy tähän kaikkeen löytynee vanhemmista, jotka eivät ole osanneet näitä taitoja lapsilleen opettaa ja siinä ympyrä sulkeutuukin, kun voin vilpittömästi kiittää omia vanhempiani siitä, että he antoivat minulle eväät hyvään elämään!

Pikselin mattokaupoista tulikin taas mieleen, että meidänkin pitäisi lähteä matto-ostoksille. Meirämmiäs myöntää kyllä, että parille uudelle matolle olisi tarvetta, mutta lähtemiseen hän suhtautuu nihkeästi. Sitten kun pääsemme liikkeelle, hän kyllä kiltisti kulkee mukana ja osallistuu valintoihinkin

Laitatimme nastarenkaat autoon perjantaina ja nyt voi sitten talvi rauhassa tulla. Parina yönä on ollut muutama aste pakkastakin, mutta mehän emme aamulla varhain joudu autolla liikkeelle lähtemään, joten ei ole ollut mitään ongelmia. Nyt kun valta ja vastuu renkaiden vaihdosta on annettu autoilijoille itselleen, niin odotan mielenkiinnolla, minkälaisia yllätyksiä tänä talvena tulee. Yleensähän talvi aina yllättää autoilijat! Katsoimme kuitenkin parhaaksi noudattaa entisiä aikatauluja, kun onneksi marraskuun alusta nastat jo saa laittaa alle. Meirämmiäs ei ole enää vuosiin vaihtanut renkaita itse, sillä se on aika rankkaa puuhaa varsinkin niin jäykälle miehelle kuin meirämmiäs! Läheisessä Prismassa on jo pitkään ollut autopesuyrittäjä, joka vaihtaa myös renkaita ihan kohtuu hintaan. Sillä välin kun kävimme ostoksilla, renkaat vaihdettiin ja paineetkin tarkistettiin. Yrittäjä on hyvin suomea puhuva maahanmuuttaja, mutta minua hieman hymyilytti, kun hän sanoi, että "rengaspaineet on tarkistettu, joten voitte ajaa terveellisesti"

Pikseli, joissakin liikkeissä on sellainen "miesparkki", johon puolison voi istuttaa odottamaan. Siellä löytyy lukemista ja mahdollisesti myös kohtalotovereita juttukavereiksi. Varsinkin naisten vaateostoksilla sellainen mahdollisuus on hyvä, jos miehet nyt ylipäätään mukaan suostuvat lähtemään. Meirämmiäshän lähtee mielellään ja istahtaa yleensä johonkin sekä viihdyttää itseään puhelimella. Minä sitten sovitellessani käyn esittelemässä vaihtoehtoja hänelle, vaikken välttämättä saakaan varsinaista apua valintoihin, meillä kun on TÄYSIN erilainen maku mitä minun tyyliini tulee. Hänen mielestään minulla pitäisi olla rimpsua ja röyhelöä, kun itse olen aina ollut enemmän ladylike. Olenkohan ollut aina väärässä? Pitäisiköhän alkaa "röyhelöityä"

Huomenna menemme Tampereen Teatterin kulttuuriravintola Kiveen katsomaan Aliisa Pulkkisen monologiesitystä Joutsenlauluni. Se kertoo kuulemma hykerryttävällä tavalla kuolinsiivouksesta, mikä alkaa olla jo yleisestikin muotia. Olemme tutustuneet Aliisaan Teatteriklubin ulkomaanmatkoilla ja hän on mahtavan mukava ihminen sekä tietenkin myös erittäin hyvä näyttelijä!

Aurinkoista tiistai päivän jatkoa teille kaikille

Merelle, mitäs ihmettelemistä kissan itkemisessä on?
Ja tiedän ihmiset, jotka suree kaniaan. Ollut jo monta vuotta haudassa, mutta käyvät usein haudalla.
Kaikki eläimet on omistajilleen rakkaita. Tuskin niitä muuten hankkisivat!

