Merellellä on paljon sellaisia huomioita, joita itsekin jaan, kuten että suomalaisten romaanien kuvaukset ovat usein tylsiä, ja kuvaukset suomalaisten romaanien sisällyksistä ovat vielä tylsempiä, esimerkiksi vaikka fiktiivinen kertomus Matista, Matti meni hakemaan leipää, kauppa oli kiinni, Matti yritti takakautta, koira puri jalkaan, Matti joutui terveyskeskukseen, iloitsi, että on taskumatti, jne. Proosa ei kertakaikkiaan jaksa mua kiinnostaa, vaikka olen kirjallisuuden opiskelija, vältän kaikki uudet proosakirjat, en lue uusia runojakaan, niitä julkaistaan Suomessa 100 kokoelmaa vuodessa. Uusinta mulle on Saarikoski ja Manner, ja klassikot on lähinnä ne, minkä nimeen vannon, ja usein tuntuu, että perehdyn niihinkin tarkemmin vain kun niitä on sovittu aika liuta tenttiin.

Elämän toukka kirjoittaa meihin kyllä mielenkiintoista kirjaansa, elämä on toki ensisijainen kirjallisuuteen nähden, joka on viihdettä, viisastelisin, että sitä on kyllää lopulta elämäkin. Klassikko Saarikoskikin sanoi, että hänen elämänsä on pelkkää fiktiota, hän ei ollut tässä syvämietteinen, vaan realisti, kuten hänen mielestään Kafka on realistinen kirjailija. On vaikea tietää, missä satu loppuu, ja todellisuus alkaa, ne sekoittuvat toisiinsa, niin kirjoissa kuin elämässäkin.

Tavaststjernan viisiosainen tutkimus Jean Sibeliuksesta on kiinnostanut jo pitkään, en vain ole oikein saanut aikaiseksi siihen ryhtymistä. Nyt kuitenkin luin jo ensimmäisen osan. Kyllähän tuo henkilöhistoria kiinnostaa enien, Sibelius oli persoonana hyvin mielenkiintoinen, harkitsi Juhani Ahon kanssa pistoolein tapahtuvaa kaksintaistelua Aino Järnefeltistä, opiskeli Saksassa, kulutti kaikki varansa, joi itsensä sairaalakuntoon, meni Wieniin, vähän paremmalla menestyksellä. Innostui aina jostain, sävelsi yöt ja päivät läpeensä, tuskaili, ettei tästä tahdo tulla mitään. Mutta jälkeä tuli, jo tässä ensimmäisessä osassa käsitellään mm. Satua ja Kullervoa. Ehkä vain taide oli tärkeätä Sibeliukselle, bohemismi oli näennäistä, hän oli aristokraatti, joutsensielu, kurkien seuraaja, ornitologi, joka mielellään puki vaikutelmiaan myös kuvalliseen muotoon.

Kirjan rasituksena oli loputtomat nuotit, jotka eivät maallikolle avaudu, myös musikaaliset termit pyyhkivät välillä yli hilseen, mutta ne ovat musiikkitieteessä pitempään ehtineille, menevät siinä joukossa palamassa kuin sahajauhot, kun on puupölkkyjä, elämänkertaa, mukana.

Sopii tämä Tavaststjernan viisiosainen tutkimus niille jotka ajattelevat jo kaiken tärkeämmän lukeneensa, tätä ei luultavasti ole tullut vielä luettua, saa nähdä, miten nyt itse jaksan perehtyä neljään jatko-osaan, optimistisesti kaksi jatko-osaa on lainassa.

Merelle, Suomessa asuu suomenruotsalaisia ei ruotsinsuomalaisia. Itte kuitenkin käytän mieluiten sanaa ruotsinkielinen, koska esim. omat ruotsinkieliset sukulaiseni ovat sellaista sukuhaaraa, että ovat olleet käsittääkseni täällä jo satoja vuosia (1600-luvulta tai 1700-luvulta lähtien). He siis ovat ruotsinkielisiä suomalaisia, eivät ruotsalaisia.
Musta2 oon lukenu yhteen niteeseen tiivistetyn version tuosta Sibelius-elämäkerrasta.
Viime aikoina oon lukenu: Helen Boyltonin kirjan Helenan oppivuodet (nuortenromaani sairaanhoitajasta työssään), sekä Koiramme, Demi, Me Naiset, Alibi, 7Päivää, Hymy yms. lehdet

Lukemista odottavat:
-Peter von Baghin muistelmat nimeltä Muisteja
-Nykymaailman uskonnot-teos
-Pertti Luukkosen 50.defenssiä-teos
-2 muuta Helena-kirjaa
-Katri Mannisen Loma Losissa-pokkari
yms.

Huh, hyvä ettet loukkaantunu, Merelle.
Olin eilen jostain syystä kipakalla päällä., en ees tiedä miksi.
Ostin Taiteiden yöstä Anna-Leena Härkösen uusimman romaanin nimeltään Kaikki oikein. Nyt siitä oli viimein tullu pokkariversio. Kovakantiset romaanit voi usein olla jopa 3 kertaa kalliimpia kuin samat kirjat pokkareina. Ostin myös Freizeit Woche-lehden, vaiks mul on viime viikonkin nro kesken.

