Tietääkö joku lukupiiriä, joka toimii netissä? Olisin kovasti kiinnostunut asiasta.

Juu, aika yksisuuntaiselta keskustelulta vaikutti... Sitten googlettamalla löytyi joku e-kirjoihin perustuva lukupiiri, mutta ihan peruslukupiiriä (netissä tapahtuvaa) en oo löytänyt. Vähän yllättävääkin mun mielestä, kun ajattelee suomalaisten lukuintoa ja nettiosaamista.

Läjäpäin Eino Leinon runokokoelimia tuli luettua, järjestys on julkaisujärjestys, Yökehrääjä, Hiihtäjän virsiä, Pyhä kevät, Talviyö, Tähtitarha, Painuva päivä, Elämän koreus, Helkavirsien toinen sarja, Leirivalkeat, Bellerophon, Juhana herttuan ja Catariina Jagellonikan lauluja, Simo Hurtta toinen sarja, Ajatar, Kodin kukka ja uhrikuusi, Vanha pappi, Syreenien kukkiessa ja Pajarin poika.

Mitäpä noista muuta sanoisi kuin, että Eikka on kingi, suomessa ei ole toista hänen vertoistaan runoilijaa, on totta, että hän menetti vanhetessaan otettaan, kausi vuoden 1920 jälkeen on jo luopumista parhaan runoilijan manttelista, hän oli myös tuottelias, vastustajien mielestä liian tuottelias, mutta se oli Leinon runoilijan laatu, jakaa ehtymättömistä varastoista. Leinolta löytyy kevyttä ja vakavampaa runoutta, kukaan ei kiistä hänen merkitystään suomalaiseen runokieleen, ja vaikka hän eli kauan sitten, on hänellä sanottavaa nykyihmisellekin.

Kirjastoreissu saalis:

David Eddings: Belgarionin taru 1, Kiven vartija
Miksi lainasin: Koska luin tätä sarjaa jo nuorena mutta nyt unohtunut täysin tapahtumat ja näin vanhempana osaan ehkä paremmin sisäistää nuo kirjat

Terry Pratchett:
Magian väri
Valon tanssi
Miksi lainasin: Sisko suositteli tätä sarjaa mulle.. Ja fantasiaahan tääkin.

Ja Patrik Borgin kirjoja myös
Miksi lainasin: Pakko lukea, koska näitä hehkutetaan kamalasti täällä Kiloklubissa. Tuo "rentoa painon hallintaa" olikin kyllä hyvä! Luin sen 2-3 tunnissa

Nietzschen Ecce homo on erikoinen kirjanen, se on sekä kirjailija-filosofin viimeien sana, että yhteenveto kirjoitetusta. Se on tahallaan mahtipontinen, hän ei ollut saanut huomiota juuri eläessään, sanoi hän sitten mitä sanoi. Nyt kuitenkin hyvin kiihkeä työtahti alkaa jo näkyä, kirjassa ei ole varsinaisia sairauden merkkejä, mutta ajatukset ovat ylikierroksilla, ehkä paluuta ei enää ollut, joka tapauksessa hänen mielensä jo kohta pimenee, hän ei parane, fyysinen kuolema tulee 10 vuoden kuluttua. Paljon on pohdittu sairastumisen syitä, ne ovat kuitenkin paljolti spekulaatiota, yhtä vähän voi sanoa Aleksis Kiven sortumisesta, olisikohan molemmissa kuitenkin syynä loukattu kirjailijankunnia? Nietzsche sai mainetta kuolemansa jälkeen, hän yritti kenties viimeisenä vuonna liikaa, sairashan hän oli kyllä, kuten Kivikin loppuaikoina. Kovin erilaiset kuitenkin ovat nämä veikkoset. Vai ovatko, kumpikaan ei tiennyt naisista, Kivi kirjoitti myös Kullervon, oikeastaan sankarillisdionyysisen näytelmän, jonka juuret ovat myös kreikkalaisuudessa. Molemmat pohjimmiltaan ujoja, molempien kielen hallinta muistuttaa eräällä tavalla toisiaan. Eroja kuitenkin ehkä enemmän, Nietzsche esittää Yli-ihmisen ja Jumalan kuoleman, Kivi on vaisumpi, hänelle Impivaara ja Lintukoto tärkeitä. Mutta ehkä kirjailijalle on lopulta tärkeintä, että hän hallitsee kielensä, siihen muottiin valetaan aatteet.

Viime päivinä olen lukenut mielenterveysaiheisia teoksia ja tehnyt kolmannen kerran yhden mt-työkirjani tehtäviä. Nytkin on edelleen pari kertaa aiemmin lukemani mt-kuntoutumiseen liittyvä teos mulla kesken.
Oon saanu pari hengellistä/kristillistä elämäkertaa luettua n:nettä kertaa. (Liisa Tallgren ja Pekka Paukkala). Lisäks oon lukenu seuraavien lehtien viime viikon nrot: Anna, Me Naiset, Apu ja vanhemman Hemmets Veckotidningin ja Aku Ankan Taskukirjan.
Nuo lehdet ovat irtonroita, mutta pitkästä aikaa tilasin sanomalehden, nimittäin Kansan Uutiset. Enää en kuulu mihinkään puolueeseen, mutta k.o lehdestä osui silmiini hyvä tarjous ja näin pitkään (jo 6 v) määräaikaisella eläkkeellä olleena alan kallistua yhä enemmän vasemmalle.

Kiitos lukuvinkeistä!