Meillä mökillä yks kesä oli jonkun kissa pihassa. Seuraili meitä paikasta toiseen ja kiipesi isännän punttia pitkin syliin.
Välillä katosi jonnekin, mutta joka päivä oli pihassa. Ja yöt nukkui terassilla
Ei voitu sisälle päästää(olen eläimille allerginen) eikä alettu ruokkimaan. Odotettiin ja puhuin sille, että nyt tarttis mennä jo omaan kotiin.

Lopulta oli pakko viedä ehylle, josko löytäisivät omistajan.
Kumpikin meistä oli näkevinään vilauksen kissasta koko kesän. Mutta eihän se sitten enään tullut.
Ja kyllä olis itkettänyt kumpaakin. Niin ikävä sitä oli.

Jos olis ollut oma ja olis menehtynyt, niin oltais kyllä itketty

Terveisin kaksi kissafania

Menna
Just. Pölhökustaa on osuva termi. En tykännyt, että on Pölhökustaa viinistä. Humalassa tarkoittaa kai tarkemmin ottaen toikkarointia. Hönöstyminen on minusta riittävän ärsyttävää.
Niin ja liittyen eläinten kohtaloihin, sellaiset yleensä haukkuvat toisia empatiakyvyttömiksi, joilla ei ole itsellä aikomustakaan empaattisesti ymmärtää, että asiat voi todellakin kokea monella lailla. Myös viileämmin. Joku suree, joku ei. Näin on.
Hyvä, että joku pysyy rauhallisena, ja hyvä, että on voimakkaasti tuntevia.
Ja minä vasta kauhea olen. En todellakaan, todellakaan pidä lemmikkejä perheenjäseninä. En sinne päinkään. Eikä rassaa yhtään, että iso osa on eri mieltä. Ei tarvi kommentoida. Tiedän.
Tykkäsin kovasti Tupsusta. Mutta se oli koira, lemmikki. Ei varjele mikään perheenjäsen.

Lemmikkieläimistä: Kyllä minäkin ymmärrän jonkinlaisen suremisen pitkään perheessä olleen lemmikin menettämisestä, mutta en nyt sentään mitään vetaistukiryhmiä siihen perustaisi enkä tarvitsisi mitään suruaikaa. Onko siitä nyt pari vai jo kolme vuotta kun meidän Vallu-kissa piti viedä piikille. Se oli jo melkein 19 vuotta muistaakseni ja varsinkin miehelle tärkeä otus ja minäkin siihen ehdin kiintyä kun ehti täälläkin elellä monta vuotta. Kyllä meille molemmille oli suru kun jouduttiin siitä luopumaan, mutta järkikin sanoi, että aika oli tullut. Muistelemme vieläkin silloin tällöin kissaamme, mutta uutta emme ota niin kauan kuin "toivomme" vielä matkustavamme. Hautasimme kissan puutarhaan ja istutin syyshortensian siihen kohtaan.
Ehkä meikäläinen maalaistalon tyttärenä tottui jo lapsena, että eläimet ovat eläimiä ja niistä joutuu luopumaan eikä sitä sen enempää ajateltu. Voi kauhistus kuinka monet kissanpennutkin vaan lähtivät isän mukana ameriikkaan... Ja karitsat, vasikat, porsaat...niitä piti ikään kuin lemmikkinä, mutta kun ne kasvoivat, niille kävi niin kuin kävi eikä niitä itketty perään. Semmosta se vaan oli. Ja olihan minulle yhden kesän harakkakin lemmikkinä. Kun koulu syksyllä alkoi, lähti harakkakin takaisin luontoon. Muutaman kerran se vielä lentää leuhotteli takaisin kun huusin, mutta lopulta sitä ei enää kuulunut. Kaikkea tässä tuleekin mieleen

Lemmikkiviestiin haluan minäkin osallistua. Meillä oli jo lapsuudenkodissa saksanpaimenia, kissoja ja muutama ihana sekarotuinenkin. Isäni haali sekarotuisia huonoista oloista ja ne olivat viisaita ja hyviä koiria. Meidän sakemannit ovat tehneet oikeita töitäkin, yksi pelasti ihmisiä raunioista, toinen suojeli, kolmas oli kotikoira, mutta pelasti kerran vuodenvanhan lapsenlapsen tippumasta portaisiin vetämällä mekosta viime tipassa pois. Ja kerran parivuotias oli ehtinyt puutarhan portista autotille, koira perään ja tönimään pikkuista pihaan takaisin.

