Tosi ajattelematonta antaa ylimääräisten ihmisten hengailla kampaamossa, mutta hienoa, että sait hiukset kuntoon! Kampaamosta haaveilen minäkin ja yritän laskelmoida, vieläkö uskaltaa mennä, onko luvut menossa pahempaan vai parempaan ja onko se tukka oltava ojennuksessa, kun täällä kotona vain on. Elokuussa kävin edellisen kerran ja peilin ohi ei uskalla kulkea Toivottavasti olkapääsi asettuu, jatkuva kipu on varmaan kamalaa.

En malta olla puuttumatta lemmikkiaiheeseen. Ymmärrän hyvin, että lemmikkiin kiintyy, mutta haluaisin kuitenkin erottaa eläimen ihmisestä, ihan vaikka eläimen oikeuksien puolesta...sillä on oikeus elää oman lajinsa mukaista elämää eikä taipua ihmisten vauvanukeksi.

Se ei kuitenkaan estä vaikka pukemasta koiraa. Meillä pienellä kolmikiloisella mustalla koiralla oli useapiakin takkeja, enimmäkseen pimeän ajan heijastimia varten. Kätevä oli laittaa myös kurakelillä joku ohut mantteli, ettei aamulla töihinlähtökiireessä tarvinnut alkaa pesemään koiraa kokonaan, vaan tassujen huuhtelu riitti. Kylmän vuoksi sitä ei tarvinnut pukea, sillä oli paksu pohjakarva. Koirasta ei kopeloimatta tiedä, onko sillä pohjavillaa (vastaa laamapaidan ja villakerraston yhdistelmää ihmisellä) vai pelkkä päällyskarva ( tuulitakki) kroppansa peittona ja pukemistarve riippuu karvan laadusta.

Minulla se raja kulkee siinä, miten suhtaudutaan toisen lemmikin kuolemaan. Kun esim facessa tulee koiran kuolemasta kertovia viestejä, niihin usein kommentoidaan sanomalla "Otan osaa" . Jos lemmikistä jo sanotaan näin, mitä sitten sanotaan, jos joku menettää ihmisystävänsä tai perheenjäsenensä.

Kun nyt korona-aikaan kaikessa on siirrytty virtuaalisiin korvikkeisiin, niin olen pohtinut, voisiko meilläkin olla virtuaalinen koira. En saa lähdettyä lenkille kuin kerran päivässä, mutta koska en voi kävellä yhteen menoon vielä muutamaa kilometriä pitempään yhtä soittoa, pitäisi tehdä toinen (ja ehkä kolmaskin...) pikkulenkki. Voisin virkata, kutoa tai ommella ovensuuhun pieneen koriin kerälle koirapojan, jonka kylkeen tasku, jonne laitan kännykän, joka jäi käyttämättömäksi, kun ostin juuri uuden, Hälytys aamuin, illoin ja päivälläkin ja hälytysääneksi ulos pyrkivän koiran vinkunaa. Toimisikohan tämä

Tutulta kuulostaa...noin meilläkin tehdään, puhutaan koiran ja kissan suulla enkä nää miksi se siitä kärsisi. Ja jos totta puhutaan, en olisi kyllä yhtään ihmetellyt, jos meidänkin otus olisi itsekin jotain sanonut omasta puolestaan.

Täytyy myös tunnustaa se ateljeekuva ja joulukortti...menin jopa niin pitkälle, että teetin postin omamerkki-palvelussa koirankuvasta postimerkin korttiin ja siinä se pönötti rusetti kaulassa postimerkissä kuten muutkin merkkihen...merkkiotukset

Voi Kipa, elät rankkaa aikaa äitisi ja kipujesi vuoksi. Jaksamista.

Lemmikkieläimet - minulle koirat ovat aina olleet kavereita, ystäviä, joiden seurasta iloitsen ja joiden kuolemaa itken, ilman toista tunnetta ei olisi toista. Mutta kaikenlainen elämästä vieraantuminen- se että itkee täysin vieraiden julkkisten kuolemaa, että vuosikausia kirjoitellaan siitä kuka kenenkin kuolemaa suree eniten, kaikki tuo on minusta todellisten tunteiden vähättelyä.

