Kyllä minullakin sienisalaatti itsepoimituista sieniä on tärkein jouluruoka. En ole varmaan koskaan ostanut sieniä. 
Mutta onnistuin poimimaan heti kauden alussa rouskuja niin, että on sekä suolassa purkki, että kahdenlaisia etikkasieniä.

Mennalle tässä vaan vastaan. Kyllä meitäkin vähän arvelutti koiran pissaamistarve; reppuun laitettiin pissa-alusta ja mä olin melko varma, että kyllähän se tuossa ajassa kastuu ja olin valmis viemään sekä eläimen että repun heti pesuun, kun päästään perille loma-asuntoon. Mutta ei, koira oli täysin kuiva, alusta ja reppu samoin.

Ilmeisesti eläin ymmärsi, että on yö, ja yöllä nukutaan. Vaikka sitten lentokoneessa jossa moottorin hurina tahtoo uuvuttaa isommatkin matkalaiset uneen. Kyllä meidän pikkupiski tuon 7 tuntia pärjää öisinkin nykyään hyvin. Ilmeisesti 3-4 kk iässä pidätyskykyä alkaa löytyä.

Säässä kuin säässä ulkoilutuksella on tietysti puolensa ja puolensa. Näin emännän kannalta ajateltuna koira on siitä kätevä, että se pakottaa lenkille (jopa useammalle!) päivittäin. Toki mä muutenkin kävisin. Ja kun ulkoilutuksen voi kätevästi jakaa UK:n kanssa (tai lähteä yhdessä) niin uskon meidän pärjäävän.

PS. Sienisalaattikeskusteluun sanon sen, että jouluruokiin se toki kuuluu meilläkin. Mutta tänä vuonna en tavoittele täydellisyyttä eli itsepoimintaa; itse asiassa en käynyt sienimetsässä kertaakaan ennen tänne lähtöä. Ja täältä tultuahan se onkin jo myöhäistä. Kyllä varmaan joku jossain rouskujakin poimii, ja Hakaniemen torin maalaismarkkinoilta niitä on ainakin aiemmin saanut.

Meillä sienisalaatti ei kuulu joulupöytään, mutta täältä lounaisrannikolla kun asutaan, niin aika usein, varsinkin viime vuosina, jouluna on syöty aattoaamuna kerätyistä suppiksista tehtyä soosia. Mieluummin kyllä ottaisin kunnon valkoisen joulun.

Mekin eilen juteltiin joulunvietosta Justuksen kanssa. Haluamme (= minä haluan) viettää joulua omalla mökillä pitkästä aikaa. Mulla on vintissä monta laatikkoa joulukoristeita, joita ei ole kannattanut laitella, kun ollaan oltu joulut aina Espanjassa. Hassua ehkä, mutta mä haluan tosi kovasti laittaa ne esille ja rakentaa joulua! Tyttären perhe lähtee Espanjan kotiinsa. Tulee eka joulu ikinä, kun ei vietetä sitä yhdessä. Mä olen joskus ehdottanut, että haluaisin matkustaa vaikka Sveitsiin johonkin vuoristohotelliin yksikseni, mutta tytär ei ole suostunut edes neuvottelemaan. Nyt hän kai luottaa siihen, että mä pärjään Justuksen kanssa!

Käytiin läpi, mitä ruokia kumpikin haluaa jouluunsa ja sienisalaatti oli ilman muuta. Ja kaviaari, graavilohi, lasimestarin silli. Laatikoita ei tehdä, käydään jossakin ravintolassa syömässä perinteinen jouluateria, kun kummallekin riittää kerta-annos porkkana- ja lanttulaatikkoa.

Tytär ja vävy joutuivat eilen ajamaan Raisioon ostamaan sohvapöydän, kun Zappa oli yön aikana pureskellut Kustavin huvilalla olevan siihen kuntoon, että pääsee polttopuiksi. Onneksi löysivät samanlaisen, etteivät vävyn vanhemmat hermostu! Naureskeltiin puhelimessa, että kun voitaisiin pikkuisen vaihtaa ominaisuuksia Sysin ja Zappan kesken. Sysi on sisällä suloinen sylihauva, mutta muuttuu ulkona hirmuiseksi peuranmetsästäjäksi. Zappa taas tepastelee ulkona vapaana nätisti perheen mukana, mutta sisällä kulkee kita auki ja puree melkein mitä tahansa. Sillä vaihtuu maitohampaat ja kutina ikenissä on kova.