Meidän koirien uurnat on mökillä kahden ison kuusen alla, jokaisen päällä luonnonkivi, jossa pieni nimilaatta. Koiria, niiden edesottamuksia ja muita juttuja on hauska muistella. Mutta vieläkin muistan sen kauhun, kun viisivuotias sakemannityttöni halvaantui ja yritti yöllä raahautua luokseni apua hakemaan. Pyyheliinan avulla sain sen kannettua autoon, mutta eläinlääkärille päästyämme mitään ei ollut tehtävissä, sillä oli aivokasvain. Nuoren koiran äkillinen kuolema on järkytys, pitkän elämän eläneen koiran siirtyminen koiraenkeliksi on helpompi hyväksyä.

Kun tyttäreni oli jotain alle 10,hänen akvaariosammakkonsa kuoli. Se haudattiin sormusrasiassa mökin pihalle ja päälle istutettiin orvokkeja. Lapsi suri ja annettiin surra, eikä vähätelty. Suurta surua kesti varmaan kolmisen tuntia.

Eilen käytiin museokortteja ulkoiluttamassa Tiinuliinun ja UK:n kanssa WeeGeessä arkkitehtipariskunta Sirenien näyttelyssä. Tiinuliinun kanssa ollaan koiraihmisiä ja jutellaan heidän jo ammoin viheriäille niityille siirtyneestä Cheriestä ja minun koiristani melkein kuin ne olisivat läsnä.

Minun mielestäni koira on perheenjäsen - koirajäsen. Isot sakemannit eivät kuulu sänkyyn tai sohvalle, mutta kyllä minun kääpiöpinserini ja kaniinimäyräkoirani ovat nukkuneet polvitaipeideni päällä. Olemme Justuksen kanssa jutelleet paljon koira-asioista ja todenneet, että niin paljon kuin rakastamme koiria, emme enää ota meille omaa. Hoidetaan Ikeriä ja Justuksen pojan perheen koiraa tarvittaessa ja ihastellaan kadulla tapaamiamme söpöliinejä.

Kissakin olisi kiva sylissä kehräämässä, mutta minä en osaa jutella kissakieltä enkä ymmärrä niiden järjenjuoksua. Tyydyn silittelemään toisten kissoja, meidän talossa asuu hurmaava sininen kissa, joka viihtyy ulko-oven vieressä olevan patterin päällä (sen emäntä istuu vieressä) ja sitä kollia on aina ohimennessä siliteltävä sekä vaihdettava kuulumisia.

Merelle, sodan traumatisoimat miehet olivat oma lukunsa. Heillä oli tuntoihinsa todelliset ja raskaat syyt, mutta silloin ei yhteiskunta tarjonnut minkäänlaista terapiaa. Pahimmillaan heille sanottiin, mitäs sinne menitte!!! Ellei mies osannut purkaa tuntojansa, siitä seurasi sitten loppuelämän painajaisia ja jopa traagisia perhekohtaloita sekä mahdollisesti traumatisoitunut seuraavakin sukupolvi. Uskon miesten puhumattomuuden yhtenä tärkeänä syynä olleen perheen säästäminen raskailta kokemuksilta ja toisaalta se, että he olivat kuitenkin tekemässä velvollisuutensa ja kyllähän miehen pitää jaksaa velvollisuutensa tehdä. Luulenpa, että sinunkin isäsi koiraa itkiessään itki paljon muutakin.