Itse luin juuri Mark Haddonin "Harmin paikka" -romaanin. Se sai hihittelemään ääneen. Brittihuumori uppoaa ainakin meikäläiseen. Itse asiassa kirjassa käsiteltiin vakavaa aihetta (päähenkilön mielenterveys alkaa järkkyä, missä ei ole mitään huvittavaa) ja ajoittain Haddonin tarkkanäköisyys on aika ahdistavaa. Kuitenkin hän todella taitava tilannekomiikan saralla, mistä johtuen kirjaa oli vaikea laskea käsistä.

Haddon on kirjoittanut myös kirjan nimeltä "Yöllisen koiran merkillinen tapaus", jonka ihmiskuvauksista pidin myös. Ainakin mun mielestä hänen kuvauksensa Asperger-pojan toiminnasta vaikutti hyvinkin uskottavalta. Tämän kirjailijan kirjoissa saa näköjään vakavan ja hauskan samassa paketissa

Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit 121-nimisen runokirjan lukasee kolmessa vartissa, mutta olen huomannut, että varsinaiseen perhtymiseen menee paljon aikaa, olen ainakin sivunnut tätä kirjaa jo aikaisemminkin, mutta siitä ammentaa aina uutta.

Kirjan toiseksi viimeinen runo on pitkä, 'Kromaatiset tasot', kaikki kulkee tyhjää kohti, mikä on asioiden tosi olemus, vertautuu Heideggerin käsitykseen Das Leben zu Tode, eli elämään kohti kuolemaa. Manner tässä sekä synkistelee,että lausuu elämänviisauksia, tyhjä sinällään ei ole mitään, sitä kohti kaikki vain kulkee, kuten ei ole kuolemakaan, liike on kohti liikkumattomuutta, mikä on osa sen olemusta.

Fahrenheit 121 vastaa noin 50 astetta celsiusta. Heti alkurunoissa Manner irtautuu totunnaisesta. Hevoset ovat hiljaa, niillä on sopimus kuoleman kanssa, niiltä on poikkaistu kinnerjänteet. Hevonen on keskeinen Mannerilla, kuten hän eräässä runossa kertoo, totisesti minä pidän hevosista, ne luodessaan se onnistui parhaiten. Näen Mannerin hevosen arkkityyppisenä, se on seksuaalisempi kuin Hevonen Pentti Saarikoskella (Runot ja Hipponaksin runot), Manner sanoo se turvan olevan pehmeämpi kuin fallos. Palatakseni runoelman alkuun, mitä tarkoittaa, että hevoset ovat vaiti, mykkiä, drastinen ilmaus, että niillä on sopimus kuoleman kanssa ilmaisee rajantakaisen vastauksen olemassaolon.

Tässä oli lyhyt analyysi kahdesta aspektista tässä runokirjassa, Kromaattisten tasojen tyhjyys-käsitteestä, sekä Hevosesta ja sen konnotaatioista. Runokirjaa voi suositella, Mannerin parhaita, löytyy divareista, kirjastosta, uutena tietääkseni vain Kootuista runoista.

Luettua:
Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin kirja Rööperi. Se kertoo rikollisuudesta ja alamaailman meiningeistä k.o kaupunginosassa, sekä mm.. Ruotsissa 1950-luvulta noin 1990-luvun loppupuolelle. Lisäks oon lukenu mm. He-Man, Teräsmies, Koiramme ym. lehtiä ja pari kristillistä elämäkertaa ja tämän kuun osuudet Päivän Tunnussanasta ja Sanan ajasta (niissä on Raamattu-sitaatteja joka päivälle, joka vuosi ilmestyy uusi kirja). Ajallisesti ne kattavat yhden kirkkovuoden eli 1. adventista Tuomiosunnuntaihin, jos muistan oikein.

Anna Hollstenin kirjaan "Ei kattoa, ei seiniä", joka kertoo Bo Carpelanin kirjallisuuskäsityksistä, on tullut jo viha-rakkaus suhde. Se on toisaalta vaikea, mutta myös kiehtova. Kiehtovuus tulee pääosin itse Carpelanista, jonka omat teoretisoinnit ovat paljolti muutenkin kirjan pohjana.

Itse asiassa Carpelan ei ole vaikeaselkoinen runoilija, kirjan useat sitaatitkin jo sen todistavat, ne muuten ovat järkiään ruotsiksi, kun sillä kielellä Carpelan kirjoittaa. Carpelan on kuvallinen kirjailija, mutta hän väittää, että hänen kuvansa eivät ole niinkään symboleja, ne ovat lähempänä ikoonisuutta. Ne ovat usein yksinäisyyden kuvia, kuvia kaipuusta, jonka yksi lähtökohta on siipan lähteminen amerikkaan.

Tutkimuksessa, joka kirja on, itseasiassa väitös, paneudutaan yksityiskohtaisesti romaanin "Alkutuuli" (Urwind) sisältöön. Huolimatta pitkistä luetteloistaan, on tämä Finlandia-palkinonkin saama romaani lähinnä filosofinen, pohdintoihin elämästä liittyvät ikäänkuin aineellistettuina nämä luettelot esineistä, jotka ovat unohtuneet.

Maalaustaide on lähellä Carpelanin kuvallisuutta, Paul Klee on vain yksi maalari joka on inspiroinut häntä, kyse ei ole vain inspiraatiosta, vaan samankaltaisuudesta, runot ovat maalauksia, ja maalaukset runoja. Parhaiten kirja analysoikin juuri tälläisiä vertautuvuuksia, en tiedä onko tuo välillä antipatioitakin herättävä vaikeatajuisuus kuitenkaan laskettava kirjalle haitaksi, se on väitös, ja nämä 2000-luvulla tehdyt kirjallisuusväitökset ovat kaikki vaativia. Kun kirjan on kahlannut loppuun, on olo kuitenkin erilailla palkitseva kuin viihdekirjallisuudessa, on joutunut ajattelemaan, lukeminen voi olla aivan mekaanistakin.