Kirjoittelenkin vielä vähän lisää. Hauska tuo Tiinuliinun saama idea juhliin osallistujien nimikylteistä!

Oli meillä viime keskiviikkona hauskaakin, kun veljentytär oli kysellyt, saako tulla vieraisille kahden opiskelukaverinsa kanssa. Minähän järjestän aina nuorille aikaa ja otan henkilökohtaisena lahjana, jos joku nuori ihminen haluaa tulla tällaista vanhaa tätiä tapaamaan.

Olin saanut vihjeen, että kaksi vierasta ovat vegaaneja. Kiljuin apua. No veljenvaimo leipoi tuomisiksi vegemuffineja (olivat oikein maukkaita). Minä tein valtavat kasat salaattia ja jälkiruoaksi hedelmäsalaattia. Hieman oli pokassa pitelemistä, kun nuoret saapuivat. He opiskelevat kaikki Dublinissa. Pojalla oli upea, paksu pitkä taipuisa tukka, mustaa mascaraa, joka helteessä oli levinnyt ja mustaa kynsilakkaa. Irlantilais-ranskalaisella tytöllä oli rengas nenässä ja tosi pitkät kainalokarvat. Veljentyttäreni alkoi vaikuttaa jo melko tavalliselta, vaikkakin haluaa olla muunsukupuolinen.

Mutta voi miten kivoja nuoret olivat. Poika alkoi muitta mutkitta auttaa keittiöhommissa, nauru ja kielten sekamelska, hauskat jutut. Minähän olen utelias ja kyselin heidän elämästään Irlannissa, mielellään kertoilivat. He viihtyivät monta tuntia ja söivät kaikki tarjoamani. Tosin olin sanonut tulevani hyvin hyvin vihaiseksi, elleivät tyhjennä kaikkia astioita.

Vierailun jälkeen tuntui, että itsekin virkistyin. Nuorissa on tulevaisuus!

Minäkö tänne nyt yksin kirjoittelen?
Eilen oli erikoinen päivä, melkein kuin olisin ollut jonkun elokuvan sisällä. Aamuvarhain tuohon lähelle kaksi poikaa ajoi autollaan mereen poliiseja karkuun. Vahva epäilys huumeista, ei kai kukaan selväpäinen sillä tavoin luule karkuun pääsevänsä. Drone pyöri meren päällä, poliiseja, ambulansseja, paloauto ja hinausauto paikalle. Pojat selviytyivät, musta pieni auto nostettiin hinausauton lavalla. Se oli saanut etuosansa ruttuun ja paljon kaisloja koristeiksi.

Vähän sen jälkeen tien toisella puolella olevan laiturin viereen pysähtyi valkoinen Rolls Royce, josta hääpari asettui laiturille kuvattavaksi. Pitkä huntu hulmusi. Kuljettaja virkapuvussaan odotteli sampanjan kanssa, jota pari kaasoineen sitten nautti.

Jumbojet, kyllä tämä tosiaan aika lailla eroaa mökkielämästä! Minusta on hauskaa, kun kynsi- ja jalkahoitoon on puolen kilsan kävelymatka ja hinnatkin lähes puolet Helsingin hinnoista. Naapuri kertoi, että lääkäriin ja labraan pääsee heti. Tänään postissa tuli Raaseporin kaupungin liikunta -opas ja naapurin rouvan kanssa jo suunniteltiin, mihin kaikkeen osallistutaan. Mietittiin lähettää miehemme tasapainokurssille.

Olen aivan menettänyt sydämeni Tammisaarelle!

Moi!
Et ollenkaan yksikses kirjoittele, IL! Ainakin sulla on lukijoita. Taitaa vain olla niin että hellekesän houkutukset ovat vieneet forumilaisia mennessään. Niin ainakin mulle on käynyt. 

Tammisaari kuulostaa (ja näyttikin!) aivan mainiolta paikalta. Päivityksestäsi päätellen siellä myös sattuu ja tapahtuu; eihän teillä Lohjansaaressa ollut kuin pelloilla puikkelehtivia peuroja ja jokunen jänis. 

