Moi,
arvatkaapa harmittaako? Ulkona on mitä upein kevättalven päivä – täysaurinko ja pakkasta vain sen verran että olisi mukava vaeltaa meren jäällä Seurasaaren ympäri ja mennä lenkin jälkeen vaikka Cafe Regattaan kahville ja korvapuustille tai paistamaan makkaroita. Mutta tässä se on vaan sisällä istuttava, omassa nojatuolissa, toinen jalka käsinojalle kohotettuna. 

Kas nimittäin maanantaina illansuussa lähdettiin Lyytin kanssa lähilenkille. Se oli jo tehty ja oltiin miltei omalla ovella kun liukastuin. Oikea jalka jäi alle ja siihen sattui ihan hirveästi. (Kyseessähän on sama raaja, joka katkesi kesällä 2018 – vai oliko jo -17.) Enkä päässyt omin voimin ylös, mutta kohdalle osui iso ystävällinen mies joka kiskaisi pystyyn ja kysyi lähtisikö hän viemään minut sairaalaan tai tapaturma-asemalle. Kiittelin vuolaasti, totesin asuvani just kohdalla olevassa rapussa ja nilkutin hissiin. Koiran kunniaksi on sanottava, että se ei edes yrittänyt karata vaikka tietysti ote taluttimesta heltisi samalla hetkellä kun pyllähdin.

UK, joka on ensiapukurssit käynyt kuten minäkin, teki pikaisen tarkastuksen nilkastani, haki pakastimesta kasvissuikalepussin, kietoi sen idealsiteellä nilkkaani, käski istumaan ja nosti jalan tuolin käsinojalle. (Tiedättehän: kylmä-koho-kompressio. Lisänä järeää särkylääkettä.) Autteli sitten aikanaan hampaanpesulle ja sänkyyn etsittyään mulle tulevien kävelyretkien (tällä viikolla lähinnä sisätiloissa) tueksi kävelysauvat. (Niitä Tarja Halonenkin käyttää kaikissa virallisissa tilaisuuksissa kuten lienette lehtikuvista huomanneet!) 

Eilen jalka oli aika muhkean kokoinen ja iso mustelmakin siinä oli. Tänään turvotus on laskenut, mustelma vastaavasti levinnyt. Mutta takavuosina asennetuista titaani- ja teräskiskoista on kyllä se hyöty, että tuollaiset vahvistetut luut eivät hevillä katkea. Ibuprofeeni pitää kivun loitolla, mutta ikävystymiseen se ei kyllä auta yhtään. Onneksi mulla on muutama lukematon e-kirja, ja Storytelistä saa lisää kun vain klikkailee. 

Pysykää te terveempinä!

Joo, Merelle! Tottakai toteutuu, sehän on vasta ensi viikolla. Meinaan jo viikonloppuna viipottaa ihan entiseen malliin. Tää on vaan tämmönen parin päivän pakkopysäys 🙂

Joo heti kävelen kun saan jalan pois käsinojalta 🤣🤣

Kipa, jaksamista! ❤️

Tiinuliinu, sattuipa ikävästi, mutta ei kai onneksi murtumaa. Toipumista! 📖 ☕🍰

Voi sentään Tiinuliinu, onneksi ei käynyt pahemmin ja olit jo kotiovella. Paranemista!
Mun pitäisi alkaa kehitellä juhlapuhetta ystävän 75-vuotisjuhliin, jotka ovat viikon päästä. Kokeilisinko tekoälyä avuksi? Ehkä jätän illaksi ja otan punaviinilasillisen innoittajaksi.

Eilen oltiin taas kuntosalilla ja minä sen jälkeen vesijumpassa. Olemme käyneet lähellä Ortonin sairaalassa, mutta toiminta loppuu maaliskuun lopulla. Sairaalassa aletaan leikata pelkästään polvia, muu toiminta siirtyy Munkkiniemeen Koneen entiseen toimitaloon, jossa ei ole allasta. Meillä on ystäväni kanssa jo paikat Folkhälsaniin vesijumppaan, mutta kuntosali on hakusessa. Aika lähelle on muutama viikko sitten avattu uusi sali, pitäisi katsastaa se. Justus vaan hangoittelee ja ehdottaa, että jatketaan vasta syksyllä. 