Seuraatteko kolmoselta Grand Designs Suomi -ohjelmaa, jossa rakennetaan erilaisia taloja? Mä vieläkin hihittelen sitä kertaa, jossa pariskunta rakensi Hirsilään yli miljoonan vapaa-ajan huvilan ja haastattelija tuumi, että aika kallishan tästä tuli, mutta hieno. Blondi, nuorehko emäntä totesi, että "sitä vartenhan rahaa tehdään, että sitä voi käyttää ylellisyyksiin." Ei varmaan tajunnut, miltä tuo kommentti kuulosti. No jaa, minä täällä tutkailen pörssisähköä, että mihin aikaan leipoisin bonuslapsenlapselle kakun...

Lyhyt tervehdys pitkästä aikaa. 🥰 Ihan ensin kiitoksia kaikille kirjoituksistanne. Kommentoitavaa olisi niin paljon, että jätän väliin - ihan kättäni säästäeksäni. 

Taitaa huomenna jo tulla kaksi viikkoa siitä, kun palasin junalla tänne Savoon. Rakas siippani oli asemalla vastassa ja sieltä suuntasimme kaupoille. 

Kaupunkiviikon aikana oli ohjelmaa joka ikiselle päivälle. Hyvä niin, nyt taas hiljaiseloa täällä kauniin luonnon keskellä. Tytär oli sitten meillä hauvavauvan kanssa yötä ja veivät minut Tikkurilan asemalle, josta pääsin kätevästi junaan. Olin kyllä vähän kuin Liisa ihmemaassa, kun en ole julkisilla vielä kertaakaan korona-ajan alkamisen jälkeen liikkunut. Minulla oli tietty FFP2-suojain ja lisäkseni näin maskin kahdella muulla henkilöllä. Varmaan niitä oli enemmänkin, mutta en nähnyt, kun en liikkunut junassa lainkaan. Kouvolassa oli pidempi pysähdys, jonka aikana seisoin ja kävelin paikallani ja kohtuudella selvisin hamstringin kanssa Mikkeliin asti. Kipujen kanssa täällä mennään edelleen. Tammikuussa tulee kolme vuotta siitä, kun lenkillä liukastuin ja oikea olkapää meni sijoiltaan. Se ei ole tullut entiselleen tuon tapaturman jälkeen. Aika ajoin kortisonipiikki nivelkapselin sisään uä-ohjauksessa on hellittänyt kipua, mutta edellisestä on jo aikaa eikä suoraan sanoen olisi rahaa tuohon toimenpiteeseen mennä. Tapaturmavakuutus ei enää korvaa sitä. Eilen se ärsyyntyi hurjasti kauppareissun yhteydessä, kun nostin painavaa kylmälaukkua toiseen asentoon kärryssä. Siippani ei juuri silloin ollut paikalla. Seuraavaksi, jos vastaavanlainen tilanne tulee, pyydän kyllä nostoapua. Yöllä piti hakea pakkasesta jättimäinen kylmägeelipakkaus käsivarren ja olkapään kipua lievittämään ja lopulta ottaa nukahtamislääke, kun olin jo yli tunnin valvonut. 

Eilinen ilta oli kaunis ja tuuleton. Olin alunperin suunnitellut ihan "kunnon ruokaa", mutta päätimmekin tehdä nuotiopaikalle tulet ja paistaa siellä makkaraa. Pitkästä aikaa otin yhden oluenkin. Maistui hyvältä - molemmat. Oli ihanaa katsella järvelle pimenevän illan myötä, kun nuotion liekit heijastuivat vielä järven pintaan. Myöhemmin illalla söimme sitten sisällä salaatin. 

Toissapäivänä kävin kävelylenkin päätteeksi katsomassa suppiksia, mutta en löytänyt ainuttakaan. Täällä on ollut niin kuivaa. Meillä päin on muutenkin mielestäni tosi vähän suppiksia (jos vertaan vaikka vanhempieni paikkaa, mutta muutama paikka tässä ihan tontin laitamilla on. Vielä eivät ole putkahtaneet esiin. Sienisalaattia olen tehnyt aina jouluksi. Aikanaan äitini teki sen. Tänä vuonna en tosin ole "suolasieniä" löytänyt, mutta minulla on vielä tönkkösuolassa niitä edelliseltä vuodelta. 