Tänään tulleessa Hesarin kuukausiliitteessä oli iso juttu Hangosta; oli siinä varmaan totta ainakin siteeksi. Mutta samanlaisen saisi kyllä Tammisaaresta, varsinaisia kesäparatiisejahan ne ovat molemmat. Tosin kuulemani mukaan Tammisaari on talvisinkin vilkkaampi. Hanko on hipihiljainen jo syys-lokakuussa (on käyty katsomassa) mutta oma viehätyksensä siinäkin. Tänä vuonna yritetään järjestää itsellemme viikon verran ns. syyslomaa vaikka moninaiset aktiviteetit kutsuvat pääkaupunkiseudullakin. 

Pikseli kyseli, miten parvekekasvit pärjäävät kun me ollaan muualla. No altakasteluruukut auttavat aika paljon, ja totta puhuen joka kesä tulee satovahinkoja. Tänä vuonna tapoin pari basilikaa; kolmas muutti kanssamme Hankoon heinäkuussa ja oli kuulemma vielä viime viikonloppuna hengissä. Sielläkin on pikku parveke jossa sään salliessa juodaan kahvit, joskus jopa syödään. 

Mutta siis parveketomaatit ovat vallan villiintyneet. Joka päivä saa korjata satoa; kasvihuone-olosuhteita auttaa lisäksi se että meillä on ilmalämpöpumppu, jossa viilennystoiminto on näillä säillä päällä kaiken aikaa. Muutama muukin talomme asukas on innostunut sellaisen hankkimaan.

Myös lähimetsien vadelmat ovat kypsyneet. Eilen poimin niitä viitisen litraa; keittelin kaiken hilloksi kun se oli helpoin jatkojalostustapa. (Joo, tiedän että vadelmahilloa myydään joka-ainoassa ruokakaupassa eikä hintakaan ole paha. Mutta jotenkin se omatekemä houkuttaa…) 

Mitä omatekoisiin tulee, niin olen tässä kirjoittanut uutta, vähän laajennettua versiota reilun vuodentakaisesta tyttären ja vävyn kakkoskodin tuparilahjasta. Se on v. 1914 rakennetun talon ensimmäisten omistajien, talon sekä ympäristön, historiikki. Hommaa helpotti se, että pariskunta oli sen verran touhukas ja tunnettu, että paikallinen lehti seurasi tiiviisti heidän tekemisiään, ja muutenkin onnistuin kaivamaan tiedonmurun sieltä, toisen täältä. Museolta ja muista arkistoista löytyi kivoja kuvia, ja itse kaupungin vaiheethan ovat varsin värikkäät.
 
Tämmöset on hauskoja hommia, ehkä mä syksyn tullen kaivan taas esiin jonkin virkkaus- tai neuletyön. Uusia kirjojakin alkaa ilmestyä (ja osa entisistäkin Storytelistä ladatuista on lukematta. Minähän luen suurimman osan kirjoistani e-kirjoina. Puhelimesta, kun en ole viitsinyt hommata erillistä lukulaitetta. Kaikenlaisia härpäkkeitä kun on taloudessa jo muutenkin ihan tarpeeksi. 😏)

Koira ehdottaa kävelyretkeä. Taidan suostua. Mukavaa viikonloppua!

Luin eilisen Hesarista jutun Kivisaaresta. Paikasta, johon minulla liittyy valtava määrä muistoja. Saari oli vuosien saatossa siirtynyt Helsingin evl. seurakuntien omistukseen ja siellä pidettiin rippikoululeirejä, ja kaikenlaisia muitakin tapahtumia. Saari oli erityisesti Johanneksen seurakunnan käytössä, mutta muillakin seurakunnilla oli mahdollista pitää siellä leirejä ja yhteisiä tapahtumia.

Kävin siellä ensimmäisen kerran 1964. Olin mukana Paavalin seurakunnan nuorten toiminnassa ja vietimme porukalla saaressa juhannusaaton. Pari vuotta myöhemmin olin Kivisaaressa rippikoululeireillä ”isona” ja työskennellessäni Helsingissä evl.seurakuntien yhteisenä jengityöntekijänä vuosien 1973 – 1982 aikana olin mukana saareen tehdyillä kymmenillä retkillä, joilla mukana oli lähinnä nuoria huumeiden käyttäjiä.

