Ei ole Menna teitä unohtanut, mutta kun päivät ovat sitä samaa, sitä samaa, en ole viitsinyt kirjoittaa. Lisäksi kuumuus on tehnyt aivoistani muusia, joten ajatuskin on kulkenut vähän niin ja näin!

Viime viikolla oli hieman säpinää, kun serkkulikkani tuli tiistaina puolenpäivän aikaan Helsingistä kyläilemaan muutamaksi päiväksi. Ensin tiistaina kävimme katsomassa Pyynikin kesäteatterissa paljon kehutun Karavaanarin ja kyllä se on kehunsa ansainnutkin. Kaisa Helalla on näytelmässä herkullinen rooli enkä paljasta siitä sen enempää, mutta hänellä oli useaan otteeseen tapana aloittaa lauseensa "näytänkö minä siltä, että.....?". Saimme serkkuni kanssa siitä vallan kestovitsin ja meirämmiäs sai kuulla sitä loputtomiin! Kehittelimme siitä idean, että kun seuraavan kerran menemme tavaratalon kauneudenhoito-osastolle ja siellä tarjotaan näytteitä kauneudenhoitotuotteista, niin me katsomme tarjoajaa kylmän viileästi ja kysymme kovalla äänellä "NÄYTÄNKÖ minä SILTÄ, että tarvitsen KAUNEUDENHOITOTUOTTEITA?". Mitähän ne tuumisivat (olettaen tietenkin, etteivät he ole nähneet ko. näytelmää) 😆

Keskiviikkona sitten kävimme syömässä Pispalan Pulterissa. Niille jotka eivät sitä tunne, voin kertoa, että se on alunperin perustettu Alkon koeravintolaksi vuonna 1968 eikä siellä ole juuri mikään muuttunut sen jälkeen. No, tietenkin sitä on remontoitu ajanmukaisemmaksi, mutta interiööri on rouhean rustiikkinen, ruoka-annokset ovat paitsi maukkaita, myös ISOJA ja henkilökuntakin vaikutti mukavalta. Se on tullut myös kuuluisaksi näyttelijä Matti Pellonpään kantapaikkana (hänellä lienee kyllä ollut niitä useita!). Pellonpää kuoli Vaasassa ja tarina kertoo, että kun häntä oltiin tuomassa ruumisautolla Helsinkiin, ajettiin Tampereen kautta ja auto pysäköitiin Pulterin eteen siksi aikaa, kun "saattoväki" kävi ottamassa paukut Pellonpään kunniaksi!

Torstaina me sitten katsoimme televisiosta vuonna 1937 tehdyn Tukkijoella-elokuvan, jossa äitini (tuolloin vasta 21-vuotias) näytteli toista naispääosaa mökintyttö Annia, söimme maukasta lasagnea ja lopulta saatoimme serkkuni bussille vähän ennen kuutta. Kolme päivää vierähti joutuisasti ja minäkin nautin, kun oli muutakin juttuseuraa kuin kaikesta vänkäävä meirämmiäs!

Täällä on vuoroon satanut ja paistanut, mutta lämmintä on ollut ja hirveän kosteaa. Minun uusi permanenttini on näyttänyt ihan räjähtäneeltä, vaikka olisin tehnyt sille mitä. Ihan oikeasti odotan jo talvea ja pakkasia!

Eipä minulla muuta kerrottavaa olekaan. Luin kyllä kaikki teidän kirjoituksenne, mutta niitä oli taas sen verran paljon, että kommentointi on työlästä. Kauhistuneena olen lukenut IL:n mökkiseikkailuja, myötäelänyt Kipan huolta vanhemmistaan ja tyttärensä raskauspahoinvoinnista (lienee sama vaiva kuin oli Walesin prinsessa Catherinella) sekä fiilistellyt Tiinuliinun veneilytarinoita. Pikselilläkin on ollut huolta omasta ja miehensä jaksamisesta sekä vanhoista sukulaisista. Muuten teillä on ollut niin vauhdikasta menoa, että heikompaa vallan hirvittää! Minä olen täysin tyytyväisenä, joskin hikeä pukaten, istunut sohvannurkassa ja nukkunut kattotuulettimen alla tulipaloasennossa 😂

