Minä laihdutin aikanaa raskauskilot pois melko tiukalla dietillä. En laskenut kaloreita, mutta näin jälkeen päin luulen, että ei niitä paljoa kertynyt päivää kohden. Alkupaino oli normaali Bmi:n sisällä eli mistään ylipainosta ei voi puhua. Kun paino alkoi lähestymään Bmi alarajaa, niin kyllähän kilot olivat tiukassa, mutta suunnattomalla sisulla kaikki yli 20 pois. Bmi:n ollessa 20 olo oli yhtä kauhea kuin olisin ollut ylipainoinen. En tuntenut itseäni ollenkaan hyvännäköiseksi enkä terveeksi. Muistan kuinka hoikat kaverit kannustivat, että nyt et sitten lihota itseäsi. Huom. olinhan ollut normaalipainoinen jo ennen tuota kilojen karistamista. Ympäristön paine on sietämätöntä. Silloin koin itsekin sen niin, mutta nyt on ikää kertynyt ja aivan sama mitä toiset sanovat. No sitten raskauksien jälkeen alkoi jojoilu Bmi 20-25 sisällä. Ja nyt sitten viimeisen vuoden aikana paino nousi ylipainon puolelle. Kokemusten myötä koen, että olen "parhaimmillani" 57 kiloisena. Olen tuolloin hoikka, mutta en muistuta luurankoa. Sopiva paino on varmaan jokaiselle yksilöllinen asia, mutta ikä, terveys, tervellinen ulkonäkö yms. kannattaa ottaa huomioon.

Ja älkää hyvät parikymppiset normipainoiset menettäkö hermojanne painonjumituksen takia - ei se elämä ole sen onnellisempaa kolme kiloa laihempana, se elämä on onnellista juuri nyt, kun niin haluaa nähdä!

Minusta on tosi ikävää, jos jokin kropan kauneusvirhe (oli se sitten pömppömaha, paksut nilkat, liian iso pylly, liian pienet tissit you name it) vie iloa elämästä. Ja mitä sitten, vaikka joku tuttu on se kadehdittavalla pyykkilautavatsalla varustettu unelmavartaloinen daami... Ihmiset nyt sattuvat kropan rakenteeltaan olemaan yksilöllisiä. Joku on pitkäraajainen, toinen lyhytjalkainen, kolmas lanteikas, neljäs poikakroppainen... Miksi itkeä sitä, mitä itsellä ei ole, kun takuulla itsellä on niitä hyviäkin ulkoisia puolia Aina voi korostaa niitä

Älkää ainakaan tehkö, niin kuin minä tein, multa meni koko nuoruus siihen, että itkin kotonani ylikilojani. (Ja ne ylikilot olivat mulla oikea terveysriskikin, oli bmi yli 30 vuosia.) En rohjennut lähestyä niitä kivojakaan miespuolisia tyyppejä, kun tunsin olevani ämpäriruma ja läski ja mitä vielä. Pariin harrastusryhmään jätin menemättä, kun en rohjennut itsehäpeältäni, joitakin työpaikkoja jäi hakematta "eivät ne mua kumminkaan valitse kun olen niin kamala" jne. Koko ajan elin jotakin sitku-elämää, eli sitku laihdun ja saan ylipainon pois, niin kaikki alkaa.

Olisin ihan jo silloin voinut oppia arvostamaan ja kuuntelemaan itseäni Arvostuksen sijaan oli liian vähän oli itsearvostusta ja liian paljon itsekritiikkiä, nekin jutut, jotka minussa olivat kauniita, olin valmis peittämään (mulla esim. on ja oli tosi paksu luonnokihara tukka, piti parikymppisenä sekin leikkauttaa lyhyeksi kananperseeksi, joka ei takuulla ollut ilo silmälle). Voe voe No, tyhmyydestä kenties viisastuu

sunnuntaina, 30. syyskuuta 2012 klo 11:20 kadewe kirjoitti::
^Niin, aikanaan kun opiskelin terveydenhuoltoalaa, sanottiin, että vaihdevuosi-ikää lähestyvien ja siinä olevien naisten on hyvä ollakin hieman "rasvaisia", sillä jäljelle jäänyt naishormoni elää parhaiten rasvassa. Iäkkäämmällä naisella BMI 26-27 on ihan hyvä. Toki se "oma hyvän olon paino" riippuu pitkälti ruumiinrakenteesta.

(En tarkoittanut, että sinä MaLa olisit vaihdevuosi-iässä, mutta minä alan kohta olla.)

Heh heh, meikäläinen tuli vaihdevuosi-ikään jo hiukan yli 40 vuotiaana. Vuosia olen hormoonikorvauslääkityksellä ollut (vuoden päästä tulee 50v täyteen)

Siitä huolimatta elämä hymyilee ihan kybällä

Bullakas: Turiset asiaa ystävä ! Itse kun katselen vanhoja kuviani, niin ihmettelen, miksi häpesin itseäni silloin - ja yritän tänään muistaa, että 10 vuoden päästä näytän vanhemmalle kuin nyt - on siis hyvä olla iloinen just nyt.

