Kiitos, Merelle!! Olisisin varmaan missannut. Tero Saarinen on loistava, olisin halunnut mennä katsomaan tuon, mutta rahapula estää.

torstaina, 19. helmikuuta 2015 klo 08:45 Merelle* kirjoitti::
Kirjaston uutuushyllystä voi löytäää hiihtolomalla kiinnostavia opuksi

Niinpä! Kirjastot ovat ihania paikkoja

Itse lainasin alkuviikolla kasan kirjoja, joista suurin osa on vielä lukematta. Hiukan aloitin Anni Kytömäen Kultarintaa. Onko joku sen jo lukenut? Mitä piditte?

Vähän niin kuin välipalana luin uudelleen joskus vuosia sitten lukemani Garth Steinin kirjan "Tiellä pysymisen taito". Tosi nopeasti luettavissa oleva ja tunteita (naurua, liikutusta, itkua) herättävä kirja. Kertojan roolissa on sekarotuinen koira Enzo, joka uskoo muuttuvansa seuraavassa elämässä ihmiseksi. Enzon isäntä on kilpa-autoilija, jonka elämää seurataan iloineen ja suruineen. Ainakin koirien ystävät varmaan pitäisivät tästä kirjasta. Ei mikään maailmankirjallisuuden klassikko, mutta lämminhenkinen ja inhimillinen (vai pitäiskö sanoa eläimellinen) kirja.

Kiitos vinkistä hoitaja-72 täällä isäntä on koirahullu, joten pitääpi lainata hänelle!

Toivottavasti tykkäätte Suosituksissahan on aina se riski, että maut ovatkin erilaisia. Ja kiitos muistutuksesta, taidan itsekin lainata Kaikenkarvaiset ystäväni kun piipahdan taas kirjastossa.

Jos on lohdun tarvetta, ahdistusta tai alakuloa luen Wayne W. Dyeria ja Norman Vincent Pealea. Aika monta kirjaa on hyllyssä.

Lohtulukemisena mulle toimii monenlaiset kirjat. Kun on ollut elämässä oikeasti vaikeaa, on ehkä lukeminenkin jäänyt vähemmälle, mutta jos on vaan sillai hetkellisesti surullinen olo, toimii mulla esim. Roope Lipastin kirja "Ihan pihalla -erään remontin anatomia". Pidän paljon Lipastin sarkastisesta huumorintajusta. Runot tuovat myös lohtua, kuten muutkin täällä mainitsivat.
Jos saisin joskus vielä käteeni lapsuudenaikaiset Pikku Heidi-kirjat, olisin luultavasti aika onnellinen ja fiilis olis varmaan nostalginen. Tosin kerran sain aikuisiällä käsiini varhaislapsuuden lempikirjani "Pikku äiti" ja olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Järkytyin valtavasti siitä, minkälaista soopaa koko kirja oli, vaikka se aikoinaan oli musta ihana kirja. Kirjassa isä lähti töihin, äiti ja lapset vilkuttivat hänelle ja sen jälkeen äiti ja lapset alkoivat pestä ovia (!) ja pitivät kahvikutsut kirsikkapuun alla. Hyvä etten heittänyt takkaan koko kirjaa

Finlandia ehdokkaat 2014 lukusessa, joista puolet luettu. Ja niistä lyhyet omat mielipidekommentit.

Heidi Jaatinen, Kaksi viatonta päivää
- ok lukukokemus, poikkeava kerrontatapa (vähän kuin päänsisäinen), aiheena hieman raskas, mutta kiinnostavalla tavalla mukaansatempaava. Itseäni häiritsi kirjoittajan ajoittain tahallaan käyttämä tyyli kirjoittaa vaillinaisilla lausella - esim. ilman verbiä tai jopa kahden tai yhden sanan lauseita. Ehkä jotain uutta muotia, mitä en ymmärrä.