Omat nuoruuden muistoni Kivisaaresta ovat täynnä iloa, toveruutta ja nuoruuden uskoa tulevaisuuteen. Isolla terassilla pelasimme pingistä. Kävimme uimassa meressä ja soutelemassa, jos ei tuuli ollut liian kova. Istuimme iltanuotiolla meren äärellä kalliolla. Elokuun yöt olivat lämpimiä, taivaalla näkyi kuu, lauloimme kaikille tuttuja lauluja ja joku säesti porukkaa kitaralla. Kaukana oli kavala maailma.

Hyvin erilaista oli aika, jonka vietin Kivisaaressa nuorten kanssa, joille ei oikeastaan mikään elämän ongelmista ollut vieras. Useimmat olivat asunnottomia. Koulu oli jäänyt kesken, töitä ei ollut. Suhde vanhempiin oli katkennut. Moni oli jo ollut vankilassa tai odotti ensimmäistä tuomiotaan. Aamulla näiden nuorten ensimmäinen ajatus oli usein mistä saisi jotain, jolla saisi päänsä sekaisin: pillereitä, viinaa, huumeita.

Aina ennen retkelle lähtöä tarkistimme kaikkien nuorten laukut, taskut ja pussukat, ettei mukaan tulisi päihteitä tai teräaseita. Aika usein joku kuitenkin onnistui jotain tuomaan mukanaan ja kerran jouduimme aika hankalaankin tilanteeseen, kun yksi nuorista puukotti toista. Paikalle oli kutsuttava poliisi ja puukotettua lähdettiin viemään nopealla veneellä sairaalaan. Myöhemmin kävin katsomassa puukotettua sairaalassa ja puukottajaa vankilassa. Sellaista työni oli.

Mutta Kivisaari oli myös hyvä paikka monelle näistä nuorista. Heillä ei kovin paljon ollut mukavia muistoja elämästään tai jos oli, ne olivat jonnekin unohtuneet. Me jengityöntekijät halusimme luoda heille uusia muistoja.  Samansuuntaisia kuin olivat omat nuoruuteni muistoni Kivisaaresta.

Pelasimme pingistä isolla terassilla. Kävimme kalassa ja soutelemassa muuten vain. Istuimme iltanuotiolla. Paistomme makkaraa ja juttelimme niitä näitä.  Otimme paljon valokuvia nuorille muistoksi sellaisia hetkiä varten, kun he eivät ehkä enää muuten muistaisi. Valoimme heihin uskoa siihen, että elämän voi elää ilman päihteitä.

Miten onnistuimme? Sitä on aika vaikea arvioida. Retket ja leirit olivat vain pieni osa sitä työtä, mitä teimme. Tärkeä osa kuitenkin sillä näissä tilanteissa vahvistui keskinäinen luottamuksemme, joka helpotti arjen työtä.

Tapasimme kuukausien, vuosienkin ajan, lähes päivittäin kaduilla, vankiloissa, toimistollamme, jossa moni kävi päivittäin suihkussa ja pesemässä pyykkiään, juomassa kahvia ja syömässä näkkileipää. Yritimme löytää yhdessä asiakkaidemme kanssa heille asuntoja, töitä, opiskelu paikkoja. Aina välillä muistelimme noita retkiä Kivisaareen. Meillä oli nyt yhteisiä muistoja, jotka olivat hyviä, iloa ja naurua täynnä.

Jonain päivänä joku kertoi menevänsä satamaan töihin. Joku toinen oli saanut töitä jostain muualta. Monen elämä kuitenkin jatkui entiseen tapaan. Hetki siviilissä, toinen hetki vankilassa, vuodesta toiseen sama kierre alusta. Liian moni myös kuoli huumeisiin, teki itsemurhan tai tuli tapetuksi.

Mutta oli myös niitä, joiden elämä oikeasti muuttui. Joku lopetti aineiden käytön kokonaan ja raitistui. Toinen lähti opiskelemaan tai teki töitä ainakin satunnaisesti. Joku löysi asunnon. Avioitui. Sai lapsia.