Tytär lennähti Abin kanssa Espanjan kotiin pariksi viikoksi. Abi lukee siellä. Juniori ei mitenkään voinut lähteä, kun tulisi tyttöystävää liian ikävä, joten he lähtevät kaksin Kustavin mökille, jossa varmaan isot lumityöt odottavat. Vävy jää töihin Zappan kanssa. Ehdottelin, että voisin tulla sulle seuraksi ja kokkaamaan ja sitten nauru kuplien kuuntelin, kun vävy sisäisesti ehdotuksestani kauhistuneena tahdikkaasti kieltäytyi avustani. Luulen, että nauttii kaksinolostaan koiransa kanssa.

Mieleni on hieman apea. Veljeni soitteli, oli käyttänyt äitiään (rakasta Keinoemoani) hoitokodista lääkärillä iho-ongelmien takia. Keinoemo on ollu.t hoitokodissa nyt kolme kuukautta ja mennyt huimaa vauhtia alaspäin. Ei puhu enää, eikä oikein ymmärrä, missä on. Ikää jo 95 vuotta. Veljeni on laittanut hänen kotinsa myyntiin ja kertoi, että järjellä ymmärtää, ettei äiti enää kotiin tule, mutta tunnepuolella on kamalaa tyhjentää kotia. Kyseli, haluanko sieltä jotain muistoksi. Lupasin tulla avuksi, kun sanoi, ettei oikein pysty lajittelemaan äitinsä vaatteita.

Toinenkin puhelu oli surullinen. Ystäväni mies sairastaa vaskuliinista muistisairautta ja alkaa olla jo raskas hoidettava. Kiukuttelee kuin pieni lapsi, ei oikein osaa tehdä enää mitään, pissaa tahallaan vaippaan, kun ei viitsi mennä vessaan. Juteltiin taas kerran hoitokodista, mutta se on ystävälleni tosi vaikea ajatus. Hän on itsekin jo 83 ja sokeutuu vähitellen. Lupasi ottaa sosiaalihoitajaan yhteyttä, jos tulisi kotikäynnille tilannetta kartoittamaan. Pyysi kahville, Justus ei voi tulla, kun hänen miehensä pelkää vieraita ja Justus on iso ja outo. Voi olla, etten minäkään pääse sisälle, jos ei muista minua enää.

Sivullisen on niin helppo sanoa, että laita hoitokotiin, uuvut itse liikaa. Mutta muistan, kun isäni oli ihan totaalisen väsynyt äidin hoitoon ja sanoi vaan, että kaveria ei jätetä. Vaan kun me lapset "pakotimme" äidin ensin intervallihoitoon ja myöhemmin kokonaan hoitokotiin, isä myönsi, että oikea ratkaisu se oli.

No tulipa tässä nyt avauduttua. Keväisiä päiviä kaikille (vaikka nyt just sataakin lunta)

Täältä ei kuulu hyviä uutisia. Soitin aamuyöstä etämiehelle ambulanssin. Luulin että on lähdössä vessaan kun yritti nousta sängystä ja viimein pääsi istumaan yrittäen lähteä liikkeelle mutta mutta kävely vei päin seinää. Siinä vaiheessa hyppäsin sängystä ja menin tukemaan häntä. Autoin hänet pitkälleen ja huomasin että toinen puoli kehosta vapisee ja puhekin kuulosti sekavalta. 
Tuntui pitkältä ajalta odottaa lanssia ja mukaan lähtevien tavaroiden pakkaus ei ihan mennyt putkeen.
Ensin oli epäilys aivoverenvuodosta ja se olisi tiennyt siirtoa Hyksiin, mutta äsken soitettiin että jää Lappeenrantaan joko tarkkailuosastolle tai teholle ja oireet viittaavat epileptiseen kohtaukseen.  En ole saanut hänen tytärtään kiinni lukuisista viesteistä ja soitoista huolimatta, mutta poika on lähdössä kohti Lappeenrantaa. Minäkin lähden kohtapuolin ajelemaan sinne.
Onneksi tämä sattui kun oltiin samassa paikassa. Mietin miten olisi käynyt jos kohtaus olisi tullut kun hän on yksin.

Pelottavia tällaiset tilanteet ja kun ikää tulee niin lisää ongelmia on odotettavissa.