Mutta sitten ihan toiseen asiaan:
Pari vuotta sitten ystävä kutsui minut mukaan facebookissa olevaan ”Helsinki vanhoissa kuvissa”- ryhmään. Kuvien täytyy olla ennen vuotta 1985 otettuja ja monet kuvat ovatkin tätä paljon vanhempia. Tosi mukava ryhmä!

Stadi on ihan eri stadi nykyisin kuin se minne synnyin, missä asuin ja mistä aikoinani Ouluun muutin. Nykyisin tarvitsisin ehdottomasti jonkinlaisen opaskirjan osatakseni kulkea lapsuuteni, nuoruuteni, osin aikuisuutenikin (ikävuoteen 35 asti) kaupungissa.

Vanhat ravintolat ovat erilaisia kuin ennen tai häipyneet kokonaan kuvioista, sporalippuja en enää osaisi ostaa, metron rappusia en juoksisi entiseen tapaani vauhdilla alas tai ylös( jos yleensä uskaltaisin mennä niihin lainkaan), autoa en osaisi parkkeerata minnekään, Oodi ja Amos Rex ovat minulle vieraita paikkoja. Olen kuin maalaisserkku ennen niin tutussa stadissa.

Mutta yhä on moni asia myös ennallaan ja aina ovat tietysti muistot. Lapsuus Arabian tehtaan varjossa, puihin kiipeily Annalan metsikössä , Annalan kentän pukukopin pinttynyt haju, kun kylmässä kopissa vaihdettiin luistimet jalkaan, sulkapallon pelaaminen Kaironkadun pihalla, asfaltin tuoksu kuumina kesäpäivinä, käveleminen Suomenlinnan valleilla käsi poikaystävän kädessä, istuminen Tuomiokirkon rappusilla vailla huolen häivää, ensimmäinen työmatka upouudella metrolla täpötäyden bussi numero 80:n sijasta, Kallion grillin ja Juttutuvan monet hauskat illat, vaatteiden läpi puhaltava tuuli, meren haju, vaahteran lehdet jalkakäytävällä.

Kun muutimme Ouluun oli minulla aluksi valtava Helsinki-ikävä. En niinkään kaivannut ihmisiä- tai tietysti heitäkin, vaan kaipasin Helsinkiä, joka oli minulle tuttu. Jossa osasin kulkea paikasta toiseen, jossa olin käynyt kansa- ja oppikoulun, tehnyt kesäduuneja 15- vuotiaasta lähtien, ihastunut, saanut ensimmäisen suudelmani, rakastunut, synnyttänyt lapseni ja haudannut lapseni isän. Kaipasin Helsinkiä, jonka osa olin ja joka oli osa minua.

Kun oululaiset puhuivat omaa murrettaan tunsin oloni vieraaksi. Kun he puhuivat paikoista niiden vanhoilla nimillä, en vielä tuntenut edes paikkojen uusia nimiä. Kun menin ensimmäiseen työpaikkaani – pyörällä niin kuin muutkin oululaiset- minulla oli kartta mukana, muuten olisin eksynyt. Kun istuin jalkapalloa katsomossa (OTP pelasi silloin hetken ylimmällä sarjatasolla) olin varmaan ainoa, joka kannusti HJK:ta eikä OTP:tä. Kun sanoin: ”Hei, stikkaa dörtsi poseen ku lähet” sain kuulla monta kuukautta irvailua omasta murteestani, stadin slangista.

( Slangisanat ovat nyt ihan toisia kuin 50-60- luvulla, joka oli minun murrettani. Nuoret puhuvat eri puolella Suomea jonkinlaista omaa yleiskieltään ja somekieli on sitten luku sinänsä: atm. asap, CU, btw...ymmärtää ken ymmärtää

Niin, kun katselen vanhoja kuvia stadista voin yhä tuntea kuuluvani jonnekin. Noiden kuvien maisemiin, katuihin, taloihin, kaupunginosiin.

Oulussa olen asunut nyt jo kauemmin kuin Helsingissä. Silti olen täällä tullista tullut, hieman vieras, jonka puhe edelleen on erilaista kuin perusoululaisten. Ei minun suuhuni sovi luontevasti : - Alakko nää? Tai - Ookko nää ihan pölijä? Tai - Otakko nää puurua ja siihen maitua ja hillua? Tai- Ölövinä aijaa autua.. Tai sanat: kompiainen, onnikka, leeta...