Kalaa olemme saaneet mukavasti verkoilla ja ajoittain siippani myös virvelillä. Nyt jääkaapissa on lähes kolmikiloinen lohi, joka pitäisi "pilkkoa" pienemmäksi, jotta mahtuisi savustuspönttöön. Pään otan suosiolla pois ja häntäosasta osan, josta aion tehdä graavilohta. Graavisiikaa onkin jääkaapissa. Isosta lohesta jäisi hyvät keittoainekset, jos sen putsaisi ruodoista, mutta käteni on nyt liian kipeä tuohon hommaan.

Lenkkeje olen/olemme tehneet päivittäin. Se, että saanko siippani lenkkiseuraksi, riippuu paljon siitä, kuinka paljon tekee pihahommia ja onko niin tyyntä, että pääsee melomaan. 

Toissapäivänä kävin metsän puolella myös hakemassa katajan ja kuusen oksia sekä sammalta ja varpuja. Olisi tarkoitus saada itsestään sen verran irti, että saisin aikaiseksi vähän jouluisempien asetelmien tekemisen tuohon terassille. Galluunoita olen jo ostanut "etukäteen". Vielä osa kesäkukista kukkii kauniisti ja osa yrteistä on niin pirteitä, että en ole raaskinut heittää mäkeen. Olisikohan sitruunamelissa sellainen, joka säilyisi maassa talven yli?

Tiinuliinulle vielä kiitokset neljästä neuvosta ja ihania päiviä teille sinne Espanjaan. Hienosti tuntui Lyytin ensimmäinen lentomatka sujuvan. Mennalle ja miehelleen toivottelen myös hyvää matkaa. 
Japenan matka tuntui onnistuneen hyvin. Varmasti ihanaa, kun pojan perhe asuu nyt niin "lähellä" verrattuna Kiinaan.

Koirien temmellyksistä on mukava lukea. Me emme enää ole aikeissa hankkia omaa koiraa. Hauvavauva ilmeisesti tulee tänne marraskuussa hoitoon, kun tytär ja vävy tekevät lyhyehkön matkan ystävien kanssa. 

Joulun todennäköisesti vietämme täällä. Ennen joulua on aikomus tietty käydä etelässä läheisiä tapaamassa. Tytär ja vävy menevät tänä jouluna vävyn vanhemmille - saattaa olla, että tulevat tänne sitten Tapanina. Poikamme todennäköisesti viettää joulua isäni kanssa.

Toivotan kaikille mukavaa syksyn jatketta. Kohta voi jo toivottaa joulun odotusta. Led-kynttilät ja muut pikkuvalot tuovat iloa pimeisiin iltoihin. Ajoittain kyllä palaa ihan ihka elävätkin kynttilät, mutta kun on varoitettu niin paljon pienhiukkasista - ja minä olen todella intohimoinen kynttilänpolttaja. Nyt olemme kahtena iltana laittaneet tulen takkaankin. 

Kesä on mennyt. Kuin uni, jota en olisi halunnut nähdä ja jonka kuitenkin näin. Joskus herätessä unen muistaa hyvin, joskus ei muista edes unta nähneensä ja joskus muistaa unesta jonkun pienen pätkän. Minun uneni on monelta osin sumun peitossa.

Kuitenkin, juuri nyt, olen hereillä. Mieheni voi niin hyvin kuin monen vakavan sairauden kanssa voi elää. Välillä hän voi hieman paremmin, välillä huonommin. Hyvistä hetkistä olen kiitollinen. On monia asioita, joista olemme joutuneet luopumaan, mutta toisaalta iloitsen jokaisesta hetkestä, jonka vielä saamme yhdessä elää. Ei sillä ole merkitystä mitä emme enää voi tehdä- vain sillä on merkitystä mitä kaikkea vielä voimme tehdä.

Kesään ja syksyyn on mahtunut niin paljon asioita, että en niitä enää halua muistella. Kymmeniä käyntejä laboratoriossa, ensihoitoyksikön hälyttämisiä kotiin, sairaalareissu, kestokatetri, kertakäyttökatetrit, sairaanhoitajien ja lääkärien puhelut ja tapaamiset. Joinakin viikkoina vein mieheni joka arkipäivä jonnekin terveydenhoitoyksikköön. Joskus hän istui neljä tuntia odottamassa terveyskeskuslääkärille pääsyä, joka joutui vain toteamaan, ettei voi tehdä mitään ja passitti mieheni Oulun yliopistollisen sairaalan päivystykseen, jossa taas vierähti muutama tunti. Sydänpotilaalle ne olivat rankkoja reissuja.