Toivottelen teille kaikille mukavaa kesän jatkoa. Nauttikaa helteestä te, jotka siitä tykkäätte ja te muut, ottakaa rauhallisesti ja huolehtikaa tankkauksesta 🙂

Pikainen kysäisy: Minulla loppuu tää maksettu jäsenyys tämän kuun lopussa. Miten minun käy? Pääsenkö normaalisti kirjautumaan ja lukemaan/kirjoittamaan tänne? En tietenkään enää ruokapäikkyyn ym palveluihin. En nyt ihan kokonaan haluais tulla ulosheitetyksi 😃

Kyllä pääset

Oho, eilisestä päivityksestä unohtui muuan suurenpuoleinen uutinen. Enkä nyt puhu Joe Bidenin luopumisesta presidenttiehdokkuudesta, vaan Ukkokullan ja mun luopumista veneestä.

Asiasta keskusteltiin jo viime kesänä, mutta silloin homma jäi tilaan ”savolainen projekti”. Eli toteutusta vaille valmis.

Toissalauantaina sitten todettiin, että nythän tuota voisi… Oli oltu vesillä kesäkuussa vain pari kertaa, eikä oikein keksitty minne heinäkuussakaan olisi menty kun kaikkialla oli käyty jo menneinä vuosina ainakin kahteen kolmeen kertaan. UK naputteli nettiveneeseen myynti-ilmoituksen ja varusti sen asiaankuuluvalla kuvakavalkadilla: vene ulkoa, vene sisältä.

Ensimmäinen ostajakandidaatti ilmoittautui samana iltana. Toinen, tosiostajaksi itseään kutsuva, soitti sunnuntaiaamuna. Maanantaina puoliltapäivin tämä Päijänteen mies oli jo venerannassa. Jäi kuitenkin vielä muutamaksi päiväksi miettimään. Soitti sitten: joo, ostan veneen. Hetimiten.

Mä naureskelin että nyt olisi kyllä ollut hyvä jos laivastossa olisi ollut useampikin alus kun kysyntää tuntui olevan. Se ensimmäinen mies kun ei töiltään ollut ehtinyt edes käydä katsomassa venettämme.

Kiirehän siinä tuli. Hädin tuskin ehdittiin käväistä siinä kaikkein rakkaimmassa saaritukikohdassa sanomassa maisemille ja veneilykavereille heipat ja viettämässä viimeinen veneyö. (Noin neljännesvuosisadassa on ehtinyt kummasti tottua siihen että peti keinuu… mutta näkyypä tuota unta saavan muuallakin. Esimerkiksi hankolaishuvilan taitekaton alla, missä tätä tekstiä naputtelen.)

Kaksi päivää kannettiin selkä vääränä tavaraa veneeltä kotiin lajiteltavaksi. Osa jää meille, osa menee kierrätykseen, jotain varmasti joutuu roskikseenkin. Näkisittepä meidän keittiön!

Eilen ajettiin Hankoon, josta on tulossa uusi kesämaisemamme. Laskeskeltiin, että yhteisiä veneilyvuosia on takana 28, ja viimeisimmällä paatilla on purjehdittu 22 vuotta. Merimailitkin laskettiin illalla kuohuviinilasin ääressä. Niitä on noin 18000 eli reilu puolet maapallon ympärysmitasta. Yhtenä vuonna voitettiin Volvo Ruori, matkapurjehduskisa. Palkinnoksi saatu puinen ruori on roikkunut olohuoneen seinällä ja siihen se saada jäädäkin.

Että olenko mä haikea? No jossain määrin joo. Mutta vene sai hyvän kodin, omistajan joka taatusti pitää siitä huolta. Tämän purjehduskauden se pyörii vielä Suomenlahdella - on kuulemma jo tänään lähtenyt länteen - mutta siirtyy syksyllä sisävesille. Sinne Päijänteelle siis.