En kuitenkaan enää muuttaisi Helsinkiin takaisin. Nykyisin se on minulle aika vieras kaupunki. Oulu on tutumpi ja murrettakin jo ymmärrän hyvin. Meitä tullista tulleita on täällä paljon, mutta moneen syntyperäiseen oululaiseenkin olen saanut tutustua. Kivoja ihmisiä monet heistä.

No, miksiköhän tästä nyt tuli tämmöinen kirjoitus. Piti ihan vaan kertoa miten mukava foorumi facessa on tämä: ” Helsinki vanhoissa kuvissa. ”

Mukavaa viikonvaihdetta itse kullekin.

Heippa taas

Asics Gel, voitko yhtään vinkata, missä päin asustat? Ymmärrän toki, jos et halua siitä mitään vinkkiä antaa. Me teetimme kerran joulukortteja yli 10 kiloisesta lohesta Siippani taisi komeilla samassa kuvassa Enää ei varmaan suostuisi.

Heräsin tänä aamuna kovassa nuhassa..... Kuumetta ei ole, mutta viluinen olo koko päivän, paitsi äskeisen suihkun jälkeen. En ole ollut lainkaan ulkona tänään. Hyvä, että sain pedit pedattua ja oli pakko vähän heilutella imurin vartta - varovaisesti kyllä.... Kohta pitäisi jaksaa aloittaa salaatin laitto. Syömme tänään itse pyydettyjä paistettuja siikafileitä. Valkkari on jääkaapissa. Eilen illalla herkuttelimme pitkästä aikaa juustoilla. Höysteenä oli siian mätiä punasipulin ja smetanan kera. Sitä on nyt niin paljon, että voi herkutella useinkin

JJ olipa kiva lukea Helsingin muisteluista. Rakas siippani kuuluu johonkin stadin slangi-ryhmään. "-bonjaatsä mitään fillarin päälle - siin on snadi kasa muttereit ja se kulkee, ku polkee" , Mehän olemme molemmat syntyperäisiä stadilaisia, nykyään asustamme virallisesti naapurikaupungissa. Käytännössä suurin osa vuodesta kuluu täällä vapaa-ajan paikkakunnalla - jopa ilman koronaakin.

Kun nykyinen mökkipaikkakuntamme liitettiin Mikkeliin noin kuusi vuotta sitten, niin pidän kyllä itseäni kaksoiskuntalaisena. Muuten en ole kokenut mitään ikävää, paitsi tänä keväänä, kun uusimaalaisiin suhtauduttiin koronapelossa täällä paikallisissa naamakirjaryhmissä niin kielteisesti. Siitähän aikanaan kirjoitin tännekin. Pahoitin mieleni, mutta en sentään tehnyt päätöstä, että en enää osta mökkipaikkakunnalta mitään. Tiedän, että moni on niin tehnyt. Meillehän se ei olisi edes käytännössä mahdollista.

Nyt ruuan laittoon. Mukavaa viikonloppua teille kaikille.

Hyvinkäällä asumme, yritän olla kirjoittamatta ihan päättömiä, niin ei se tunnistaminenkaan ihan maailmanloppu olisi

Minäkin kuulun Stadin slangi-ryhmään, mutta en kommentoi mitään, etten paljastuisi tamperelaiseksi . Myös muutaman paikkakunnan vanhat valokuvat-ryhmään ja Twitterissä seuraan Signe Brander-tilejä mustavalkoisista ja värillisistä Helsinki-kuvista. Vanhat kuvat ovat upeita ja mustavalkokuvat jotenkin nostalgisia.

Kyllä se suhtautuminen uusmaalaisiin kuumotti täälläkin ja etenkin siinä kohtaa, kun muuallakin alkoi olla isoja lukuja täällä oli rauhallisempi kohta. Paras antaa mennä vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Jaahas, pitää lähteä viemään virtuaalikoira ulos ennenkuin mennään saunaan. Päivälenkille en päässyt, kun mies sanoi, että kyllä hänkin voi ottaa _sen_ mukaansa, kun menee omalle lenkilleen

Hauska viikonloppu takana ihan oikean koiran ja kahden poikaviikarin kanssa! Kiljukaulojen vanhemmat lepäilivät hotelli Kämpissä, jonne tytär oli saanut työpaikkaa vaihtaessaan lähtijäislahjaksi lahjakortin. Korona viivästytti, mutta nyt nautiskelivat kaksistaan.

