Heipat,

tassunjälki tänne sillä kotimaassa ollaan! Ja suhteellisen tukevasti, vaikka painoni olikin laskenut neljän Kanarian-viikon aikana. 700 grammaa mutta silti. No oli se joulun aikaan noussutkin, jopa reilusti enemmän kuin tuo pudotus enkä mä tickeriä siirtänyt silloin niin enpä siirrä nytkään.

Helmikuuksi on ukkokullan kanssa sovittu ns. huikaton helmikuu, ja kasvispainotteista ruokavaliotakin tekee mieli kokeilla. Minähän voisin miltei siirtyä vegaaniksi jollei joka-aamuista kinkunsiivua ja jugurttikulhoa ja perjantain saunanjälkeistä kinkku/lohi/mikävaan-piirakkaa (jonka kanssa juon yleensä lasillisen punaviiniä) otettaisi pois.

Hih, IL:n verhomekkomuisteluista tulee mieleen oma nuoruus, jolloin kuvittelin tulevani muotisuunnittelijaksi tai vaatekauppiaaksi tai edes Sokoksen somistajaksi. Ompelin itselleni aika aktiivisesti, ja taisin piirrelläkin jotain kaavantapaisia. Minihameisiin ei kangasta paljon tarvittu, sellaisen palasen sai pienilläkin taskurahoilla.

Yhtenä kultaisen 60-luvun kesänä kyllä mokasin, ja pahasti. Lienen kertonutkin? Olin nähkääs ostanut Vuokon tai Marimekon painokangasta. Kuvioissa kahta eri vihreää, molemmat yhtä sameita sävyjä. Ompelin siitä juhannusasun: nilkkapituiset pillihousut, hihaton toppi ja viileää iltaa varten pitkähihainen pusakka.

Ja ei kun kotipitäjän lavalle, vaikka serkkutyttö ja bestis vähän päätään pyörittikin. (Hänellä oli siis minihame kuten kutyymiin kuului. Ja korkkarit. Ja tupeeraus. Mä olin jättänyt tukan sileäksi kun olin nähnyt Muotisorjasta valokuvamallien keskijakaukset ja vain kevyesti kaartuvat hiustenlatvat.)

Kukaan ei hakenut. Ei yhtään kukaan. Seinäruusuna siellä sai koko armaan aattoillan istuskella. Edellislauantaina oli vientiä ollut. Ja oli seuraavanakin, kun älysin pukeutua serkkutytön tapaan.

Opettavainen tarina, eikö?

Odottelen teidän muiden tunnustuksia. Jos nyt ei tanssilavoista tai pukujutuista niin ehkä muita nuoruusmuistoja?

Eilinen pk-seudun lumimyrsky näyttää edes vähän asettuneen. Olikin aika kamalaa olla liikkeellä kun ratikat kulki ihan mitensattui ja lumi lensi vaakasuorassa. Kävelyt siis jäivät toistaiseksi, ja nytkin näyttää hieman tuiskuttavan, joten ratikalla on lähdettävä.

Mukavaa menoviikkoa muillekin!

IL

#Kävin koulua, olin seurakuntanuorissa enkä seurustellut kenenkään kanssa ennen opiskelemaan lähtöä. Eka sussu olikin bi, eikä oikein piitannut tytöistä sitten. Toinen oli Max, eka mieheni. Villimmät ajat olivat tässä puolen vuoden sisällä. Kolme miestä pikaputkeen, joista kolmas jäi. Villi viivästynyt nuoruus. #

Tuli tuosta Tiinuliinun vaatemokasta mieleen omani.

Oli -70 luvun alkuja ikää minulla 13v. Oli kesä ja olin ollut mummolleni viikonlopun. Laitoin kotiin päälleni valkoisen minihameen, alkoi lantiosta ja hyvä kun vesirajan peitti sekä lyhythihaisen kietaisupuseron joka loppui just rintojen alle, varvastossut jalassa. Eli iso osa vartalosta paljaana.
Kävelin Hesan linja-autoasemalta rautatieaseman toiselle puolelle josta kotibussi lähti.
Sain tosi paljon huomiota. Olin aika hämmentynyt, en ollut ymmärtänyt asun seksikkyyttä koska se ei vaan tuossa iässä tullut mieleen. Olin hyvin muodostunut jo tuossa iässä ja oikeastaan jo tässä pituudessani eli 170 cm.