Hassu juttu muuten, että jos auton vaihtaa niin ei sen entisen perään yleensä haikaile. Mutta venekauppoihin kuuluu suoranainen suruaika. Todistavat veneilykaveritkin.

Tai siis eihän meillä enää mitään veneilykavereita ole. Kavereita vain.

Tiinuliinu, mitä ihmettä! Olette myyneet kauniin Eddan!!!  Enpä olisi uskonut, että luovutte veneilystä, mutta ymmärrän toisaalta hyvin, että aika aikaansa kutakin. Hangossa pääsee lähelle merta eikä ole huolta veneen ylläpidosta.  Ja nythän sinulla on enemmän aikaa parvekeviljelylle, fb näyttää, tomaatteja pukkaa nytkin aivan mahdottomasti.- Haikeana muistelen kahta ihanaa purjehdusretkeä, joilla sain olla mukana. Joku onnellinen sai nyt hyvän veneen.

Kivikasa, käärmeet ovat tosi inhottavia. Maalla meilläkin saattaa esiintyä niitä; kälyä käärme puri kahtena kesänä olkavarteen hänen kontatessaan rikkaruohoja kitkien. Siksi ruoho on koetettu pitää lyhyenä, mikä nyt on hankalaa, kun talossa ei enää asuta vakituisesti.

Mies oli jälleen maalla muutaman päivän ajan ja minä siivosin täällä kotona sillä aikaa. Siisti koti = levollinen mieli. Perjantaina vietin aikaa nuorimman (15 v.) lapsenlapseni kanssa. Kävimme katsomassa Kiasman ja Amos Rexin näyttelyt. Välillä poikkesimme syömässä ja herkuttelemassa. Pojan perhe naapurista on lomalla Itä-Suomessa yo-poikaa lukuunottamatta, joka on kesätöissä. Olen valmistanut ruokaa myös hänelle, työvuoroista riippuen eri aikoina kuin yleensä. Mitäpä ei mumma tekisi lastenlastensa vuoksi!

Mieheni täytti 85 vuotta. Hän ei halunnut mitään lahjaa, mutta ostin hänelle uudet shortsit ihan käytännön syystä. Hän oli öljynnyt piha-aitaa ja shortseille oli roiskunut ruskeaa kalusteöljyä. Ihme kyllä, hän hyväksyi ostokseni ja on käyttänyt uusia shortseja aina sään salliessa. Lapsilta tuli lahjaksi konjakkipullot.

Perjantaina meillä on 55-vuotishääpäivä. Olemme olleet onnekkaita, kun olemme saaneet olla terveitä ja suht. järjissämme. Olemme rakastaneet aikamme, mutta nyt tämä avioliitto tuntuu enemmän kiintymyssuhteelta ja pian ehkä hoivasuhteelta. En tunne itseäni vanhukseksi enkä haluaisi jämähtää kotiin. Haluaisin nähdä ja kokea vielä paljon, mutta kun toisella ei ole enää samoja kiinnostuksen kohteita. Yhdessä on kuitenkin vielä hyvä olla, mies on minun kallioni. Toivottavasti vielä pitkään.

Loppukevennys: Eilen kävelylenkillä tunsin jotain putoavan päähäni. Pyyhkäisin kädelläni ja sain käteeni linnun kakkaa. Yäk!

Tiinuliinu, mullekin tuli kaihomieli, kun kuulin Eddan myynnistä. Ukkokultasihan antoi minun joskus ohjatakin sitä ja sitä tunnetta en ikinä unohda. Ihana, nostalginen Edda kiisi veden päällä!
Menna, kiva kun kirjoittelit kuulumisia. Sinä kirjoitat mielenkiintoisesti vaikka tulitikusta.
Pikseli, sinun kirjoituksesi antoi aihetta keskusteluun Justuksen kanssa.