Kauhein tilanne on muistona sydämessäni. Oli syyskuinen kaunis lauantai aamu. Mieheni käveli horjuen keittiöön ja pyörtyi syliini. Sain hänestä sen verran kiinni, ettei hän lyönyt päätään lattiaan. Soitin 112, josta lähetettiin kotiin ensihoitoyksikkö. Laitoin mieheni pään alle tyynyn, istuin vierelle ja otin häntä kädestä kiinni. Hän avasi silmänsä ja sanoi: Jos kuolen tähän, lupaathan pitää huolta lapsenlapsista. Itkien lupasin. Hän ei kuollut, joutui vain joiksikin päiviksi sairaalaan munuaisaltaan tulehduksen vuoksi.

Haluan kiittää teitä kaikista lämpimistä lohdutuksen sanoista, joita kirjoititte silloin, kun kerroin mieheni sairastumisesta. Ne oikeasti lohduttivat. On ollut myös tosi mukava lukea kuulumisianne. Erityisesti tietysti minua on kiinnostanut koiranpentujen ihmeellinen elämä. Haluaisin sanoa jokaiselle jotakin, mutta sanonpa nyt vain, että olette te mahtava porukka ja miten hurjan hyvin jokainen pystyy ilmaisemaan itseään kirjoittamalla. Näistä tarinoista saisi hienon, koskettavan kirjan.

On lauantai ilta, kun kirjoitan tätä. Kävimme saunassa. Kovat löylyt ovat vaihtuneet lempeisiin, hellästi koskettaviin löylyihin. Mutta silti: Yhä istumme saunassa yhdessä. Yhä istumme saunan jälkeen takkatulen loimussa. Onnellisina siitä, että meillä on tämä hetki.

Meillä on kummallakin meneillään toinen avioliitto. (Mieheni on eronnut ja minun mieheni kuoli auto-onnettomuudessa. ) Maanantaina, YK:n päivänä on kulunut 40 vuotta siitä, kun tapasimme. Tämä päivä on meille tärkeämpi kuin hääpäivä. Yleensä mies on ostanut minulle kukkia, olemme juoneet pari lasillista punaviiniä, muistelleet sitä miten sateisessa Helsingissä, rauhan marssin jälkeen, tapasimme toisemme sattumalta Kallion grillissä. Istuimme vastakkain, kaksi toisilleen vierasta ihmistä ja aloimme jutella. Puhuimme politiikasta, teatterista, kirjallisuudesta, arvoistamme. Oli hyvä olla. Yhä jatkamme puhumista saman kaltaisista asioista ja aina vaan on tosi hyvä olla.

Meille annettiin uusi mahdollisuus, jota eivät kaikki ihmiset elämässään saa. Olemme saaneet elää yhdessä onnellisia, upeita vuosia. Ja joka ilta toivon, että saisimme vielä olla yhdessä joitakin vuosia.

Hyviä pieniä ja isoja hetkiä elämäänne ystävät.

Hola,

tulin vain sanomaan että olipas ihanaa kuulla Jumbojetin kuulumiset. Olet ollut mielessä monta kertaa; huojentavaa lukea että miehesi terveystilanne on mitä ilmeisimmin hallinnassa.

Ja olet ihan oikeassa siinä, että  onnestaan ja yhteisestä elämästä saa ja voi ja pitääkin olla kiitollinen. Eli kuten Eeva Kilpi sen sanoo: "Että mistä sen sitten tuntee? Siitä että kahden tuntee olevansa vapaampi kuin yksin." (muistinvarainen siteeraus kun runokirja ei nyt ole ulottuvilla).

Ihanaa eloa, toivottavasti monia yhteisiä vuosia (monia armorikkaita vuosia, sanovat ortodoksit) teille!

Mukavaa sunnuntaita myös muille foorumilaisille, me mennään koiranpennun kanssa kävelylle! Eilen se pikkuotus taapersi kanssamme 8 kilometriä (osin vahingossa, piti muka vain kävellä 4 km täkäläiseen venesatamaan ja tulla bussilla takaisin mutta kun kävi ilmi että bussia olis pitänyt odottaa miltei tunti niin päätettiin kävellä takaisinkin. Koira jaksoi kotitalolle asti hyvin, mutta hississä heittäytyi lattialle ja huokaisi. En yhtään uskalla kuvitella, mitä sen pään päällä kelluvassa puhekuplassa luki. 😊)

Jumbojet ihana kuulla sinusta. Paljon on sinulla huolta miehesi terveydestä, mutta niin tyynesti jaksat ottaa tilanteen ja iloita yhteisistä hyvistä hetkistä. Kunpa kaikki muistaisimme olla kiitollisia siitä hyvästä, mitä meillä on.