Meillä riitti mökillä puuhastelua. Käytiin kävelyillä, ihasteltiin, kun Juniori "keuli" pyörällä, joka oli saatu mökkikäyttöön Justuksen lapsenlapselta. Heviteini innostui miestentöistä, sahasi puista kuivuneita oksia ja raahasi kasoihin silppuamista varten. Iker raahasi isoja keppejä sitä mukaa kasasta pois. Tarjoilin glögiä ja pipareita terassilla, Ikerkin sai piparin.

Lauantaina katoin parhaimman astiaston ja pellavaservietit, varsinkin Heviteini arvostaa kauniita astioita. Söi valtavat kasat ja tuli tunnin päästä kysymään, onko meillä mitään naposteltavaa. Pojat valitsivat kumpanakin iltana leffan, jotka katseltiin yhdessä, naposteltavaakin löytyi.

Ikerille on annettava ruiskulla suuhun aamuin illoin hermolääkettä ja tytär varoitteli, että se pistää hanttiin kaikin tavoin. No minähän olen lääkinnyt meidän koiria tarpeeksi usein, enkä siedä mitään pelleilyjä siinä asiassa. Näytin Iksulle mehevää sydämenpalaa ja selitin, että tuon kohta saat. Ja niin koira seisoi paikallaan, tosin mulkoili murhaavasti, kun ruiskutin lääkettä. Haavakohdan rasvaus sujui sitten jo ilman mulkoiluja. Ikerin tarvitsee käyttää kuuppaa enää öisin, joten se riemuitsi pihalla villinä ja vapaana.

Iker ei koskaan herätä minua. Mutta kun silmäripseni hieman värähtävät, se ryntää etutassullaan sänkyyn, kiljuu riemuissaan ja suukkoja satelee. No nyt sillä oli kuuppa päässä, mutta iso kieli ehti kastella koko naamani. Voi kun me ihmisetkin osaisimme riemuita alkavasta päivästä yhtä täysillä.

Heviteinin kanssa juteltiin hieman hänen ikäisiään askarruttavista asioista, mutta niin minä kuin Justuskaan emme osanneet vastata, miltä sperma maistuu. Poika kertoi kavereidensa kertoneen asiasta. En minä osannut kakistella muuta kuin että ehkä sun täytyy itse maistaa. apua! Kaikenlaisia asioita saattaa teini-ikäistä pohdituttaa. Helpompi olisi ehkä jutella tyttöjen juttuja, mutta kun on vaan näitä poikia.

Eilen katsottiin formuloita, varsinkin Juniori, joka edelleen aikoo ruveta formulamiljonääriksi. Hän on kuin google, joka tietää kaiken formuloista.

Kohta oma remonttireiskani tulee minun puolelleni kiinnittämään kylppäriini uuden hyllyn, minun tehtäväni on huokailla ihastuneesti hänen taidoilleen!

Hyvää alkanutta viikkoa.

Toivottavasti Kipa on päässyt tai pääsee nopeasti eroon nuhasta. Onko sinulla nenäkannua, minä olen saanut usein siitä avun jos allergialääkkeet eivät ole auttaneet.
Teillä on ollut hyviä siikasaaliita, taitaa olla kutuaika parhaimmillaan. Kuulin eilen että Saimaalta Suomenniemen vesiltä oli noussut samasta verkkojatasta 15 isoa siikaa ja yksi 8-kiloinen hauki.
Me nostimme veneen vedestä jo kolmisen viikkoa sitten, eilen vähän harmittelimme hoppuilua kun kuulimme hyvistä saaliista. Me emme saaneet koko kesänä kuin yhden siian.

Minun päiväni ovat jotenkin vain karanneet käsistä, en ole saanut mitään merkittävää aikaan.
Etämiehen kanssa olimme perjantaina Lappeenrannassa ostoksilla. Oli hankittava kolme synttärilahjaa jälkikasvulle. Eivät juhli tällä kertaa mutta sovittiin että käydään perheittäin eri päivinä kahvittelemassa jotta tartuntavaara jää pienemmäksi. Sain vihdoin hankittua uudet farkut todella kuluneiden farkkujen tilalle. Olin etsinyt farkkuja monesta liikkeestä kun edellistä sopivaa farkkumallia myydään nykyisin lähimmillään Lahdessa eikä uutta mieleistä mallia tahtonut löytyä. Ystävän vinkistä menin farkkukauppaan jonka olin mieltänyt nuorisoputiikiksi. Yllätyin kun myyjänä ollut ehkä ikäiseni mies kyseli toiveeni ja toi ensin vähän liian isot farkut sovitettavaksi, mutta jo toiset sopivat kuin mittojen mukaan tehdyt. Tähän omenavartaloon on housujen osto melko haasteellista, joten tulen käyttämään saman kaupan palveluita jatkossakin. Vietimme kaupungissa lähes koko päivän ja askeleitakin tuli kiitettävästi, vaikka kaupoissa kiertely ei kovin tehokasta liikuntaa olekkaan kuntoilun kannalta.