Minä olen henkeen ja vereen koiraihminen, mutta siedän hyvin kissojakin, kunhan edes joskus suostuvat silitettäväksikin! Meillä oli cockerspanieli Menna ( ), joka oli aivan ihana (olen tainnut kertoakin), mutta joka kuoli jo 8 vuotiaana ja me äidin kanssa surimme sitä kovasti. Muistan kun olimme joskus vuosia myöhemmin elokuvateatteri Bristolissa katsomassa iki-ihanaa piirroselokuvaa Kaunotar ja Kulkuri. Siinä kohdassa missä Kaunotar pienenä pentuna yrittää kiivetä rappusia ylös, me kumpikin niiskutimme ja pyyhimme kyyneleitä, sillä se oli osattu kuvata juuri siten kuin Mennakin oli yrittänyt nousta sohvalle. Voimaa ei ollut hypätä ja jalatkin olivat niin lyhyet, joten siinä sitten pystyssä sohvaa vasten se yritti nostaa toista takajalkaansa hellyyttävästi ja joku meistä sitten auttoi sitä hieman pyllyn alta Katsomossa oli varmaan joku muukin koiraansa ikävöivä, sillä selkämme takaa kuului äänekästä nyyhkytystä!

Tuo kaikki on aivan luonnollista, mutta että terapiaan lemmikin kuoleman takia tai peräti saikkua töistä, kuten olen lehdistä lukenut, sitä en oikein ymmärrä. Toisaalta, ihmiset ovat niin vieraantuneita elämästä, etteivät lapsetkaan enää näytä tietävän, että maito tulee lehmästä, joten kai siinä sitten vieraantuu kaikista muistakin elämän osa-alueista. Sellainen elämä saattaa käydä kohtuuttoman raskaaksi ja ehkäpä siinä onkin yksi syy kasvaville mielenterveysongelmille.

Ai täällä on menossa lemmikkieläinkeskustelu! Mä haluan mukaan!

Kuten IL tuossa edellä totesi, niin edesmenneistä koirista kyllä puhutaan, sekä me kaksi koiranystävää keskenämme että meillä kotona. Kun setterimme Cherie (siis se koira joka hitsasi UK:n ja minut yhteen kun lupasin hoitaa sitä niin myötä- kuin vastamäessäkin) siirtyi yli vuosikymmen sitten tuonilmaisiin, pikkuperheessämme oli tyhjä paikka pitkään. Etenkin jos yöllä heräsi, luuli kuulevansa tassujen rapinaa olohuoneen parketilla tai keittiön klinkkerilattialla.

Punasävyinen, lintukuvioinen kaulapanta on edelleen tallella eteisen komerossa. En kuitenkaan usko, että sille koskaan tulee uutta käyttäjää – matkustelu ja moni muukin asia on koirallisessa taloudessa hieman haasteellisempaa. Sitä paitsi saamme lainata tyttären spanielia jos kova koiraikävä iskee, ja muutenkin. Tarpeen vaatiessa käytettävissä on myös UK:n tyttären labradorinnoutaja.

Mutta jos UK:n kanssa kulkiessa nähdään jossakin metsäkanalintu, jompikumpi usein huomauttaa: Tuosta kyllä Cherie tykkäisi! Tai kun elokuisena päivänä ajetaan leikkuupuimurilla käsitellyn pellon ohi, muistellaan miten setteri tykkäsi juosta sänkipellolla ja kuinka lujaa se silloin menikään. (Spanieli, joka muuten tosi-ihana tapaus, ei lyhyillä jaloillaan yllä vastaavaan vauhtiin.)

Vuosi sitten spanieli vietti kanssamme joulun, uudenvuoden ja vielä loppiaisenkin, kun isäntäväkensä oli matkoilla. Nythän tässä ei kukaan pääse mihinkään (mikä nyt ei varsinaisesti mua sureta, kaikenlaista kivaa voi keksiä kotinurkillakin).