Me olemme mieheni kanssa myös toisissa liitoissa, tosin emme ole naimisissa. Tapasimme 17 ja puoli vuotta sitten. Mieheni oli leski ja minä olin eronnut viisi vuotta aikaisemmin. Hän on minua hieman nuorempi ja aluksi ajattelinkin, että mitähän tästä tulee. Minä maalta keskeltä ei mitään ja hän Helsingistä. Mutta niin vaan on vuodet vierineet ja en vois onnellisempi olla. On hyvä olla yhdessä ja tehdä mitä milloinkin. Olen monta kertaa ajatellut, että olin onnekas löytäessäni tämän hauskan, kiltin ja avuliaan kumppanin.  Toista kymmentä vuotta hän on jo asunut täällä maalla ja aina sanoo, ettei osais kuvitella enää asuvansa Helsingissä. Kotimaataan Englantia hän kyllä kaipaa, mutta sinnehän pääsee kun lähtee vaan. Marraskuussa hän onkin menossa viikon reissulle sinne. Minä en lähde tällä kertaa matkaan, mutta keväälle on hiukan suunnitelmia lähteä taas yhdessä.

Tänään oli aurinkoinen päivä ja haravoin eilisen tuulisen päivän jälkeen vielä viimeisen kerran pihaa tälle syksylle. Pyykkikin kuivui mukavasti ulkona. Voisi vielä lähteä kävelyllekin. 
Tytär varasi eilen maaliskuulle viikoksi mökin Iso-Syötteeltä. Menemme sinne koko porukalla paitsi mieheni sanoi jättävänsä väliin 😃 Hän ei hiihdä eikä laskettele, joten ei viitsi lähteä sinne itsekseen käveleskelemään. Toinen tytär tulee miehensä kanssa ehkä pidennetyksi viikonlopuksi vain, koska epäilee, etteivät saisi etätyöskenneltyä kunnolla kun on paljon porukkaa. Pojan perhe tulee myös ja jos kaikki menee hyvin 🙏🏻❤️ on heillä sitten mukana toinenkin pikkuinen. Tammikuussa minusta pitäisi tulla tuplamummu❤️

Nyt lähden ruuan tekoon. Ja pyykit täytyy hakea ulkoa ennen kuin alkavat kastua uudelleen. 

Mennallekin hyvää matkaa toivottelen. Ja kaikkea mukavaa muillekin. 

Jumbojet, olipa hyvä kuulla sinusta ja miehesi kuulumisista, mielessä olette olleet. Sydämestäni toivon teille monia hyviä vuosia edelleen. Kiitos kun kerroit.

Minun mieheni kuolemasta tuli eilen 20 vuotta. Silloin tänä päivänä lensimme tyttären kanssa Hogkongiin ja sieltä liiketuttavat hakivat ja veivät manner-Kiinaan, jossa miestäni säilytettiin sanatoriumissa. Seurasi unenomainen viikko täynnä viranomaiskokouksia ja asian selvittelyjä, joista emme ymmärtäneet mitään. Mukana oli koko ajan mieheni liikeystävän lakimies ja markkinointijohtaja. Jouduin tunnistamaan mieheni ja ensin näytille tuotiin väärä ruumis "kun te länsimaalaiset olette kaikki samannäköisiä". Painelin papereihin punaisella musteella sormenjälkiäni, koska nimikirjoitus ei merkinnyt siellä mitään. Olimme päivittäin yhteydessä Suomen suurlähettilääseen, joka ihmetteli, miten selvisimme viikossa. No minä näin usein setelikääröjen vaihtavan omistajaa, kun virallisia papereita tehtiin. Kyselin, miten voin maksaa takaisin niitä rahoja, mutta se olisi kuulemma ollut epähienoa, koska liikemies ja mieheni olivat kuin veljiä.