Huomasin Sokoksen ikkunoista että kaksi poliisia käveli takanani, käännyin ja hei hymyilivät minulle eivätkä enää seuranneet.
Asemalla sain ehdotuksen lähteä puistoon

Tuo lyhyt matka oli niin epämielyttävä että koskaan en enää tuolla asulla ulos lähtenyt. Tosin siihen perään tulikin jo muoti että hameet olivatkin jo pohkeeseen.

Ajattelin paljon myöhemmin että seurasivatko poliisit minua ajatellen minusta jotain, mutta kun käännyin näkivät että olen niin nuori, no mene ja tiedä.

No nyt sille voi jo hymyillä. Enhän ollut ainoa minihameinen katukuvassa, luulen vaan että tulin ensikertaa tietoiseksi naisellisuudestani ja se oli hämmentävää.

Minäkin olin seurakuntanuorissa, 16 v tapasin mieheni ja 18 v olin jo naimisissa.

Moi mimmit, nyt olisi mökillä taas retriittiä, tervetuloa. Tosin ensin tehtäisiin lumitöitä pikkaset kuusi tuntia...

Mun sihteerivuosilta muistui mieleen vaatemokaksi ehkä ajateltava: olin amerikkalaisessa it-alan jättifirmassa johdon sihteerinä ja tehtäviini kuului haastatella alemman tason sihteereiksi pyrkiviä. Juuri ennen haastattelun alkua kaadoin kahvikupillisen silkkileningilleni, rinnuksille tietenkin. Varavaatetta ei ollut. (oli sen jälkeen)

Käänsin mekon niin, että selkäpuoli tuli eteen ja lainasin työkaverilta bleiserin, joka peitti ison märän tahran. Haastattelu sujui hyvin, tyttö palkattiin. Myöhemmin kerroin hänelle kommelluksesta ja että pelkäsin koko ajan, että kosteus imeytyy ohuen jakun läpi. Tyttö nauroi, että häntä jännitti niin kamalasti hienon huippusihteerin haastattelu, ettei hän varmaan olisi huomannut, vaikka se läntti olisi ollut etupuolellakin.

Mulle sattui koko ajan kommelluksia, kun en ole ikinä osannut olla "hieno ja hillitty". Tapaamme sihteerikollegoideni kanssa muutaman kerran vuodessa (vaikka lähdin siitä firmasta jo v. 1990) ja joskus nauramme kippurassa muistellessamme menneitä.

Heippa

Onpa ollut ihanaa lukea kirjoituksianne. Kiitoksia vaan kaikille.

Noista liikuntamuistoista tuli itsellenikin vielä paljon vanhoja asioita mieleen. Suupaltti puhui Twist-kuminauhoista - voi kun se oli kivaa. Muistan jotenkin siihen liittyen, että odotin kovasti myös sitä, että olisi tarpeeksi lämmintä, että saisi polvisukat jalkaan. Nykyään ei sellaisia varmaan paljon olekaan.

IL:n kanssa olemme joskus puhuneet tuosta luistelupukuasiasta. Se oli myös minun yksi toteutumattomista haaveistani. Veljiä minulla on kaksi, mutta ei ollut varaa edes yhdelle tytölle luistelupukua ostaa. Ymmärsin sen kyllä, mutta aina haaveilin sinisestä karvareunaisesta puvusta. Olin onnellinen, että minulla oli ne luistimet.

Me myös hiihdimme paljon. Talvella piti saada leima kansanhiihdossa. Talossamme ja viereisissä taloissa asui paljon lapsiperheitä. Pihan tuntumassa oli tilaa pelata nelistä. Kaikkea mahdollista siellä teimmekin. Kesäisin sukulaisten mökin lisäksi uimme paljon leikkikentällä, jossa oli useampi uima-allas. Muistan, kuinka onnellinen olin, kun lopulta sain oman fillarin. Se oli jopo. Kyllä sillä kelpasi polkea urheilutreeneihin.

Karmale, vaikka muu liikuta jäikin mökin hankinnan myötä, niin onhan nuo puutarhatyöt varsinaista liikuntaa - ja vielä monta tuntia päivää kohden.

Ihan nuorena kouluaikoina tykkäsin kyllä käsitöistä, mutta into lopahti. Äitini ei ole koskaan harrastanut käsitöitä - parsinut kyllä villasukkia ja lapasia, joita muut sukulaiset meille tekivät. Tänä päivänäkään en tee käsitöitä kuin pakosta. Ihailen teitä, joilla on se taito hyppysissä.