Minun oli mentävä maanantaina lääkäriin. Pari päivää oli ollut kipuja kuin kama limpina kuukautispäivinä, selkää koski ja vessassa oli juostava 15 minuutin välein. Yölläkin. Ei kun menoksi Lohjan Mehiläiseen, otettiin verta ja pissaa. Ei onneksi ollut munuaisaltaan tulehdus, vaikka lääkäri sitä ensin epäili. Oli virtsarakon tulehdus, siitä outo, ettei mitään kirvelyä ollut. Kuumetta oli, vaikken sitä ollut itse mitannut. Nyt sitten popsitaan antibiootteja.
 
Ja kun mun piti ehtiä tehdä kaikenlaista tällä viikolla. Selkäkivut ja pieni lämpö estivät vielä tänään ulkohommat, mutta olen pyörittänyt uutta pesukonettani ja pessyt täkkejä. Kone päättää itse jollain käsittämättömällä tavalla pyykin likaisuuden mukaan pesuajan, en ole vielä sen kanssa tuttu. Lisäksi se on niin hiljainen, että käyn vähän väliä kurkkaamassa kodinhoitohuoneessa, toimiiko se yleensä ollenkaan.

Paistoin tänään myös Ruoka&Viini -lehden reseptillä glafoutis-kakun, johon tuli paljon marjoja. Meidät on kutsuttu parin viikon päästä rapujuhliin ja lupasin viedä jotain, mikä sopii niin jälkiruoaksi kuin kahvinkin kanssa.

Justus seikkaili raivaussahan kanssa ja ampiainen pisti peukalon lähelle. Minähän säikähdin, kun mies on kerran haettu pelastusveneellä suoraan sairaalaan. Oli silloin tajuton ja kuohaa tuli suusta. Sitä varten minulla on aina EpiPen-kynä kassissa. Vaan tämä jäärähän ei suostunut sitä pistosta ottamaan, ei kyytablettejakaan. Käsi on ranteeseen asti tumma ja turvonnut, mutta kuulemma olisi jo kuollut, jos ampiaisenpisto olisi aiheuttanut reaktioita. Otin yhteyttä hänen lapsiinsa, että mitä mä teen, tuikkaanko piikin reiteen omin lupineni. Sovittiin, että tarkkaillaan tilannetta, ihan hyvinvoivana tuo tuossa pöydän toisella puolella lukee ampiaisenpiston seurauksista.

Me ollaan tilattu ravut keitettyinä torstaiksi ja syödään niitä kaksin. Yleensä keitän  aina itse, mutta nyt en vaan jaksa. Lauantaina mennään tyttären luo (tulevat perjantaina), halimaan koira ja muutkin. Heviteini on kaverinsa kanssa Espanjassa ja tuntuvat nauttivan olostaan.

Heipsan!

Olen lukenut kaikki viestit, mutten muista mitä olin ajatellut kommentoida.

Ollaan oltu koko kesä mökillä. Lyhyt matka, 20 min, mutta kumpikaan ei jaksais edes piipahtaa kotona. Posti toki pitää hakea.
Täällä on puuhaa joka päivälle. 
Mustikoilla ollaan käyty ja poimittu kumpikin muutama litra joka kerta. Mustikkapaikka on tuossa muutaman kilometrin päässä.

Mun selkä ja jalat niin huonot, että on pieni retkijakkara ollut mukana.
Vähän hankalaa, mutta kohta on talviset mustikat poimittu.
Vadelmia tulee paljon tänä vuonna kun viimevuonna ei ainuttakaan.
Nyt saa poimia litran päivässä.
Mustaherukoista tein jo pojalle hyytelöä. Tykkää juustojen kanssa.
Kaikki marjat ei vielä ole ihan kypsiä.

Juhannuksena ilmestyi mustanenäinen kissa viihdyttämään meitä.
Sen jälkeen on vieraillut täällä ahkerasti. Kissaystävinä tykkäämme.
Hyppää terassin pöydälle ja katselee sisälle. On vähän arka, mutta ei villikissa kuitenkaan. 