Moi!
Haikea on mieli täälläkin. Kävin tänään sanomassa hyvästit ystävälle jonka olin tuntenut 58 vuotta. Tutustuttiin samassa työpaikassa, ja kun mä lähdin siitä katsomaan mitä muu maailma mahtaisi tarjota, ystävä jäi. Eläkeikään asti.
 
Yhteyksiä pidettiin vähän vaihtelevasti, välillä hyvin tiiviisti, välillä hieman harvemmin. Yhdessä lomailtiin, mökkeiltiin, käytiin kulttuuririennoissa ja sienimetsällä. Opittiin tuntemaan toisen elinpiiri, lapset ja myöhemmin myös lapsenlapset, jopa jonkin verran muutakin sukua. 

Lämminhenkisessä muistotilaisuudessa oli hätkähdyttävää havaita, että ihmisiä, joita olin yhteisissä juhlissa tai muuten vaan matkan varrella tavannut ja joiden luulin nytkin istuvan kirkonpenkissä ja seurakuntasalissa, ei enää ollut. Sain myös selityksen sille, miksei viimeisimpiin viesteihini tullut vastauksia ja miksi puhelinkeskustelutkin olivat olleet jo jonkin aikaa vähän vaikeita. (Kun emme enää asuneet naapuripaikkakunnilla, oli tapaamisiin tullut taukoa. Mutta soittelin, kyselin kuulumisia joskin vastaukset olivat joskus hiukan outoja. Muistisairauksien yleistyminen näkyy tilastoissa, mutta myös yhä useamman ihmisen lähipiirissä.) 

Liehuin kameran kanssa kuten myös Ukkokultani. Kuvaamisen lomassa kuuntelimme, miten suku kuvaili matriarkkaansa. Äänissä väreili lämpö, ja joidenkin puheiden aikana ei puhuja eikä kuulija tiennyt olisiko nyyhkyttänyt vai hihittänyt kun tarinoissa oli aineksia molempiin. Mutta joku viisas on sanonut ettei hautajaisissakaan pidä surra menneitä päiviä, vaan iloita siitä että ne ovat olleet. 

Semmoista on elämä. Nyt tekee vaan mieli halata UK:ta ja ottaa koira polvelle. 

"Suru on se, miten muistamme ilon. Tummien puitten välistä pilkottaa auringon valaiseman merenselän kimaltavat kyyneleet." (Gösta Ågren, Katve)

Kipalle voimia luopumiseen valmistautumisessa.

Tiinuliinulle osanotto, minullakin on nykyisin enemmän hautajaisia kuin muita juhlia yhteensä.

Minun aikani on mennyt pääosin hoitajien ja lääkäreiden kanssa keskustellessa.
Etämies oli eiliseen iltaan saakka valvonta-osastolla Lappeenrannassa. Kokeita otettiin päivittäin mutta mitään selkeää syytä kohtaukselle ei ainakaan vielä ole selvinnyt. Hän on vieläkin sekava mutta ymmärtää että sekavuus johtuu kohtauksesta.  Eilen tuli yllättäen tieto että hänet siirretäänkin heti Mikkelin sairaalaan vaikka edellisenä päivänä toinen neurologi sanoi että hänet pidetään Lappeenrannassa ainakin niin kauan kun kaikki kokeet on otettu ja tulokset analysoitu. Olin tulossa maakunnan toisesta päästä kokouksesta kun tieto tuli, onneksi olin toisen kyydissä kun järkytyin niin että ajamisesta ei olisi tullut mitään.
Tyttärensä kanssa tehtiin kaikkemme että siirtoa lykättäisiin mutta meidän mielipiteellä ei ollut mitään merkitystä. 
Meillä on yli matkaa Mikkeliin yli 100 km sivu joten alvariinsa emme voi käydä katsomassa vaikka hän kaipaakin meitä kovasti. Olimme eilen paikalla kun häntä lähdettiin viemään ja hän sanoi että tulkaa heti kun pääsette. Itkuhan siinä tuli kaikille.