Vihdoin lensimme kotiin, mieheni sinkkiarkussa. Laitoin yrityksemme myyntiin, koska en olisi osannut itse sitä johtaa, menestys perustui kokonaan mieheni kykyyn visioida tulevia elektroniikan asioita. Samaan syssyyn oli hoidettava firmamme muutto, joka oli sovittu jo aikaisemmin. No ostaja löytyi ja kaikki 14 työntekijää saivat pitää työnsä. Minä jäin pariksi kuukaudeksi auttamaan. Eräänä päivänä seisoin työpöytäni vieressä ja tajusin, että nyt minulla ei ole miestä, ei ole firmaa eikä kohta työtäkään. Ja siihen pöydän päälle mä pyörryin ja siihen loppui myös työntekoni.

Pari vuotta meni pahimmasta toipumiseen. Kävin terapiassa vuoden, koska en millään tajunnut, että mieheni oli oikeasti kuollut. Tytär, vävy ja ystävät kannattelivat, kuten myös pienet bonuslastenlapset, jotka olivat usein mökillä seuranani ja pitelivät elämässä kiinni.

Nyt tiedän, että kaikesta selviää. Ja tehän tiedätte, että 16 leskeysvuoden jälkeen Justus tupsahti odottamatta elämääni.

Kun mieheni kuolemasta oli 10 vuotta, järjestin hautausmaalla tapaamisen läheisten kanssa. Nyt alkoi kuulua kyselyitä, eikö kokoonnuttaisi taas. Joten tänään tarjolla on glögiä ja eilen leipomaani tiikerikakkua, tulossa mieheni pojat perheineen ja tytär. Hautausmaalla on viehättävä hiljentymiskatos, jossa voimme istuskella ja vaihtaa kuulumisia. Olen kunnostuttanut kesällä hautakiven, kun mustat kirjaimet olivat hieman haalistuneet ja kiven rosoinen pinta oli likainen.

20 vuodessa kipeät muistot haalenevat ja hauskat tulevat esille. Sydän ei enää kuristu kokoon, vaan suupielet taipuvat hymyyn. Olen satavarma, että jos mieheni jostakin illan tilaisuutta katselee, hän on iloinen nähdessään meidät kaikki edelleen yhdessä ja että vanhimman lapsenlapsen massussa kasvaa uusin ihminen sukuun.

Tervehdys 🥰

Kiitos JJ kirjoituksestasi ja taas kerran siitä, miten kauniisti olet osanut sanasi asettaa. Minä olen saanut yv:nä kuulla vähän pikkuhiljaa teidän elämästänne - vaikeuksista ja voitoista. Onnittelut yhteisestä 40 vuodesta. Meille tuli viime kuussa 44 vuotta siitä, kun tapasimme. Olin vasta 19-vuotias nuori neitonen. Yhä edelleen rakastan siippaani ja olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saamme jakaa. Eilen olin illalla naapurissa kylässä ja siippani oli tyytyväinen, kun sai katsella snookeria "isosta" tv:stä. Kyllähän tässä on harvinaisen paljon katsellut rakkaansa naamaa, kun olemme olleet niin eristäytyneinä täällä mökillä koronan alkuajoista lähtien. Tänä kesänä oli sentään jonkin verran ystäviä käymässä. Toivon teille vielä niitä yhteisiä vuosia toinen toistaan tukien. 

Merelle, kiitos, tsemppiä saa aina toivottaa 😊

Tiinuliinu, kyllä Lyytille kasvaa kova kunto, kun pikkutassuillaan tuollaisia lenkkejä tekee. 😂

IL, ihanaa, että sinulla on iso joukko bonuslapsenlapsia aiemmasta liitostasi. Muistan, että olet kertonut noista 20 vuoden takaisista tapahtumista aiemminkin. Onneksi siltä näyttää, että lopulta kaikesta voi selvitä. Ja nyt sinulla on vierelläsi ihana uusi rakkaus Justus. 😍

Täällä on ihanan kaunis aurinkoinen aamu - tai aamupäivä. Viime yö meni huonoilla unilla, joten olen "myöhässä" kaikissa aamuaskareissa, mutta eihän meillä tässä mitään kiirettä ole. Verkoilla saimme tänään yhden hauen. Jääkaapissa on toissapäivältä siikafileitä odottamassa, että pääsevät tänään pannulle. 

Nyt on päästävä edes petiä petaamaan. Oikein ihanaa syyspäivää kaikille. Niin ja Mennalle hyvää matkaa, jos en aiemmin muistanut toivottamaan. 🥰