Täällä oli tosi aurinkoista eilen ja toissapäivänä. Olimme molempina päivinä hetken altaalla ja sitten kävelimme.... ja kävelimme... ja kävelimme. Maanantaina tuli yli 14 km, eilen kymmenisen kilometriä, tänään on jo yli kymmenen, mutta vielä olemme lähdössä syömään jonnekin, joten väkisinkin tulee lisää kilometrejä. Polvi on saanut Voltaren Fortea (onneksi löysin sitä täältä lisää) sekä kylmägeelihoitoa. Yöksi olen myös ottanut sellaisen tulehduskipulääkkeen, joita otetaan vain kerran/vrk. Tänään on ollut pilvistä, mutta hiki tuli kävellessä.

Eilen illalla en enää laittanut silmiini antibioottitippoja. En tiedä, oliko viisas ratkaisu vai ei. Luin netistä, että siihen silmälääkkeeseenkin voi kehittyä antibioottiresistenssi, joten ajattelin testata nyt olla ilman. Kosteustippoja olen laittanut ja silmät taitavat jo oireilla vähän

Kaksi viikkoa täällä on meille varmaankin hyvä aika. Viikko olisi liian lyhyt ja nyt on jo tunne, että mielellään lähtee sunnuntaina kotiin. Kauhulla olen vähän seuraillut sääennusteita ja toivon kovasti, että sää sallii koneemme tulon myöhään sunnuntai-iltana.

Mukavia lumi- ja pakkaspäiviä sinne. Vielä muutaman päivän saamme nauttia auringon (tai varjon) tuomasta lämmöstä. Kivusta huolimatta yritän kävellä - on se sentään toista kuin kuntosalin juoksumatolla. Ja ulkosalla, jos on kylmää (kylmäurtikaria) tai liukasta (polvi ja selkä), en voi kävellä.

Joten vaatteiden vaihtoon ja kävelemään kohti jotain hyvää ruokaravintolaa (ps. hassua, että ei "tarvitse"/voi laittaa ripsiväriä silmätulehduksen vuoksi - vähän alaston olo illalla syömään lähtiessä ) Vaatteet on kuitenkin päällä

Twist oli kyllä kivaa. Muistaako kukaan sellaista kun palloa heitettiin seinään ja tehtiin jotain juttuja ja otettiin se kiinni.
En yhtään muista mikä se oli, enkä oikein edes mitä tehtiin.

Paljon lapsena oltiin pihalla kun asunnot oli pieniä, eikä lapset saanut pahemmin sisälle kavereita tuoda paitsi sadepäivinä ja silloin pelattiin korttia.

Itse kun kasvoin lähiössä kavereita piisasi ja erilaiset piiloleikit oli in, samoin keinupersis.

Tuntuu että nykyään muksut ei pahemmin leikkejä yhdessä leiki.

Sitä jaksan ihmetellä, että mekin kesällä pyöräiltiin monta kilometriä meren rantaan uimaan ja oltiin siellä koko päivä, kai eväitäkin oli mukana. Olen uimassa käynyt kahdeksan vuotiaasta alkaen kavereiden kanssa.
Omia en ole siinä iässä päästänyt ilman aikuista

Hauskoja nuoruusmuistoja! Minä asuin kaukana luistinradoista enkä saanut luistelukipinää koskaan. Lukiovuosien poikaystävän kanssa luisteltiin joskus järven jäällä, kun se oli alkutalvesta paljas ja sileä. Ja hiihdettiin paljon. Suksilla oli kätevä lähteä latumajalle pussailemaan.
Koirahiihtoakin harrastin. Meillä oli collie, joka innostui asiasta. Mentiin peltojen poikki ja pikkujärven yli niin, että lumi pöllysi.

Hiihdon lisäksi uiminen on aina ollut minun juttuni. Asuimme minun lapsuusvuosinani järvien rannoilla, joten opin varhain uimaan. Serkkujen kanssa oltiin kesäisin kuin kalat tai hylkeet vedessä. Sukelleltiin. Uitiin pitkiäkin matkoja. Edelleen rakastan vedessä olemista, se on elementtini. Pikkuprinsessa on siinäkin tullut mimmiinsä.