Sitten on mustarastas, joka on viihdyttänyt koko kesän. Laulaa Tiakiakara, tiakiakara, buugi buugi…. Ja jotain muuta aina siihen perään. Rannan lepän latvassa on hyvä paikka lauleskella kuuluvalla äänellä. Saa kyllä hymyn huulille😁

Itse on ole juurikaan tontilta poistunut koko kesänä. Isäntä sitävastoin käy aina välillä jossain soittelees. Nytkin on vaikka kuinka monta menoa. Just soitti kunnan kulttuuri ihminen ja pyysi torpalle perjantaina tunniks viihdyttämään ihmisiä. Siellä on joku perinnetapahtuma.
Ai niin  ja oltiinhan yhdellä pihalla kyläyhdistyksen lauluillassa. Saivat kokoon kolme haitaristia, jotka säesti meitä laulajia. Ensin isännän piti mennä yksin soittamaan, mutta sai kaverinsa ja sitten houkuttelivat kanttorirouvankin soittamaan.
Ja näin bändi oli koossa😁
Nuo laulu illat on kivoja täällä kylällä. Yhdet vielä elokuussa. Pyysivät isäntää sinnekin, mutta ei luvannut yksin mennä. Hän soittaa ihan korvakuulolla ja ne kappaleet mitä ei oo ikinä soittanut, niin pystyy siinä toisen vierellä kuitenkin soittamaan. Ihme taito tuokin. Multa ei onnistui, että pitää molemmilla käsillä nappuloita painella ja vielä vetää palkeitakin🙄
Mun musikaalisuus on vähän toisenlaista kuin hänen!

Oli tässä yks mies soittelees hänen kanssaan ja sanoi, että hän ei osaa soittaa yhtään mitään ilman nuotteja.
Isäntä on musikaalinen, kuten veljensäkin olivat ja äitinsä äiti oli kyläpelimanni. Tuolla 1800 luvulla.

Huomaatte varmaan, että mulle ei tapahdu juuri mitään. Tykkään kuitenkin puuhastella tontilla sen minkä jaksan.
Helle verottaa tekemistä. Pää ei kestä.
Onneks poitsu oli pari päivää auttamassa. 

Tänään on satanut ja ukkostanut koko päivän. Edelleen paukuttaa jossain.
Ja huomenna jatkuu.

Oikein ihanaa kesän jatkoa kaikille💕

Olen kyllä innokkaasti lukenut viestinne. Tulee vain lähinnä tuonna omaan päikkyyn kirjoitettua tätä omaa napaa. 

Harmi IL tulehdustasi. Onneksi kuitenkin lääkkeet pikaisesti. 

Pikselillä onkin jo pitkä liitto takana. Kyllä se muttaa muotoaan kun puolisot ikääntyy. Tietty jos ollaan kulkemisen ja kiinnostuksissa kovin eri aaltopituudella niin se tuo haasteita. 

Tiinuliinu kyllä nyt yllätti veneen myymisellä. Aikansa kutakin, näinhän se on. 
Oli kyllä hauska nähdä pikaisesti. Harmi kiireesi. Jänmästi tunnistin sinut rullaportaissa. Olit tietty kotikulmillasi. Minua et kyllä tunnistanut, piti ihan esitellä itseni, mutta sen ymmärrän kun en sinne mitenkään kuulunut. Olimme menossa Bruce Springsteenin konserttiin joka muuten oli hyvä. 

Karmale jaksaa tontillaan hyöriä. Arvostan ja tunnen itseni välillä laiskaksi. 

Meillä nyt ollut paljon kävijöitä, olen jo vähän väsähtänyt. Äsken sisko lähti pari yötä oltuaa. Poika eilen kun oli kolme yötä ja viikonloppuna tyttäretkin yöpyivät perheineen.
Tänään tulee Vesseli Mallorcalta tai oikeammin tuli jo viikko sitten ja ollut toisilla isovanhemmillaan pohjoisessa. Mies just lähtee kentältä hakemaan. On meillä viikon. 