Eilen siis ulkoilutettiin museokortteja, ja tapahtumalla oli jälkiseurauksensa. IL oli nimittäin pukeutunut somaan polvipituiseen kevyttoppatakkiin, ja minun niin rupesi mieleni tekemään samanlaista. Ihan vastaavaa ei kohdalle osunut, mutta naapuriostarin Prisma (!!) myi pirteänpunaista höyhenenkeveää ulkoiluvaatetta, eikä hintakaan ollut paha. Tulis vain runsaasti kirpeänkuulaita ulkoiluilmoja!

Mutta niistä lemmikeistä ja suremisestahan mun piti. Sururyhmä saattaa olla vähän suureellinen hanke, ellei sitten kyse ole masennuksesta, joka on aiemmin oireillut tai mahdollisesti ollut huomaamaton, ja iskee lemmikin menetyksen yhteydessä. Sellaiseen varmaan muiden ihmisten tapaaminen ja yhdessä puheleminen auttaa.

Takavuosien työpaikallani sattui tapaus, jossa henkilö sai kahden viikon sairasloman kissansa kuoltua. Siinä kyse oli pitkäaikaismasennuksesta: yksinasuva, muutenkin ehkä hyvin yksinäinen ihminen romahti kun ei sitä toista elävää olentoa ollut enää kotona. (Tosin me työkaverit olimme keskenämme sitä mieltä että parempi olisi ollut, kun olisi vain tullut virkistymään meidän seuraamme. Mutta kun työterveyslääkäri ja esimies päättivät toisin niin minkäs mahdettiin.)

Muuten olen sitä mieltä (kaikella sillä varmuudella minkä vain täydellinen asiantuntemattomuus tuo), että mitä tiiviimmin ihminen pysyttelee ns. normaaliarjessa kiinni ja piipahtaa välillä ns. mukavuusalueensa ulkopuolella, sitä parempi mielen- ja muullekin terveydelle. (Kukahan saisi kerrottua tämän sille vaaleatukkaiselle lippalakkeja rakastavalle amerikkalaismiehelle, jonka työsuhdetta sikäläiset äänestäjät eivät enää jatkaneet?)

Terve teille. Kiitos kun jaatte elämäänne mielenkiintoisilla jutuilla.

Kirjoitin äsken pitkästä aikaa pitkät tarinat mutta karkasivat johonkin ennen lähettämistä.

Minäkin panen lusikkani soppaan koirakeskustelussa.
Olen varmaan monen mielestä tunteeton kun en ymmärrä tyhmässä päässäni sururyhmiä ja muistomerkkejä eläimille. Mutta kukin taaplatkoon tyylillään, mikä minä olen toisten tekemisiä arvostelemaan.

Kuten joku toinenkin täällä ryhmässä totesi niin maatilalla kasvaneena eläinten kuolemaan tottuu jo lapsena.
Syntymäkodissani oli lehmiä, hevonen, lampaita, kanoja, jokavuotinen jouluporsas ja tietysti kissoja mutta ei koiraa. Kyllähän minäkin itkut joskus tirautin kun lempilehmäni talutettiin korkealaitaiseen. Sika tapettiin syksyllä näihin aikoihin, mutta sen teurastusta ei lapset päässeet katsomaan. Jos meitä ei saatu muuten pysymään poissa teurastuspaikalta lähetettiin meidät kylälle lainaamaan "häntäveiviä" jota jouduttiin kyselemään monesta talosta eikä sitä kuitenkaan ikinä löytynyt.