Lauantai meni siivotessa. Syydä moiseen oli kun huomasin perjantai-iltana kultaisen korvakorun kadonneen. Lukko oli kuitenkin korvan takana paikallaan, jota ihmettelin. Vaikka ravistelin matot ennen ulosvientiä ja puunasin koko huushollin etämiehen avustuksella ei korua löytynyt.
Roskikset jäivät kyllä tutkimatta ja kun koru oli aika pieni, niin on mahdollista että se on tippunut viemäriin. Tulipa kuitenkin koti puhtaaksi, korvasi vähän korun menetystä.

Sunnuntaina kävimme autiotalolla jonka alle on muuttanut mäyrä jo toiseksi talveksi peräkkäin. Metsästäjät eivät ole saaneet aikaiseksi häätää sitä koirien avulla useista pyynnöistä huolimatta.
Päätin yrittää itse keksimääni konstia häätöön. Olen kuullut että mäyrä valitsee talvipesäkseen rauhallisen paikan, joten vein vanhan radion talon eteiseen ja laitoin hevikanavan soimaan nupit kaakossa. Kohta lähden katsomaan onko temppu tehonnut.
Etämiehen toimiessa personal trainerina lähdimme talolta kohti noin kilometrin päässä olevaa venerantaa ja sieltä jatkoimme kalliolle jonka pystyseinämässä on kalliomaalauksia. Ne voi nähdä kuitenkin vain järveltä katsoessa. Kyseisen kallion laelta löysin muutama vuosi sitten tuoksuvalmuskoita eli matsutakeja. Innostuimme jatkamaan lenkkiä vielä naapurikylään osin metsässä tarpoen. Lenkille tuli mittaa rannekkeen mukaan noin 6 km, eikä jalka kipeytynyt kun kävelyalusta oli pehmeää soraa tai sammalta.

Tällaista tasaista elämää täällä itäisessä osassa maata. Nyt jäin taas yksin kun etämies lohkaisi hampaansa ja lähti savoon etsimään apua vaivaan.
Täytyy lopettaa sepustus ja lähteä katsomaan mäyrän tilannetta.

Olen syntyjäni toisen polven helsinkiläinen, kun äitinikin oli siellä jo syntynyt. Meillä ei kuitenkaan koskaan käytetty Stadin slangia, sillä äitini katsoi sen kuuluvan Pitkänsillan toiselle puolelle Muistan kun isäni suunnitteli isompaa asuntoa (johon meillä ei olisi kai loppujen lopuksi ollut varaakaan!) ja oli löytänyt mielestään sopivan Kalliosta. Hän ei voinut koskaan ymmärtää, kun äitini oli sanonut, ettei aito helsinkiläinen muuta Pitkänsillan "tuolle" puolelle Mehän asuimme Kruununhaassa, hyvänen aika!

Äitini oli syntynyt Kruununhaassa ja siellä hän asui parin vuoden tuskallista Maunulan aikaa lukuun ottamatta, koko ikänsä. Siellä oli erittäin aktiivinen Kruununhaka-seura ja joskus tutut ihmettelivät, miksei äiti ollut liittynyt siihen. Hän oli kuitenkin sen verran selvillä seuran kuvioista, ettei siellä ollut juurikaan aitoja kruununhakalaisia, vaan kaikki olivat muualta tulleita ja niin kruununhakalaisia, niin kruununhakalaisia! Kaipa me itse kukin olemme omalla tavallamme nurkkakuntaisia ja ehkä vähän snobejakin Sittemminhän Stadin slangista on tullut juurikin "oikeiden" stadilaisten muotijuttu ja siitä on tehty sanakirjoja sun muita projekteja.