Aurinko paistaa ulkona mutta mieli on kaikkea muuta kuin aurinkoinen. Yritän kuitenkin käydä joka päivä vähintään tunnin lenkillä. Nukkuminen on tunnin parin pätkissä ja lopun ajan mietin mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Hei kaikille 😃

Täällä on ollut surullisia kirjoituksia sairastuneista ja poisnukkuneista. Onhan se valitettavasti niin, että tässä iässä on enenevässä määrin odotettavissa surullisia uutisia. Minun ystäväpiirini (teitä ihanaisia lukuunottamatta ❤️) on sangen pieni ja kun sukuakin on vain yksi serkku, niin selvinnen melko vähin suruin. Isäni siirtyi tuonpuoleisiin jo v. 1967, joten hän on ollut suurimman osan elämääni vain kaunis muisto. Viisi vuotta nuorempi veljeni lähti v. 1994, äitini v. 2000 ja 10 vuotta vanhempi velipuoleni v. 2005. Kun tulevasta ei kukaan tiedä, lienee vain parasta porskuttaa niin täysillä kuin rahkeet kestää eikä ajatella asiaa sen enempää!

Ruokapöytämme yläpuolella olevasta kattolampusta tuli pari päivää sitten yllättäin pöytälamppu! Se oli sellainen hissivalaisin ja siitä katkesti se naru, joka piti lamppua halutulla korkeudella. Onneksi se ei tipahtanut holtittomasti, sillä se olisi tiennyt paljon lasinsiruja. Olin vaihtamassa siihen lamppua palaneen tilalle ja kiertäessäni lamppua paikalleen kuului naksahdus ja se lankapuhelimista tuttu kiharainen johto venähti löysäksi ja lamppu yletti pöydälle asti. Meirämmiäs ehdotti, että laittaisimme johdon solmulle, mutta sellaista kierteistä johtoa on vaikea solmia ja sitä paitsi olisihan se nyt tyhmän näköistäkin. Kaiken lisäksi kaikki muoviosat olivat kuluneessa kahdessakymmenessä vuodessa hapristuneet niin, että ne murenivat pölyksi ja murusiksi, joten nyt tuli sitten aika ostaa uusi. Sain työllä ja tuskalla lampun irroitettua katosta, jotta näimme, oliko siellä sokeripala vai pistotulppa ja otimme tilapäisesti käyttöön makuuhuoneesta pöytävalaisimen, jotta näemme syödä iltasellakin 😏  Käymme sitten ensi viikolla katsomassa Prismasta uuden tilalle.

Olemme jo pitkään suunnitelleet asuntomme osakekirjojen siirrättämistä sähköiseen huoneistotietojärjestelmään. Kiirehän tässä ei ole, mutta kun se on joka tapauksessa hoidettava, tilasin 2.2. pankissa säilytyksessä olevat osakekirjat noudettavaksi konttorin asiakaspalvelusta. Sitten unohdin asian tyystin, kunnes maanantaina silmäni meni uutta tekstiviestiä lukiessani pankista tulleeseen viestiin, jossa sanottiin niiden olevan noudettavissa 26.2. saakka, jonka jälkeen ne palautetaan takaisin säilytykseen. No, lähdimme meirämmiähen kanssa eilen käymään pankissa ja saimme osakekirjat, vaikka koko noutoprosessi kesti yllättävän kauan. Ensin purettiin vanha sopimus, allekirjoitettiin luovutusasiakirja, tarkistettiin, mitä muuta säilytyskuoressa on ja mietittiin, purammeko koko säilytyksen vai jätämmeko jäljellä olevat asiakirjat vielä säilytykseen. Päätimme jättää ne sinne, joten sitten tehtiin uusi säilytyssopimus, johon virkailijan piti varmuuden vuoksi kysyä neuvoa kolleegaltaan, mutta loppujen lopuksi homma tuli hoidetuksi. Hiki siinä pukkasi tulemaan, kun talvitakissa siellä seisoin (onneksi olin paljain päin) ja jalatkin alkoivat turtua. Meirämmiäs oli jo sovinnolla siirtynyt istumaan läheiselle penkille, jossa minäkin hetken lepuutin jalkojani ennen kuin lähdimme pois.

Tarkoitus oli ollut viedä osakekirjat samoin tein Maanmittauslaitokselle, se kun oli kotimatkamme varrella, mutta aikaa oli kulunut sen verran, että paikan aukioloaikaa oli jäljellä enää puolisen tuntia, joten päätimme mennä syömään ja kotiin sekä toimittaa osakekirjat myöhemmin. Olin hakemuksen jo tehnyt ja maksanut netissä ja kun käsittelyaika on n. 5 kuukautta, niin eipä osakekirjojen viemisellä mikään tulipalokiire ole!

