Göran Schildtin purjehdusmatkakertomukset. Luin just Odysseuksen vanavedessä, muutkin on joulupukki kantanut hyllyyn. Erinomaista ajankuvaa ja seikkailua välimerellisissä maisemissa, mukana purjehdusreissuilla mm. Alvar Aalto.

Hyvä kuulla että jollain muullakin Puhdistus tökkii - luulin olevani ainut Kävin katsomassa kirjan lukemisen jälkeen teatterissa ja uskon että tarina aukeni paremmin kun olin lukenut kirjan ensin.

Dekkareita luen myös paljon. Varmaan siksi että kaiken pahan keskellä haluan uskoa ja toivoa että lopuksi paha saa palkkansa..

Minä taas pidin Puhdistuksesta. Mietin kyllä koko ajan millainen se olisi näyttämöllä...

Kiitoksia munkin puolestani Guranille Schildtin mainitsemisesta, ihanaa, mulla on ne kaikki vielä lukematta ja olen varma, että ovat mieleisiä, tänään onkin kirjastopäivä!

Slank, jos aiot lukea muslimimaiden kirjallisuutta, saanko suositella aivan ihanan kirjan: Rafiq Shamirin "Damaskoksen rakastavaiset". Vain tosi paksujen kirjojen ystäville!! Älä anna imelän nimen johtaa harhaan. Kirjan runko on kahden suvun vihanpito kolmen sukupolven ajan, päättyen nykypäivään, mutta kirjan todellinen teema on kai syyrialaisen yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan käsitteleminen. Mutta tämäkin johtaa harhaan, koska kirjassa on niin monia tasoja, oikea runsaudensarvi! Varoitan siitä että ekat 50 sivua saattavat tökkiä, mutta itse ainakin jäin sen jälkeen täysin nalkkiin, ja kylläpä oli vieroitusoireita, kun kirjan viimein lopetin.

Itse tykkäsin kovasti Puhistuksesta, mutta kaikille ei näemmä laskeudu! Mutta eihän se mitään, hyvän kirjan täytyykin herättää fiiliksiä puoleen ja toiseen. Puhdistus voisi olla mulle ihan liikaa näyttämöllä, kun voin jo pahoin parista pätkästä, jotka tv näytti New Yorkin teatteriversiosta.

Taas olen suuna päänä , mutta vielä, Slank, kun olet Ithakaan menossa ja Odysseus kiinnostaa, oletko lukenut Eyvind Johnsonin "Rantojen tyrskyt"? Hieno, hieno Odysseus-aiheinen romaani. Ruotsalainen nobelisti (jos oikein muistan) 60-luvulta, joka on muuten kirjoittanut monta muutakin aivan loistavaa historiallista romaania... mutta nyt ryhdistäydyn ja vetäydyn!

Dekkareista:
Luin viimeisimmän Harjunpään tässä muutama viikko sitten ja se jäänee kyllä viimeiseksi! Sen verran ikävää oli lukea kaikista kauheuksista. Tässä kohtaa pistän pääni pensaaseen, en halua tietää/siedättyä. Lukeminen on minulle ensisijaisesti hyviä fiiliksiä (jonkun mielestä = viihdettä)

Hmm, mihinhän tarttuisi seuraavaksi, niin hyviä vinkkejä suorastaan satelee. Ehkäpä minäkin koetan vuorollani Puhdistusta jos sen kirjastosta tavoitan.

Marko Kilven Kadotetut.
Ihan uusi tuttavuus tämä kirjailija, aikas tavanomaista poliisin arkea.

Slank, juuri tuo lievä pahuudella mässäily häiritsi minua Puhdistuksessa. Tai siis en toki ole sitä mieltä, että julmista ja kamalista asioista ei pitäisi puhua (vaikka suoraan sanoen olen välillä mieluummin tietämättä yksityiskohtia ), mutta Puhdistuksessa oli joitain asioita kuvattu suorastaan tarpeettoman graafisesti. Kyllähän kaikki tietää, miten kamala asia esimerkiksi ihmiskauppa on, sen yksityiskohtainen kuvaileminen meni mielestäni välillä Puhdistuksessa mässäilyn puolelle. Samalla tavalla kismitti Tuhat loistavaa aurinkoa, jossa kaikki vaan meni niin totaalisesti pieleen. Välillä tuntuu, että julmat yksityiskohdat pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja vaikuttavat vahvemmin lukijaan, jos niitä ei kuvailla tarkkaan joka sivulla.

Arrgh. Ahnehdin liikaa kirjoja kirjastosta ja mies toi vielä lisää... Menossa Donna Leonin Unelmien tyttö, jonossa Ian Rankinin Lankeemuksia, John Verdonin Numeropeli, David Baldaccin Kaappaus sekä Barbara Taylor Bradfordin Suvun vihollinen.

Mulla ei ole aikomustakaan lukea Puhdistusta. Tuo pahuudella ja väkivallalla mässäily ei houkuta. Siihen syyllistyy moni muukin, esim. Patricia Cornwellin kirjat eivät ole enää viime aikoina houkuttaneet. Ttuntuu että kirjailijan täytyy aina vaan kauheampia raakuuksia keksiä, kun tarinat alkaa toistaa jo itseään.

Ei tietenkään pidä lukea väkisin, jos tuntee tekevänsä psyykelleen pahaa. Se missä kullakin menee raja on varmaan tosi henkilökohtaista. En mäkään enää kestä esim Patricia Cornwellia, se tuntuu niiiin laskelmoidulta.

On tosiaan mielenkiintoista pohtia, onko väärin nauttia kaunokirjallisuudesta, joka käsittelee kammottavia tositapahtumia. Hyvä taide jotenkin ylrevöittää lukukokemuksen pelkän tirkistelyn yläpuolelle, mutta onko se oikein?