Vuosien jälkeen, jo muutettuani Helsingistä Ouluun, sain monien mutkien kautta terveisiä joiltakin entisiltä asiakkailtani ja kuulin, että heillä meni edelleen elämässä hyvin.

Tästä tuli nyt hieman omituinen kirjoitus, varhaisten työvuosieni muistelu. Mietin poistaisinko koko homman, mutta olkoon. Tämähän oli oikeastaan Hesarin syytä, jossa oli juttu Kivisaaresta. Monien muistojeni paikasta.

Mukavaa päivää itse kullekin.

Moi mimmit. Eilen oli sitten vanhankaupungin avointen ovien päivä. Meidän pihalla oli kuusi antiikkikauppiasta ja minä. Ihmisiä kuljeksi tosi paljon, mutta eivät olleet oikein ostotuulella. Laitoin koirille vesikupin mun vesipisteelle ja jo alkoi kauppa käydä. Vanhat pitsit tekivät kauppansa, samoin pikkutavarat.

Hauskinta oli kuitenkin rupattelu kymmenien ihmisten kanssa. Moni kysyi, mistä olen kotoisin ja kun heilautin taakseni, että tässä nyt asutaan, iloinen hymy syttyi kysyjän kasvoille. Lähes kaikki olivat myös tammisaarelaisia ja sain valtavasti vinkkejä ravintoloista, jalkahoitajasta, uimahalliryhmistä ja vaikka mistä.

Eräs pieni tyttö kosketteli kaikkia tavaroitani, isänsä kielsi ruotsiksi ja kuulin sanovani niin ikään ruotsiksi, että anna hänen katsella ja kysellä. Ja siitä se sitten aukesi mun ruotsin puhuminen. Edesmenneen mieheni suvun (varsinkin anoppini) kanssahan puhuin ruotsia, mutta en ole sitä pariinkymmeneen vuoteen käyttänyt paitsi Tukholmassa ja olen jotenkin jännittänyt saada suutani auki. 

Nyt kun vaan osaisin tervehtiä kaupungilla kaikkia, jotka ehkä muistavat minun  naamani. Parasta ehkä hymyillä kaikille!

Tänään pulahdin mereen heti herättyäni ja sisälle tullessani kahvin tuoksu, pian nautittiin Justuksen kanssa terassilla aamiaista. Vaihdoin lakanat ja virittelimme narut lyhtypylväästä tikapuille, siellä pestyt nyt liehuvat. Arkkitehti on kyllä luvannut ottaa pihasuunnittelussa lakanapyykille oman paikan, saa nähdä.

No niin uusi kokopäiväinen eläkeläinen ilmoittautuu täälläkin. 
Haipakkaan on alkanut. Heti eka päivä lähdimme kolmen lapsenlapsen ja kuopuksen kanssa Muumimaailmaan. Tosin yhden yöpymisen Naantalin leirintäalueen kautta. 
Oli kiva reissu. Pikkuiset kolmevuotiaat olivat riemuissaan muumeista. Miksei me isommatkin. 

Vanhempi tytär oli vauvan kanssa kotimiehenä koiran kanssa, tuli hänen miehensä ja tämän poikakin. 

Nyt on enää vilperi 12 v meidän ilona huomiseen. 
Tiistaina tulee ystäväpariskunta yöksi ja suunnittelemme lomareissua matkailuautoilla pohjoiseen. Torstaina tulee Dubain vesseli viikoksi ja sitten sen jälkeen se suunniteltu lomareissu. Joten kiirettä, menoa ja melskettä piisaa aina vaan. Tykkään. 

Oli kyllä todella vaikeaa henkisesti tuo junnun muutto. Vielä tuntuu sydän alassa kun ajattelen asiaa. Ensi viikonloppuna junnu tulee yöksi ja sisarukset sunnuntaiksi vesseliä moikkaamaan. 

Just tuossa miehelle sanoin, että pitää nyt olla tarkkana ettei tähän paikoilleen juututa, kun tämä päivä on mennyt vain pyykkiä pesten. Mies nauroi ai näillä suunnitelmilla. No niin ehkä ei vielä ole pelkoa. 