Yleensä ihmiset haukkuvat kaikki viranomaisten nettipalvelut, joten nyt täytyy kehua, kun on aihetta! Maanmittauslaitoksen nettisivut olivat erittäin selkeät ja hakemus oli todella helppo tehdä. Kirjauduin sisään mobiilivarmenteella ja sen jälkeen kaikki asuntoamme koskevat tiedot olivat nähtävillä ja palvelu ohjeisti, mitä pitää kulloinkin tehdä. Maksettuani 92 e sain sähköpostiin sekä kuitin maksusta että hakemuksen tilausvahvistuksen, jossa vielä neuvottiin, miten paperiset osakekirjat voi toimittaa/lähettää Maanmittauslaitoksen aspaan. Hattua täytyy nostaa ja aion aspassa käydessäni kehua vielä naamatustenkin!

Viime viikkoina on ollut ihania, aurinkoisia talvipäiviä. Huomiseksi ennustettiin lämpenevää ja "hirveitä lumipyryjä", saa nähdä miten toteutuvat. Kovin paljoa en enää lunta kaipaisi, mutten loskakeleistäkään erityisen innostunut ole. Päivä on jo kuitenkin pidentynyt todella paljon, mikä ilahduttaa kovasti!

Toivottelen mukavaa viikon jatkoa ja voimia sairauksien kanssa painiskeleville. Ensi viikolla elämmekin sitten jo maaliskuuta. Kyllä aikaa rientää vauhdilla!

Tervehdys 💔

Surullisia juttuja ollut täällä ja onneksi välillä iloisiakin. Hyvä, että niitä voi jakaa. 

Äitini nukkui ikiuneen viime yönä. Oli itselläni siinä useampi yö, jolloin ei uni tullut silmään edes lääkkeiden avulla. Toivottavasti nyt ensi yönä saisi nukuttua.

On ihmismieli kummallinen. Järjellä ymmärtää, että näin oli parasta ja varmaan äidin tahto olisi ollut lähteä vihreimmille niityille jo aiemmin. Koville kuitenkin ottaa lopullinen luopuminen.

Olen myös ollut alamaissa kovien kipujen ja käden kurjan puutumisen vuoksi. Reilu viikko sitten sain tietää, että minä en ollut edes kiireellisessä jonossa (vaikka oli merkkejä jo pysyvistä hermovaurioista). Sitä ei pystynyt millään puhelinsoitolla jouduttamaan, ainoastaan lääkärin kiirehtemislähetteellä. Onnekseni minulla PITI olla lääkärille aika muusta syystä tämän viikon maanantaina ja ajattelin, että saisin siinä hoidettua tuon kiirehtemislähetteen samalla. Vaan huono tuuri, lääkäri sairastui ja aika siirtyi. Välillä ajattelen sekoavani, kun puutuminen on käytännössä kokoaikaista eikä ole ainoa samassa kädessä oleva "vamma".

Mustikkaposki olet ollut useaan otteeseen mielessäni - samoin kuin etämies. Kyllä nyt kävi kurjasti, kun matka pitkittyi noin paljon.

Tiinuliinu luopumista ollut sinullakin - koville ottaa ja IL lämpöisiä ajatuksia sinulle, kun läheltä seuraat useampaa lopputaivalta.

Menna tuossa totesikin, että alamme olla siinä iässä, tuollaisia uutisia tulee paljon. 

Meillä on tässä paljon edestaikaista suhaamista pk-seudun ja vapaa-ajan asunnon väliä. Mun lääkärijutut täällä ja äidin hautajaisiin liittyvät järjestelyt toisaalla. Huoli 91-vuotiaasta isästä on suuri. Onneksi poikamme on ollut paljon isäni tukena. 

Huomiseksi on sitten luvassa kovasti lunta. Jos pääsemme täältä aurausten jälkeen perjantaina lähtemään, niin suuntaamme kohti etelää. 

Huhtikuussa on odotettavissa hautajaisten jälkeen ihania juhlia, kun on pikkuneidin ristiäiset. 

Voikaa hyvin ja varokaa liukkaita kelejä... joita ilmeisesti nyt tulossa.