Olen samoilla linjoilla Jumbojetin kanssa, etten enää pitkään aikaan ole haikaillut takaisin Helsinkiin. Siellä on kiva käydä ja osaan jopa ostaa lippuja kulkuvälineisiin. Ne kannattaa ostaa etukäteen Ärrältä tai automaatista, sillä ne ovat siten halvempia. Metron liukuportaita en ole koskaan juossut, kun nehän ovat siellä juurikin sen vuoksi, ettei tarvitse juosta! Ei myöskään tulisi mieleenkään käyttää autoa, kun julkisilla pääsee helpommalla.

Olemme nyt asuneet Tampereella 24 vuotta (mihin aika kuluu?!) ja täysin kotiutuneita. Tampereen kiältä emme kuitenkaan puhu eikä se kaiketi pahemmin kuulu puheestakaan. Tietenkin olen perehtynyt kiälen perusytimeen ja osaan tarvittaessa sujuvasti sanoa kiakko, laittaa kenkät jalkaan ja nousta aamuisin sänkystä. Tampereella ei jäähallissa ole matseja vaan pelejä eli kun joku kysyy "onks tänään peli", niin jokaisen tulee tietää, ettei kyse ole mistään potkupallosta yms. vaan nimenomaan jääkiekosta! Ja mustaa ostaessa sanotaan joko hinta esim. "kahrella eurolla" tai sitten ilmaisulla "menopaluu". Tuosta viimeksi mainitusta en uskalla suoralta käreltä sanoa, miten paljon sillä saa

Me kun muutimme tänne, en oikeastaan lainkaan tuntenut ikävää Helsinkiin. Mehän tietenkin kävimme siellä melkein joka viikonloppu äitini luona, mutta kaipa siihen vaikutti sekin, että muuton yhteydessä tuli myös elämänmuutos, kun muutimme meirämmiähen kanssa yhteen. Piti siis tottua siihen, ettei enää voinutkaan tehdä ihan mitä mieleen tuli, vaan täytyi ottaa myös toinen mielipiteineen huomioon. Hyvinhän se kuitenkin sujui ja sujuu vieläkin, mitä nyt aina välillä tekis mieli tappaa

Tänään menemme katsomaan Kiviä taskussa. Se on se Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esitys, jota he ovat kiertäneet esittämässä ympäri maata pitkästi toistakymmentä vuotta. Täälläkin he ovat vierailleet usein, mutta vasta nyt päätimme käydä katsomassa, mistä suuri suosio johtuu.

Toivotan mukavaa alkanutta viikkoa kaikille

Oli ihana lukea Jumbojetin Helsinki-muisteloita. Samaistuin niin niihin. Ihailen sinua, että olet niin hyvin sopeutunut sinne Oulun tietämille pohjoiseen.

Meidän piti muuttaa Jokioisiin 80-luvun puolivälissä, kun mies sai sieltä viran. Emme muuttaneet heti, vaan mieheni kävi siellä 3-4 päivää viikossa ja teki loput etätöitä kotona. Eipä hän siellä viihtynyt, vaan irtisanoutui puolen vuoden päästä. Lieneekö syynä lähinnä se, että perhe oli Helsingissä.

Olen syntynyt Helsingissä ensimmäisen polven helsinkiläisenä, mutta asunut 6 ensimmäistä vuotta Kymenlaaksossa Karjalan siirtolaisten parissa. Helsinkiin muutettuani puhuin heti kirjakieltä, joka oli tuttua minulle luetuista kirjoista. Nuoresta isästä huolimatta minulla oli tunne, ettei siellä karjalan murretta puhuta. Stadin slangi oli myös aivan vieras Tyttönorssilaiselle. Asuimme aluksi Taka-Töölössä ja 14-vuotiaana muutimme Pajamäkeen. Pitkän sillan toinen puoli pysyi kauan vieraana alueena, kunnes 17-vuotiaana menin ensimmäiseen kesätyöpaikkaani OTK:n kemiallisen tehtaan konttoriin Sörnäisiin. Vieläkin muistan kahvipaahtimon tuoksut ja ahdistavat paluumatkat ruuuhkabussilla, jonka takasillalla seisottiin työmiesten keskellä kuin sillit suolassa.

Sittemmin menin naimisiin etelä-pohjalaisen miehen kanssa ja vuosien varrella murre tarttui minuunkin siellä käydessäni. Yhtä sujuvasti vaihdoin karjalan murteeseen vieraillessani Kymenlaaksossa sukulaisten luona.