Lakanapyykkiä olen pessyt kolme koneellista ja yksi olisi vielä jäljellä. Vieraspuolen lakanat heitin kaikki pyykkiin kun ei enää löytynyt puhtaita. Nuoriso viikkaa käyttämänsä kaappiin odottamaan seuraavaa käyntiä, mutta nyt oli jostain syystä jo liikaa puolikäytettyjä. Kivasti kuivuu ulkona.

Meidän muksut lähtevät perjantaista seuraavan viikon sunnuntaihin lomillensa. Mekin siis saamme kesän toisen lomaviikon. 
Lähdemme tuon Vesselin ja tyttärenpojan Vilperin kanssa perjantaina asuntoautolla Lappeenrantaan yöksi. Näkee sitten nuorempi poikakin Vesselin. Olemme kyllä yön leirintääalueelka ja lauantaina sitten pojalle. Lauantai iltana sitten kotiin.

Lomaviikon lopussa to-su lähdemme ystäväpariskunnan kanssa Lovisaan leirintäalueelle asuntoautoilla. Kiva päästä kavereiden kanssa.

Nythän meidän Mallorcan matkamme loppuvat ja alamme suuntaamaan Dubaihin. Poika perheineen muuttaa sinne. Poika marraskuun alussa ja perhe perässä kuun lopussa.

Kuopuksen syöpähoidot loppuivat kesäkuun lopussa ja nyt odotamme elokuun kuvauksia, jotta näkee kuinka sädetykset ja sytostaatit hoitameet hommansa ja pääsevätkö leikkaamaan. On kyllä raskasta aikaa.

Äidinkielentunneilta on mieleeni jäänyt sellainen(kin) latinankielinen lentävä lause kuin "Navigare necesse est, vivere non est necesse" eli ”Purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei”. Lasse Mårtensson teki aiheesta laulunkin "Kaikki paitsi purjehdus on turhaa".  "Viisaista" lauseista huolimatta ei elämä veneen myyntiin pääty, kuten olet, Tiinuliinu, jo todennutkin. 28 vuotta ja 18 000 merimailia kertovat tyhmemmällekin, että kyseessä oli rakas harrastus. Luopuminen silloin, kun vielä on mahdollista hankkia uusia harrastuksia, oli varmaan hyvä päätös, vaikka se ehkä vähän haikealta tuntuukin.

Piti palata vielä tänään kirjoitamaan, kun leikkasin umpeen menneestä passistani pari kulmaa pois ja laitoin sen talteen muiden vanhojen passieni joukkoon. Selailin vanhoja passeja uteliaana ja niitä olikin jo kertynyt 8 kpl vuodesta 1973 asti, ensin viiden vuoden, sitten kymmenen ja nyt taas viiden vuoden välein. Muutamassa 1980- ja 1990-luvun passissa näytän todella nätiltä, kun silloin oli värikuvat, joissa sai hymyilläkin. Minulla oli hovipassikuvaaja eli koulukaverini Juha, jolla oli valokuvaliike Helsingissä Kasarminkadulla ja hän osasi ottaa todella hyviä kuvia. Siihen aikaan tietenkin meikkasin muutenkin huolellisesti naamatauluni joka aamu (meikkivoide, luomiväri, silmänrajauskynä, ripsiväri, poskipuna, puuteri ja huulipuna!) ja kuvauspäivinä näin erityistä vaivaa! Huvittavinta kuitenkin on, että vanhimmassa passissa vuodelta 1973, joka on mustavalkoinen, näytän vanhemmalta kuin seuraavissa 😲  2000-luvulta asti, kun kuvat ovat taas mustavalkoisia eikä niissä saa hymyillä, huomaan olevani jokseenkin koppavan näköinen paitsi tässä viimeisimmässä, jossa näytän höpsähtäneeltä 😆

Pikseli, onnittelut pitkän avioliiton johdosta ❤️ Meillä on tulevana syksynä "vasta" 20. hääpäivä, mutta sitä ennen ehdimme olla avoliitossa n. 7 vuotta, jos sitä nyt sitten lasketaan.