Suomenruotsalaista kirjallisuutta ei vaadita enää kotimaisen kirjallisuuden syventävissä opinnoissa, ja minä kun ostin divarista Jörn Donnerin kirjan Mammuten (ensimmäinen osa), ja ajattelin perehtyä aiheen atmosfääriin oikein kunnolla. Kun sain tietää, että vapaaehtoista tuo suomenruotsalaisen kirjallisuuden tuntemus, jätin Mammutin kesken, luis sitä ruotsiksi. On valitettavaa, että kotimaisen syventävät keskittyvät niin kovasti graduun, tappaa luovuuden. Donnerin Mammutti (ensimmäinen osa) yli tuhat sivuinen elämänkertaromaani, jonka henkilö julkaisee kahdeksissa kymmenissä, ja ilmoittaa, että tulee toinenkin osa, mitä kaikki piti vitsinä, mutta muistaakseni toinenkin osa on ilmestynyt, ei tosin enää niin hurjan paksu kuin ensimmäinen. Niin ehdin jonnekin 380 sivun tienoille Mammutissa. Toinen oma kirja, joka on jäänyt kesken, on Solzenitskin (kirjoitin nimen varmaan väärin) Vankileirien saaristo, siinä pääsin lähelle 900 sivua, en jaksanut sitä lohduttomuutta enempää lukea, muutenkin paksujen kirjojen viehätys alkaa vähetä, joidenkin paksujen romaanien alussa oleva mietelause kertoo enemmän kuin koko kirja.

Muuten tuo lause "Ein weise Sohn liebt Zuht" on tarkoitettu koomiseksi, se on Sananlaskuista, kuten toinenkin mottoni, näitä tietenkin voisi vaihtaakin.

Nämä elämän yhteenvedot niin Spoon River atologiassa, kuin kreikkalaiset epitafitkin, pistävät ajattelemaan, suhtaudutaanko kuolemaan terveemmin ja ajattelevammin ulkomailla. Suomalainen viikatemies on lohduton. Etruskien haudoilta löydämme myöskin kuvallisia yhteenvetoja elämästä, ne ovat kyllä kaihoisia, mutta sävyltään myönteisiä. Koskenniemi yritti Epitafeissaan runokirjansa Sydän ja kuolema lopussa tavoittaa tunteen klassisesta kuoleman käsityksestä, ei luurankomiestä, eikä kahleiden helisyttelyä, hän onnistui vain puolittain, "Synnyin ma maailmaan vuokkojen kukkimisaikaan, orvokit valmiit ne ei, kun mun kuolema vei." Tämän Epitafin Koskenniemi kirjoitti onnellisen haudalle, eli mietteliästä, mutta pessimististä. Saarikoski onnistui kreikkalaisen antologia kääntämisessä paremmin. Arvo Turtiaiselle englanti oli kyllä ongelma, mutta hän oli runoilija, ja onnistui hänkin oikeastaan Koskenniemeä paremmin. Saarikoskelta jäänyt mieleen: "Tuli se päivä, että pursi itse määräsi kulkunsa suunnan. En pannut vastaan."

Lukutoukka höristelee korviaan..............

Raamatun englanninkielisiä äänikirjoja kuunnellut youtubista. Hesekielin, Danielin, Sakarjan, Joelin ja Malakian Vanhasta testamentista. Uudesta Ilmestyskirjan, Roomalaiskirjeen, 1. ja 2. Tessaloonikalaiskirjeen, 2. Pietarinkirjeen ja 2. kirjeen Timoteukselle.

Mukavaa kuunneltavaa, koko raamattu useanakin versiona, tietenkin suomeksikin voisi kuunnella, jos vain löytyisi netistä. Saksankieli toinen hyvä vaihtoehto, kreikka vaativammille, menee vain oman kokemuksen mukaan esim. kreikan kielisen raamatun lukemisessa lähinnä kielen opiskelemiseksi.

Valtosen kirjassa pidin alusta ja lopusta, keskeltä muutama sata sivua oli vähän taistelua.

Minulla on kesä mennyt lukien valtavasti - tuntuu kuin olisin uudessa ahmimisiässä. Koko ajan on jano lukea lisää ja erilaista ja paljon... Olisiko myös niin, että näin keski-iässä uusi kirjallisuus kiinnostaa, vai onko nyt menossa jonkinlainen kirjallisuuden kultakausi?

Rakastuin Haruki Murakamiin alkukesästä. Luin Norwegian Woodin jopa vähän säästellen (ihana!) ja Kafkan rannalla samoin. Nyt lopettelen Suurta lammasseikkailua ja alan löytää Murakamin tyylistä syvempiä merkityksiä ja teemoja. Muutama Murakami on hyllyssä valmiina odottamassa, mutta työt ja muu kirjallisuus hidastavat. Knausgaardin Taisteluni ensimmäinen osa odottaa myös (samoin Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja muutama muu), kesken on Hornbyn Funny Girl, Fowlesin Jumalten naamiot, Kytösahon Kultarinta sekä Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Klassikkojakin pitäisi kerrata jo ihan töiden takia, ja uutta mahtavaa luettavaa ilmestyy koko ajan lisää.

Mistä saisi lisää tunteja päivään?