Hei, täällä yksi kuusikymppinen vanha uusi keventäjä kirjoittelee. Katselin noita eri ryhmiä, enkä oikein tahtonut löytää omaani tai itselle sopivaa. Täällä teidän jutut olivat kivoja luettavia.
Itse olen vielä työelämässä mukana. Eikä ole lapsenlapsia. 
10 vuotta ja 20 kg sitten olin mukana täällä keventäjissä. Nyt kun vuosien myötä on kaikki kilot palanneet vyötärölle, niin ajattelin, et jospa yrittäisi taas saada edes osan pois. Katsotaan miten muijan käy.
Päiväkirjakin on kovasti muuttunut ja koko ohjelma. Niin se maailma ja kaikki kehittyy. Tosin aina ei tiedä meneekö paremmaksi vai huonommaksi tuon kehityksen myötä. 

Tervetuloa iloiseen joukkoomme Rii-de.

Päivät ovat täynnä hauskoja elämyksiä! Maanantain vietimme ystäviemme kanssa merellä heidän veneellään. Putputeltiin Torsöhön, käytiin virvokkeilla Sommarössä ja jatkettiin Dagmarin lähteille, jossa polskittiin meressä. Nyt minulla on jonkinlainen käsitys, miten Tammisaareen tullaan meriteitse. Päästiin viime tipassa kotiin, kun alkoi rankkasade ja ukkonen.

Eilen tyhjennettiin taas mökkiä. Illemmalla Justus kiinnitti ruokapöydän ylle valaisimen ja minä jännitin, pysyykö pystyssä. Niin vain mies porasi kattoon reiän, asensi koukun ja nyt meillä on valaisin paikoillaan!

Tänään kävelimme torille ostamaan tuoreita ahvenia. Justus jatkoi parturiin ja minä naapurin rouvan kanssa Schjerfbeckin kahvilaan keskustelemaan henkeviä (= huumorilla höystettyä ihmettelemistä omien huru-ukkojemme toiminnasta).

Ahvenet ja mustikat jääkaappiin ja sitten ajelimme parinkymmenen kilometrin päähän toisille ystävillemme viemään joulukoristeita, joita rouva oli pyytänyt niistä, jotka muutoin veisin kierrätykseen. Kova tuuli oli kaatanut parimetrisen omenapuun heidän kaltevalla pihallaan ja Justus auttoi paukuttamalla lekalla uuden tuen. Rouvahan on huono kävelemään ja herra päässyt juuri sairaalasta, tuskin jaksaa haarukkaa nostaa, saati sitten lekaa.

Viikonloppuna tulee bonuslapsenlapsi avomiehensä kanssa kylään, aion tehdä Tiinuliinun ohjeella kanakeittoa ja leipaista mustikkapiirakkaa.

Moipa-moi! 

Tervetuloa Rii-de minunkin puolestani! Kuten varmaan olet havainnut, niin tässä ketjussa keskustellaan milteipä mistä tahansa muusta asiasta kuin laihduttamisesta. Sillä kuten Merelle sen tuolla caminointiketjussa niin viisaasti ilmaisee, niin  "jokainen kilometri on satanut oman terveyden ylläpidon laariin. Omalta kohdaltani voin todeta, että pulskanakin voi olla pirteä. Ja paino kyllä pysyy, kun vain muistaa olla ruoka-aikaan jossakin. Ja että laihtumista tärkeämpää on säilyttää mahdollisimman hyvä terveys omassa painoluokassa". 

(Kiitos Merelle, en ehtinyt kysyä sitaatin käyttöoikeutta mutta minusta tämä on tärkeä toteamus, eli ehdottomasti jakoon! Kaikki kuuskyt plussat kun eivät kaikitenkaan meidän kävelyketjua lue.)

Jatkossakin aion ajaa lainahevosilla, sillä olen raivaamassa digi- ym. arkistoani. Kun istuu 15 vuotta saman työpöydän ääressä ja tekee kaikesta varmuuskopion, säilytettyä tavaraa on aivan älyttömästi. Välillä tämä raivaushomma on pitkäveteistä, välillä taas tosi mielenkiintoista ja joskus suorastaan hauskaa kun löytää tekstejä ja kuvia joita ei muista kirjoittaneensa/ottaneensa/kopioineensa ja tallentaneensa.