IL, kannattaa varoa sanojaan, nääs saattaapi olla, että joudutte vielä lukemaan mielenkiintoisia tarinoitani tulitikuista 🤣

No, toistaiseksi jätän tikut ja toivottelenpa taas leppoista kesän jatkoa 🙂

Moi,
ja kiitokset myötäelämisestä Edda-asiassa. Nyt kun veneetöntä elämää on jatkunut vajaan viikon, voidaan todeta että ei se purjehtiminenkaan taida niin välttämätöntä olla. Kaupunkilomailuunkin tottuu.
 
On siis oleiltu Hangossa, kävelty rannoilla ja kylpyläpuiston männiköissä, käyty museossa ja Lappvikin rintamamuseossa (seudulla missä Ukkokultani isä eli edesmennyt appiukkoni taisteli kesällä ja syksyllä 1941, jolloin Hanko oli neuvostoliittolaisten hallussa). On katseltu taidenäyttelyä ja kaupungin kävelykadulla sijaitsevien sisustus- ja vaatekauppojen antia (itsekin hämmästyin, kun selvisin siitä koitoksesta kahdella t-paidalla, eikä niistä kumpikaan ollut raidallinen). On otettu päivätorkkuja ja istuttu parvekkeella lämpimässä illassa, maisteltu kirsikoita pihapuusta ja noudettu kampelaa savustamon omasta myymälästä.
 
Tänään ajettiin kotiin ja kohdattiin todellisuus: veneen tavaroita tulviva keittiö. Se on tarkoitus raivata tulevalla viikolla.
 
Ennen kotimatkaa ehdittiin kuitenkin osallistua Unikeonpäivän tapahtumaan (luulin että niitä on vain Naantalissa. Vähänpä tiesin!)
 
Varhain aamulla kaupungin asukkaat ja kesäasukkaat kokoontuivat kävelykadulle. Monilla osallistujilla oli yöasu, siis yöpaita, pyjama tai aamutakki, muutamilla miehillä myös asiaankuuluva myssy. Naisilla joko hassu hattu tai pari papiljottia tukassa. Yksi jos toinen kantoi mukanaan kattilankansia, peltiämpäriä ja puukauhaa, metallista lävikköä ja tukevaa vispilää, aisakelloa, sumutorvea… ylipäänsä mitä tahansa mistä ääntä lähti.
 
Juhlamenojen ohjaaja laulatti meillä aluksi Jaakko kulta herää jo och samma på svenska, koskapa kaksikielinen kaupunki on kyseessä. Sitten lähdettiin kohti rantaa; kulkueen alkupäässä pari tomeraa tyyppiä lykki pyörillä varustettua metallisänkyä, jossa Vuoden Unikeko, jonka henkilöllisyys oli tässä vaiheessa vielä salaisuus, pötkötteli peittoihin käärittynä.

Pysähdyttiin pari kertaa laulamaan ja kalistelemaan kattilankansia, jolloin saatiin varmaan viimeisetkin hankolaiset hereille. Rantaan päästyä laulettiin taas – ja tapahtuma huipentui siihen, että Vuoden Unikeko heitettiin mereen peittoineen patjoineen. Kun ko. rouva oli uinut rantaan (näppärästihän se häneltä kävi sillä kyseessä oli liikuntatoimen johtaja ja paikallisen urheiluseuran primus motor, jolla on kuulemma sormensa pelissä monessa muussakin kuntoiluun ja hyvinvointiin liittyvässä projektissa), hänet kukitettiin. Ohjelma jatkui päivänsankarin haastattelulla ja brunssilla rantaravintolassa (me emme menneet, koska mukana oli koira.)

Hauskaahan siellä oli, niin meillä kuin muillakin. En kylläkään ymmärtänyt, miksi tapahtuma alkoi aamukahdeksalta, kun kyse on Unikeonpäivän juhlinnasta. Kyllä kai ainakin Vuoden Unikeko saisi omana päivänään nukkua hieman pitempään?