En haluaisi myöskään muuttaa Etelä-Pohjanmaalle, eikä kai mieskään enää, vaikka joutuu käymään siellä usein. Kymenlaaksokaan ei enää tunne läheiseltä, koska lähes kaikki vanhat, rakkaat sukulaiset ovat kuolleet. Varhaislapsuuden kotini on nykyisin autiotalo.

Pojanpojan (nimim. Isoveli) luokalla lukiossa oli koronatapaus. Lähimmät kaverit joutuivat karanteeniin, muut saivat jäädä kotiin tai tulla kouluun. Onko nyt kuitenkin alettu höllätä turvatoimia? Isoveli jäi viikoksi kotiin, koska hänen vastustuskykynsä ei ole kovin hyvä. Myös Peijulin rinnakkaisluokalla oli koronatapaus, joka ei muilla luokilla aiheuttanut toimenpiteitä.

Olen jo kohta stailannut koko kodin ja ostanut melkein kaikki joululahjat. Mitähän sitten tekisin?

Mukavaa viikon jatketta kaikille! Pysykää terveinä!

Hyvä kirjasuositus, Merelle! Mä ahmaisin Kinnusen e-kirjana heti kun se ilmestyi, ja nyt suunnittelen, josko ostaisin painetun ja lukisin sitä hitaasti, nautiskellen. Hassua kyllä, printtikirjat ovat mun lukulistallani saaneet antaa tilaa digitekniikalle. Luen noin 8-10 kirjaa kuukaudessa, niistä suurin osa on e-kirjoja.

Siirtymä paperista poispäin näkyy tapahtuneen viimekeväisen lockdownin aikana, kun kirjasto oli kiinni eikä keskikaupungin kirjakauppoihin meno houkutellut kun olisi pitänyt kulkea ratikalla. Se tuntui silloin kovin uskalletulta, nythän tässä kuljeskellaan jo varsin vapautuneesti joskin maskit tiiviisti naamalla.

Viime viikolla oltiin kahdessakin taidemuseossa, kiitos ensin IL:n ja Justuksen jotka halusivat nähdä arkkitehtuuria, sitten tyttäreni, jota kiehtoivat mustavalkoiset 1960-luvun kuvat. Siis Helsingin maisemat ja ennen kaikkea ihmiset ajalta ennen hänen syntymäänsä. Amos Rexin Egypti-näyttelyyn (jonka mä olen kyllä kertaalleen jo nähnyt) olisi menty, ellei Lasipalatsilla olisi ollut jonoa (UK ei kestä minkäänlaista jonottamista, vaikka on muuten hyvin sopeutuva tyyppi. Keväisin kun veneiden vaahtosammuttimia tarkastetaan satamassa, mä seison jonossa tusinan vieraan miehen kanssa, oma tarkkailee tilannetta kauempaa tai puuhailee niitä näitä veneellä.)

Mitä murteisiin tulee, niin mä taidan olla jonkinlainen kielikameleontti. Ympäristön puheenparsi tarttuu aika nopeasti; takavuosina työkaverit naureskelivat että kun Tiinu sanoo mie ja sie, niin tietää että se tulee tapaamasta Laila Hietamiestä (nykyisin Hirvisaari). Ja kun vävyn äiti puhuu pohojalaasittain, saan pitää kielestäni kiinni etten ala käyttää samoja sanoja (voisi luulla että pilkkaan puhettansa). Stadissa asutut vuosikymmenet ovat nekin jättäneet jälkensä, minähän tulin tänne parikymppisenä, mutta UK ja muutamat muut toisheimolaiset väittävät, että kun innostun tai kun puhun sukulaisten kanssa puhelimessa, alan suoltaa savoa.

Eilen oli niin pimeä päivä, että piti vaihtaa keittiöön jouluverhot. Tänä aamuna syötiin riisipuuroa kanelisokerin ja luumu-rusinakeiton (kausimaku kaupan hyllyltä) kanssa. Jouluunhan on enää 37 yötä ja suunnilleen yhtä monta päivää.

Mukavia päiviä – pysykää terveinä ja pirteinä!

PS. Kipalle jaksamista omien kipujen ja äidin terveystilanteen kanssa. Ja jos muitakin potijoita on, niin paranemisia!