Naimisiin mentyäni kasvatimme lihanautoja ja lampaita teuraaksi.
Omat lapseni sekä naapurin lapset saivat seurata eläinten teurastusta silloin kun se tapahtui meillä kotona eikä heille ole jäänyt siitä mitään traumoja ja liha maistuu edelleen kaikille.
Lasten ollessa pieniä juonivat he isänsä kanssa meille mäyräkoiran.
Koira menehtyi karkureissunsa jälkeen ilmeisesti saatuaan jostain myrkkyä. Ekaluokkalainen suri koiraa eniten ja kertoi itkeneensä koko päivän koulussa ja sanoneensa opettajalle että hänellä ei ole ollut kuin kaksi ystävää ja nyt molemmat ovat kuolleet. Minä tyhmänä kysyin että kukas henkilö tämä toinen oli niin tyttö itkun lomassa sai sanottua että toinen oli pässi jolla hän pienenä ratsasti. Oltiin syöty kyseinen ystävä jo kolme vuotta aikaisemmin.
Seuraava koira oli bordercollien ja karhukoiran risteytys, josta yritimme kouluttaa paimenta eläimille, mutta jokin meni vikaan kun mokoma paimensi vain minua. Tämä seropi oli sikiävää sorttia kun pentueita syntyi vähintään vuosittain vahtimisesta ja pillereistä huolimatta. Joskus pihalla oli vahdissa kolmekin koiraa monta päivää, kovasta pakkasesta huolimatta.Tämän koiran kohtaloksi tuli naapurin isompi narttu jonka kanssa oli niin kiivas yhteenotto että meidän koira ei enää toipunut vammoistaan vaan lopetettiin.
Tytär hankki vielä bernhandilaisen jonka vei mukanaan miehensä luo muutettuaan ja siihen minun koirakokemukseni loppuivatkin.

En ymmärrä sitäkään että miksi koiria pitää olla monta samassa perheessä. Joskus lenkkipolulla tulee vastaan perhe joilla on kolme lasta ja viisi koiraa mukana. Eikä heillä tietääkseni ole kuin pieni asunto rivitalossa.

Vähän omaa juttua vielä. Leikattu jalka menee jo lenkkariin ja tilavaan matalakantaiseen talvisaappaaseen. Viime lauantaina kävin raivaussahakurssilla josta sain oppia sahan huoltoon, teroitukseen ja itse raivaukseen. Kovin pitkään en raivausta pystynyt tekemään kun maasto oli epätasaista ja kantojen sekä kaatuneiden rankojen väistely kävi jalkaan. Tulipahan oltua kuusi tuntia ulkona ja monta uutta niksiä tarttui päähän.

Täällä kun on viisaita naisia pilvin pimein, niin kertokaa minulle miten painonnousun saisi käännettyä laskuksi? Liikunta en ole päässyt paljon harjoittamaan kun en voi kävellä vielä kovin pitkiä lenkkejä ja rakastamani lavis on kohdaltani tauolla. Pihatyötkin saatiin taloyhtiössä jo päätökseen. Illan liikunta on yleensä sohvan ja jääkaapin välillä.

Terveyttä ja valoa pimeyteen.

Mustikkaposki, olemme näemmä aika paljon "samiksia" eläinkommenttiesi perusteella, vaikka minä olenkin syntynyt keskelle Helsinkiä. Tiinuliinua komppaan tuossa masennusjutussa, sillä tokihan masennus vaatii hoitoa ja voi varmaan pahentua lemmikin menettämisen yhteydessä. Itse koiran omistaneena ymmärrän inhimillistämisenkin, vaikken aina käsitäkään, miksi paksuturkkisella koiralla pitää olla talvella vielä takkikin Surra saa ja pitääkin ja tietenkin muistella, olenhan minäkin sulostuttanut teitä kertomuksillani ihmeellisestä Mennasta , mutta rajansa kaikella! Menna muuten kuoli keskitalvella eikä meillä ollut mitään paikkaa, mihin olisimme sen haudanneet, joten se jäi pieneläinklinikalle, jossa se ruumiinavauksen jälkeen hävitettiin jollain tavalla, luultavasti polttamalla.

keskiviikkona, 11. marraskuuta 2020 klo 15:12 Tiinuliinu kirjoitti::
Muuten olen sitä mieltä (kaikella sillä varmuudella minkä vain täydellinen asiantuntemattomuus tuo), että mitä tiiviimmin ihminen pysyttelee ns. normaaliarjessa kiinni ja piipahtaa välillä ns. mukavuusalueensa ulkopuolella, sitä parempi mielen- ja muullekin terveydelle. (Kukahan saisi kerrottua tämän sille vaaleatukkaiselle lippalakkeja rakastavalle amerikkalaismiehelle, jonka työsuhdetta sikäläiset äänestäjät eivät enää jatkaneet?)