Jussi Valtonen, He eivät tiedä mitä tekevät
- mukava lukukokemus, vei hyvin tarinaa eteenpäin ja oli mielestäni sujuvasti kirjoitettu. Monia, isoja aihealueita otettu käsittelyyn (mitä jossain jo arvosteltu) - tosin se ei itseä häirinnyt. Mutta mikä vähän ärsytti, oli se, että kirjoittaja oli ottanut maininta mukaan monta 10 vuoden sisään mahtunutta uutista, kuin irrallisiksi uutisotsikoiksi ja ilman kovinkaan sujuvaa yhteyttä itse juoneen. Jonkun niistä (kuten esim. maininta Atlantin muovijätelautasta) olisi voinut hyvin jättää pois. Mutta tykkäsin muuten.

Anni Kytömäki, Kultarinta
- kauniisti kirjoitettua tekstiä, mutta voih... nyt jäi kyllä lukeminen sivulle 150 - valitettavasti kunto loppui kesken. Kirjaa lukiessa tuli olo, että on peltoaukean laidalla ja pitäisi ylittää tuo aukea. Ja lunta vyötäröön asti tasaisena paksuna mattona. Ensimmäisen viidenkymmenen metrin (ja sivun) jälkeen jo tuli tuskan hiki, että ei jaksa enää rämpiä siinä syvässä tasaisessa hangessa ja matkaa vielä ihan hirveästi jäljellä. Harmi, sillä muuten nautin hyvistä ja kauniista kuvauksista, mutta itselle niitä oli tässä liikaa.

Ei muuta kuin seuraavat kehiin

torstaina, 26. helmikuuta 2015 klo 13:24 Zarkka kirjoitti::
Anni Kytömäki, Kultarinta
- kauniisti kirjoitettua tekstiä, mutta voih... nyt jäi kyllä lukeminen sivulle 150 - valitettavasti kunto loppui kesken. Kirjaa lukiessa tuli olo, että on peltoaukean laidalla ja pitäisi ylittää tuo aukea. Ja lunta vyötäröön asti tasaisena paksuna mattona. Ensimmäisen viidenkymmenen metrin (ja sivun) jälkeen jo tuli tuskan hiki, että ei jaksa enää rämpiä siinä syvässä tasaisessa hangessa ja matkaa vielä ihan hirveästi jäljellä. Harmi, sillä muuten nautin hyvistä ja kauniista kuvauksista, mutta itselle niitä oli tässä liikaa.

Ei muuta kuin seuraavat kehiin

Lohduttavaa kuulla! Itse näännyin myös tuon Kultarinnan kanssa. Mä en jaksanut edes sivulle 150. Periaatteessa mielenkiintoinen tarina -suomalainen metsä ja siihen liittyvä suku 1900-luvun alussa- mutta se tahmeus...

Mulle Kultarinta oli niitä parhaita romaaneja vähään aikaan. Aivan mahtava polveileva tarina. Henkilöt myös muuttuivat huimasti romaanin aikana. Alku käynnistyi kyllä hiukan hitaasti, mutta myöhemmin hidastelin tarkoituksella, kun en halunnut, että kirja loppuisi.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys oli ahdistava lukukokemus. Keskimmäinen kolmesta naishahmosta muistutti liikaa yhtä todellista tuntemaani ihmistä, kaikki se silmänpalvonta, pinnan alla kytevä kaunaisuus ja katkeruus oli raivostuttavaa.

Nyt tuli He eivät tiedä mitä tekevät varauksena. Sitä ennen pitäisi ehtiä loppuun Maria Peuran Ja taivaan tähdet putoavat, jossa teksti vyöryy ja maalailee raamatullisella kielellä. Siinä romaanissa tuntuu, että päähenkilöt (äiti ja tytär) liukuvat kohti vääjäämätöntä katastrofia. Toivon kumminkin, ettei sitä tulisi...

Eiköhän musta2, lukenut ihminen tuon tiedäkin ... keskitytään kirjanautintoihin...