Nyt meinaan jakaa kanssanne 10 vuotta sitten kirjoitetun ja just äsken löytyneen tekstin. Kirjoittaja, Kirkko&Kaupunki -lehden toimituspäällikkö Marja Kuparinen, on jo tuonilmaisissa. Teksti on pitkä mutta aivan äärimmäisen hyvä. Se liikuttaa (ainakin mulle tuli kyynel silmään parissa paikassa) mutta saattaa hetkittäin hymyilyttääkin. On siellä jossain kohtaa Jumalakin mainittu (koska teksti on seurakuntajulkaisusta) mutta ken ei usko, korvatkoon sen jollain sopivalla sanalla. Siitäpä siis, s'il vous plait! 
- - - 
Valomerkki, Marja Kuparinen 15.9.2015
Kun ikää on runsaat 60 vuotta, on hyvä aika peilata nykyisyyttään menneeseen ja miettiä, miten aikoo loppuelämänsä elää.
1. Pysähdy siihen, missä olet
Tämä on useimmiten helppo käsky, sillä työn loppuminen, mahdolliset sairaudet ja oma iltaisin hiipivä väsymys tarjoavat monia mahdollisuuksia pysähtymiseen. Kuuntele halukkaasti hiljaisuutta, hengitystäsi, jäsentesi kolotuksia ja mielesi liikkeitä. Puhuttele itseäsi lempeästi: enää ei ole kiire mihinkään. Jos sinun tekee yhä mieli juosta karkuun omaa elämääsi, lopeta heti. Jos sinä et itse suostu näkemään, mistä elämäsi koostuu, niin kuka sen koskaan tekee?
2. Tutki todellisuutta
Katso kaikkea sitä, mistä elämäsi koostuu. Katso pettymyksiä, loppuja, kesken jääneitä alkuja. Katso ihmisiä ympärilläsi. Katso sitä, mikä on totta, ja sitä, minkä aavistat ehkä olevan totta. Ole konkreettinen ja suora. Enää ei tarvitse peittää eikä kieltää mitään, ei sivuuttaa yhtään toivetta tai tunnetta. On lupa myöntää kaikki se, minkä tavoitat ja näet. Jumala lähestyy sinua sinun oman todellisuutesi kautta.
3. Katso pitkälle menneeseen
Kun vuosia on paljon, on hyvä katsella taaksepäin. Tämä päivä on syntynyt menneen kautta, mutta ei läheskään aina tietoisten ja harkittujen valintojen seurauksena. Ole siksi armollinen itsellesi. Teit ratkaisusi yrittäen parhaasi senhetkisen ymmärryksesi varassa. Ehkä et edes huomannut valinnan hetkiä. Ehkä syyt tapahtuneeseen nousivat vuosista, jolloin et itse vielä valinnut mitään vaan toiset valitsivat puolestasi ja muovasivat tulevaa elämääsi. Ole heillekin armollinen ja muista, että hekin tekivät vain sen, mihin heidän omat voimansa ja ymmärryksensä riittivät.
4. Älä valita menetystä
Kun katsoo taaksepäin, on usein suuri houkutus ryhtyä jossittelemaan. Jos en olisi tehnyt niin, jos olisin älynnyt valita toisin, jos olisin elänyt nykyisen itsetuntemukseni ja nykyisten mahdollisuuksieni varassa, moni asia olisi varmasti toisin. Älä mene tähän halpaan. Kipeitä asioita tapahtuu sinusta riippumatta, sinun tekemistesi seurauksena tai ihan ilman syytä.
5. Tunnusta itsesi
Kun katsot peiliin, kenet näet? Elämästä kyllikseen saaneen katkeran ihmisen vai sen varovaisen kiltin ihmisen, aina sivuun jättäytyvän, joka sanoi liian usein kyllä? Vai katsooko sieltä utelias ihminen, joka ei vieläkään ole päässyt elämässään kyllin syvälle ja kyllin laajalle? Vai kukaties se intohimoinen olento, joka lopultakin on kyllin vanha ollakseen pelkäämättä? Nyt on totisesti korkea aika katsoa todellisuutta silmiin ympärillään ja sisällään.