Hiihdon ja uimisen lisäksi olen aina rakastanut tanssimista. Lukioajan poikakaveri jäi, kun lavakipinä iski. Kesäisin kierrettiin lavoilla ainakin kolmesti viikossa. Joillakin kylän pojista oli ajokortti ja auto käytettävissä, joten päästiin pitemmällekin. Liikuttiin porukassa enemmäkseen. Oli silloinkin jokunen poikakaveri ja saattelija, mutta halusin tanssia lavareissuilla mahdollisimman monen kanssa.
Lauantaisin ja sunnuntaisin mentiin hameessa ja piikkikoroissa. Keskiviikkoisin ja torstaisin oli levytansseja, joihin lähdettiin pitkiksissä ja tennareissa. Vientiä oli. Humalaisia ei juuri näkynyt.

Tanssi-innostus säilyi. Vielä kypsässä keski-iässä kävin viikottain harrastusryhmässä. Ja silti tulin 26-vuotiaana ottaneeksi miehen, joka ei tanssi. Kahdesti olen vuosien varrella vienyt hänet kurssille ihan turhaan. No, muita tanssittajia on löytynyt tarvittaessa. Lämpimin ajatuksin muistan heistä parhaita.

Seurakuntanuorissakin kävin kaiken muun lisäksi lukiovuosina. Kesäiltaisin pelattiin lentopalloa ja tehtiin pyöräretkiä. Jonakin kesänä toimintaa oli vetämässä komea ja hauska teologian opiskellija, joka sai nuoret mukaan monenlaiseen toimintaan. Meillä oli sinä kesänä lauluporukkakin, joka esiintyi kesän iltatilaisuuksissa. Miten mukava näitä on muistella!

Tämän viikon olemme viettäneen kotipuuhissa. Viikonvaihteen pakkasissa sulatimme pakastimen ja käytimme matot ulkona lumessa.
Uimassa kävimme eilen ja tänään. Ja minä käväisin lääkärissäkin. Ajokortti on tulossa viideksi vuodeksi ilman terveysrajoituksia.

En malta olla vastaamatta Japenan kyselyyn. Niitä seinäpalloleikkejä harrastettiin lapsena tosi paljon. Olen niistä kertonut lapsenlapsellemme. Mutta ei ole semmoisia seiniä, mihin palloa heittäisi.
Palloleikkien lisäksi oli laululeikkejä. Ja muita porukkaleikkejä vaikka kuinka paljon. Rosvoa ja poliisia, kymmentä tikkia ja vinkkiä. Erilaisia ruutuhyppelyitä, niitä lapset harrastaa vieläkin.
Meidän pikkuprinsessa on kova leikkimään ja innostuu monenlaisista jutuista. Leikkikavereita löytyy onneksi ihan lähinaapurista. Ja minäkin menen mukaan, jos huolitaan. En ole lakannut koskaan leikkimästä.

Voi, minäkin muistan, kuinka leikittiin pihan kavereiden kanssa noita Malliksen mainitsemia leikkejä. Minä olin vähän sellainen poikatyttö. Asuimme tasakattoisessa pienkerrostalossa siinä vaiheessa, kun aloitin kansakoulun. Kerran kiipesin poikien kanssa pelaamaan korttia katolle. Emme huolineet yhtä tyttöä jostain syystä mukaan, joten hän meni kielimään äidilleni.

Minä jouduin kotiarestiin. Asuimme ensimmäisessä kerroksessa ja heti, kun olin yksin kotona, karkasin ikkunasta leikkikentälle kavereiden luo. Taisi tulla lisää kotiarestia.

Ne talot olivat Alvar Aallon suunnittelemia Sunilassa, Kotkassa. Sunilan selluloosatehdas oli suuri työllistäjä ja lapsistakin huolehdittiin mm. niin, että kesällä kuorma-auto vei meidät Äijänniemen uimarantaan. Lavan reunoja oli jotenkin korotettu, pohjalla oli pahveja ja siellä me kaikki kakarat istuttiin. Rannalla kukaan ei valvonut meitä, kuski karjui kun oli kotiinlähdön aika. Oli se aika erilaista kuin nykyään!

Nykyhetkestä sitten tänään tapahtunutta: heviteini pyysi äidiltään, että voisiko tämä nyppiä pojan kulmakarvoja, kun joku tyttö oli sanonut, että ne ovat liian tuuheat! Ja äitihän nyppi, eikä poika eleelläkään osoittanut, että vähän nipisteli! Tytär nauroi puhelimessa olevansa liian nuori anopiksi!