Tuo yllä oleva lainaus sisältää hienon oivalluksen ja mainittu oranssin värinen tyyppi on hyvä esimerkki siitä, miten itsekkyys, tyhmyys ja raha yhdessä vaikuttavat ei ainoastaan asianomaiseen itseensä, vaan pahimmassa tapauksessa koko maailmaan. Amerikkahan on kuuluisa turhista oikeusjutuista, joissa ainoita voittajia ovat lakimiehet. Jos T. ei ole tähänkään asti ollut kovinkaan luottamusta herättävä eikä missään mielessä presidentillinen, niin nyt käynnissä oleva älyttömyys vain vahvistaa tuota näkemystä. Poltettuja siltoja on aika vaikea rakentaa uudelleen ja mikäli hän tosissaan suunnittelee paluuta v. 2024, niin hän voi kokea yllättävän tappion. Toisaalta, eihän hänen valintansa neljä vuotta sittenkään pitänyt olla mahdollista, joten who knows, mutta yleensä amerikkalaiset eivät pidä huonoista häviäjistä!

Olimme keskiviikkona katsomassa Aliisa Pulkkisen monologiesityksen Joutsenlauluni ja se oli TODELLA hyvä. Naapuripöydässä sattui istumaan esityksen kirjoittajat, joten pääsimme antamaan palautetta myös suoraan "sylttytehtaaseen"! Aliisa on niin hurmaava ihminen ja kertakaikkisen suvereeni, joka on juuri omiaan tuollaisessa nopeatempoisessa esityksessä. Ei voi kuin ihailla, miten hän on pystynyt opettelemaan pitkän tekstin niin, että kuiskaaja joutui töihin vain pari kertaa eikä sitä juuri edes huomannut. Jos ikinä teillä on mahdollisuus mennä sitä katsomaan, niin suosittelen koko sydämestäni!

Satuitteko katsomaan Teemalta USA:n edesmenneen korkeimman-oikeuden tuomarista Ruth Bader Ginsburgista tehdyn dokumentin "RBG, tuomari ja tasa-arvotaistelija"? Se oli todella mielenkiintoinen ja löytyy Areenasta. Suosittelen.

Lupasin meirämmiähelle tonnikalapastaa, joten täytynee alkaa valmistautua. Se on helppo ja kastike valmistuu pastan kiehumisen aikana, joten ei edes vie paljoa aikaa. Huomenna teemme sitten vaihteeksi kaalilaatikkoa, niin on sitten muutaman päivän ruoka valmiina

Leppoisaa perjantaipäivän jatkoa ja mukavaa viikonloppua kaikille

Sain savolaisystävättäreltä viestin, joka meni jotensakin näin: "Kuopijossa on havvaettu aenahhii jonnii verran uusija tartuntoja. Jouni olj tarttunna Jussia raivelista. Kerttu olj tarttunna yksityiskohtiin Kyöstin kottiintuloaejoesta. Raijalle olj tarttunna purukumi tukkaan. Timon housujen avvaenketju olj tarttunna bussin jakkaraan kiinni ja joutu ajamaan piätepysäkille vaekka meinas jiähä torilla poes. Saeraalaan on myös toemitettu sekavia puhuva keski-ikänen mies Kerbyn torilta, johonka eppäellään tarttuneen savon murre. Ite oon koettanna olla tarkkana tämmösenä aekana. Tännäänkään töessä en tarttunna mihinkään asijaan vaekka pyyvvettiin."

Ruoka-asiaa viikonlopuksi:

Tietoa on se että tomaatti on hedelmä.
Viisautta on olla laittamatta sitä hedelmäsalaattiin.
Filosofiaa on pohdiskella, josko Bloody Mary lasketaan smoothieksi.

Kertoi tyttäreni, jonka kanssa piipahdettiin valokuvanäyttelyssä ja lounaalla (ei otettu smoothieta).

Iloista iltaa ja virkistävää viikonloppua!