6. Myönnä toiveesi
Kun kokemusta on riittävästi, uskaltaa jo viimeinkin myöntää toiveensa. Ihan siitä riippumatta, voivatko ne koskaan toteutua. Katso tutkivasti toiveitasi ja myönnä ne. Tee kaikkesi niiden toteuttamiseksi, sillä ei niistä kukaan muukaan huolehdi. Jos et tiedä, miten toiveesi voisivat toteutua, myönnä ne kuitenkin ja pysy hereillä. Elämä saattaa heittää eteen yllättäviä mahdollisuuksia, ihmisiä ja tapahtumia, joissa voi olla kätkössä sinun toiveittesi alku.
7. Älä kitsastele elämää
Kun työhön kuluva aika on vähentynyt, viikossa on äkkiä hirmuinen määrä vapaita tunteja. Nyt kannattaa viimeinkin antautua elämään, tarkoitti se sitten intohimoista puurtamista puutarhassa, uutta työtä tai harrastusta, lastenlasten pieniä käsiä poskilla, kulttuurielämyksiä tai tilan tekemistä uusille ihmisille. Älä siis varo, kitsastele ja pelkää. Elämä on runsas antaja niin hyvässä kuin pahassakin. Ota vastaan, mitä on tullakseen ja mitä toivot tulevan.
8. Ole rohkeasti avoin
"Ei enää minulle" voi olla vaarallinen asenne vanhalle. Et kai sinä pane lappua luukulle, kun elämä vielä jatkuu? Uudet asiat ovat voivat vanhoille helpompiakin, sillä monella on jo malttia tutkia niitä, olla mestaroimatta ja määräilemättä. Kun ei tarvitse kantaa vastuuta esimerkiksi lasten tekemisistä, voi kaikessa rauhassa todeta: mielenkiintoista.
9. Älä takerru
Kun toivoo jotain, on hyvä muistuttaa itseään takertumattomuudesta. Elämä antaa ja elämä ottaa. Älä siis takerru häneen, joka lähti. Älä takerru vihaasi ja pettymykseesi. Jos takerrut ja luulet toisten takaavan onnesi, voit jäädä yksin. Moni näet kavahtaa liian suurta tarvetta ja peittelemätöntä kaipausta. Älä pelkää menetyksiä. Niitä tulee ja niistä selviää.
10. Muista juhlia elämääsi
Ole hyvä itsellesi. Katsele hyväksyvin silmin ihmistä, joka sinusta on tullut. Arvosta elämääsi ja vapauttasi, sillä jos et nyt uskalla olla vapaa, et ole koskaan vapaa. Jos et nyt uskalla liittyä toisiin ihmisiin, et uskalla sitä ikinä. Rakasta tätä käsittämätöntä elämän salaisuutta, joka on kutsunut sinut olemattomuudesta olemaan, asettanut eteesi kaikki mahdollisuutesi, suuret ja pienet, antanut kaikki kokemuksesi, muovannut sinut. Toista sinua ei ole.

Kiitos, kiitos, Iloinen Lemmitty ja Tiinuliinu.

Olipa tuo Marja Kuparinen kirjoittanut ja ajatellut hienosti elämää. 

Kyllä on tärkeää pysähtyä välillä miettimään omaa elämää. Sitä kun miettii, niin huomaa, miten kaiken mahdollisen ikävänkin keskellä on paljon hyvää ja kaunista. Kaikki tehdyt valinnat ovat vain johtaneet johonkin, josta ei silloin valitessaan voinut olla varma tai tietää mihin ne todellisuudessa vievät. Kaikki ihmissuhteet ja valinnat ovat kasvattaneet sinua juuri sellaiseksi kuin olet. Jokainen on jättänyt sinuun "jäljen". 

Elämä opettaa sanotaan, ja niinhän se tosiaan on. Ilman kaikkea mitä olet kokenut, nähnyt ja tuntenut, et olisi tänään se ihana oma itsesi. 

Tee niin kuin Kuparinen sanoo. "Ole hyvä itsellesi. Katsele hyväksyvin silmin ihmistä, joka sinusta on tullut. Arvosta elämääsi ja vapauttasi."