Juu, se elämä on ihmeellistä Mulla meni ne parikymppiset juurikin näin, normaalipainoista kroppaani (ja 6-8 kiloa nykyistä kevyempää) inhoten. Nyt ottaisin sen kropan erittäin mielelläni Noh, täytyy vain ajatella että kymmenen vuoden päästä varmaan taas muistelen kaiholla tämän hetkistä tilaa

Vähän sama kuin iän kanssa. Teininä sitä ajatteli että 50 vuotias on ikäloppu, nyt ei 60 vuotiaskaan sitä ole

Jo yli 60v. (6 voin todella sanoa, että elämä n 5-kymppisenä oli tosi hyvää aikaa. Nyt alkaa olla monenmoista kremppaa.

JOTEN NAUTTIKAA JA PITÄKÄÄ HUOLTA ISESTÄNNE, ETTÄ KREMPPOJA TULISI ,MAHDOLLISIMMAN VÄHÄN.


Vielä silti yritän saada nuo extra kilot pois ihan diabeteksen takia.

Sitä yli kolmekymppisenä toivoo, että joku olisi ohjannut silloin, kun 20 vuotiaana normaalipainoisena laihduttelin aina aika ajoin itseäni kitukuureilla ja ylipäätään oletin, että normielämän kuuluu olla rasvatonta kanasalaattia, että kumpa joku olisi kannustanut minua toisin silloin. Eli kateus harvoin on kommenttien taustalla vaan oma kokemus siitä, mitä jatkuvat skarppaamiset itselle aiheuttivat.

Mikään ei ole niin helppoa, kun laihduttaa pienillä kaloreilla. Oma suosikkini muinoin oli 14 päivän vaahterapalmusiirappi-paasto. Eli en kadehti pienillä kaloreilla laihduttajia, koska tiedän, että se jos mikä on helppo ja nopea tapa laihtua. Eli en kadehdi niitä, jotka onnistuvat laihtumaan helpoimmalla tavalla. (Niitä toki kadehdin, jotka onnistuvat laihtumaan helposti kiloklubin suosituksilla - siis positiivisesti) Mutta jos vaan alkaa huomaamaan, että kitukuurit pitää ottaa aina uudestaan ja uudestaan käyttöön, niin ehkä voisi miettiä, että saattaako sillä olla pidempiä seurauksia omaan elämään kuin väliaikainen hivenaineiden puutos? Tämä kommentti ei siis väitä, että täällä joku uudestaan ja uudestaan kituilisi - halusin vain varoittaa omasta elämästäni.

Ja ei - minun seuraus ei ollut anoreksia (monihan ei varmaan sitä edes osaa pelätä, kun pitää sitä "coolina" tapana, jos vaan pysyy "aisoissa"). Vaan entistä hanakammin kiinni pysyvät liikakilot. Juu -u. Tietenkään tämä ei tule kysymykseen kenenkään tätä lukevan kitukuurilaisen kohdalla - koska omaa niin paremmin itsekurin kuin minä muinoin

maanantaina, 1. lokakuuta 2012 klo 07:50 *MaLa* kirjoitti::
Vähän sama kuin iän kanssa. Teininä sitä ajatteli että 50 vuotias on ikäloppu, nyt ei 60 vuotiaskaan sitä ole

Niinpä,mä täytin 10 niin isäni täytti 50v.oli ikäloppu ukko nyt sitä meikälaisellä lähestyy 60v uhkaavasti!

Älkäähän toverit väärin käsittäkö! Elän makoisaa enkä vatvo makkaroitani tunnista toiseen vaan pystyn todella nauttimaan elämästäni. Monet täällä päivittelevät miksi sinne alarajoille pitää päästä, BMI ei kerro mitään! Olen vuosien saatossa laihduttanu milloin milläkin kidutuksella joka ikisen lihaksen kehostani ja olen malliesimerkki laihasta läskistä, siksi yhä laihdutan mutta käyn myös salilla (joka onkin ainoa paikka missä jotain tuloksia tulee -.-) ja keskityn erityisesti proteiinin saantiin. Edelleenkään minua ei se paino kiinnosta tipan tippaa mutta jotain mittareita sitä on seurattava jotta tietää tapahtuuko mitään. Ja kun mittanauhan lukemat eivät muutu odottaisin että vaa'alla tapahtuisi, mutta missään ei tapahdu mitään! Klubin suosituksilla en selvästikään laihdu. Miten siis voin koskaan tasapainoillakaan kun jos näillä kaloreilla (~1500/päivä) paino pysyy samana niin logiikan mukaan suuremmilla se lähtee nousuun. Alemmas en kaloreissa pysty menemään, vaikka niitäkin päiviä joskus sattuu. Takana nyt puoli vuotta jumia jonka aikana siis paino on noussut kaksi kiloa.